Psykoterapia ja spirituaalisuus

Olen työskennellyt psykoterapeuttina 7 vuotta. Viitekehys, johon olen kouluttautunut, on hahmo- eli gestalt-terapia. Se on terapiamuoto, jonka taustalla olevat suuntaukset ovat gestalt-psykologia, psykoanalyysi, eksistentialismi, Zen ja Tao, reichiläinen luonneanalyysi sekä psykodraama. Usein hahmoterapiaan yhdistetään myös jungilaisia vaikutteita.

Hahmoterapia on eksistentiaalista terapiaa, joka tarkoittaa sitä, että siinä tarkastellaan ihmistä sellaisena kuin hän on, ei sellaisena, kuin hän on joskus ollut tai sellaisena, kuin hänen pitäisi olla. Ihminen on sellainen, kuin on. Hahmoterapian lähestymistapa on fenomenologinen, eli se tarkastelee ihmistä ja hänen elämässään tapahtuvia asioita ilmiöinä, jotka ovat merkityksellisiä ja lähtökohtaisesti aina ihmiselle itselleen totta. Työskentelyote on kokeileva ja kokemuksellinen: otetaan jokin asia tarkasteluun, katsotaan, mitä tapahtuu, ja mitä tunteita tai kokemuksia se tässä hetkessä nostattaa.

Tunteiden kokemisella on hahmoterapiassa keskeinen merkitys. Ajatuksemme laukkaavat edestakaisin, kiertävät kehää, ovat vanhentuneita tai joltain toiselta omaksuttuja, mutta tunteemme ovat aina meidän omiamme, ja siksi kertovat paljon enemmän omasta totuudestamme kuin pelkät ajatukset. Jos jokin ajatus herättää meissä ahdistusta, pelkoa, vihaa tai surua, tai iloa, toivoa tai rauhaa, ollaan jo syvempien, henkilökohtaisten totuuksien äärellä.

Ulottuvuus, joka psykoterapiassa perinteisesti sivuutetaan, on henkisyys tai spirituaalisuus. Hahmoterapian fenomenologinen näkökulma antaa mielestäni mahdollisuuden ottaa myös nämä asiat työskentelyyn mukaan: ihmisen henkiset kokemukset ovat hänelle tosia, joten niitä ei pidä kieltää eikä rationalisoida pois. Abraham Maslow'n tunnetussa tarvehierarkiassa on aivan ylimpänä tarve kokea olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, tarve transsendentaalisille kokemuksille. Niillä tarkoitetaan yleensä ihmisen havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa. Tällainen ilmiö on transsendentti eli transsendentaali: käsityskyvyn ylittävä mysteeri, josta voimme tietää vain, millainen on oma kokemuksemme siitä, emme, millainen tuo asia todellisuudessa on. Transsendenssi on myös aistien tehostumista, jota kutsutaan yliaistillisuudeksi. Tällaisilla kokemuksilla voi olla hyvin suuri parantava vaikutus, ja toisaalta niiden kieltäminen voi tehdä elämästä tyhjää ja merkityksetöntä. Joidenkin teorioiden mukaan erilaiset riippuvuudet olisivatkin osittain juuri kaipausta transsendentaalisen, spirituaalisen yhteyden kokemiseen. Itse olen samaa mieltä.

Shamaanit olivat perinteisesti yhteisönsä parantajia ja kykenivät liikkumaan henkimaailman ja fyysisen maailman välillä. Psykoterapeuttia voidaan pitää modernina shamaanina: hän käyttää intuitiotaan ja tunneälyään, jotka saattavat antaa hänelle aavistuksia sellaisistakin asioista, joiden olemassaolosta asiakas itse ei joko ole tietoinen tai ei halua niistä puhua. Minua on kiehtonut kovasti ajatus siitä, mitä shamaanien mielestä ihmiselle tapahtuu, kun hän kokee trauman: osa hänen sielustaan poistuu paikalta ja menee turvaan suojautuakseen hirvittävältä tapahtumalta. Psykologiassa tämä ilmiö tunnetaan dissosiaationa. Shamaanit uskovat, että sielun osa on palautettava ihmiselle, jotta hän voisi parantua. Se tuntuu hyvin loogiselta: jos terapiassa osa ihmisen sielusta on yhä turvapaikassaan, eikä siis läsnä, ei sen kanssa voi myöskään kommunikoida eikä traumasta voi parantua!

Esimerkkinä edelläolevasta voisi olla vaikka tilanne, jossa ihminen on lapsuudessaan joutunut väkivallan kohteeksi. Välttyäkseen kohtaamasta hirvittävän kokemuksen aiheuttamia tunteita hän kieltää ne ja saattaa jopa unohtaa tapahtuneen kokonaan. Unohtaminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei tapahtuneella olisi vaikutusta hänen elämäänsä, päinvastoin: sen seurauksena voi ilmetä pelkoja, riippuvuuksia, aggressiivisuutta, masennusta tai parisuhdeongelmia. Shamaani tekisi tällaisen potilaan puolesta matkan henkimaailmaan ja pyytäisi opastusta, psykoterapeutti voi käyttää mielikuva- tai kehotyöskentelyä trauman purkamiseksi. Vaikka asiakas muistaisikin tapahtuneen, ei sen pelkkä sanallinen käsittely riitä, vaan myös siihen liittyneet tunteet on käytävä uudelleen läpi, nyt tosin turvallisissa olosuhteissa ja oman, aikuisen tietoisuuden ollessa koko ajan läsnä.

Shamanistinen hoito, tai energiatyöskentely, jota voi olla esimerkiksi reiki, voi kokemukseni mukaan auttaa huomattavasti traumaattisten kokemusten ja tunnelukkojen purkamisessa. Psykologinen ja kehollinen työskentely ei riitä, jos ongelma on edelleen olemassa ihmisen energiakehon tasolla tai chakroissa. Esimerkiksi seksuaalisen rajojen ylittämisen kohteeksi joutuneella voi olla toinen chakra (sakraalichakra) epätasapainossa, mikä saattaa ylläpitää haitallisia käyttäytymismalleja ja aiheuttaa sen, että ihminen ei pääse työstämään vihantunteitaan loppuun. Pehmeä ja lempeä reikienergia menee aina sinne, missä sitä tarvitaan, eikä se voi koskaan vahingoittaa, ainoastaan parantaa. Jopa Vatikaani on antanut reikille siunauksensa. Ja käsillähän on parannettu kautta ihmiskunnan historian!

Länsimainen ihmiskäsitys on mielestäni liian kapea ja lääketiede liian oirekeskeinen, jotta sairauksien syntymistä ja niistä paranemista voitaisiin todella ymmärtää. Jos näemme ihmisen vain pelkistettynä, fyysisenä olentona, menetämme suuren osan siitä viisaudesta, joka voisi oikeasti auttaa paranemisessa. Erilaiset vaihtoehtohoidot nähdään herkästi puoskarointina, uskomushoitoina ja huuhaana, ja luullaan, että moderni lääketiede voisi täysin korvata ihmisessä itsessään olevan syvemmän viisauden. Mutta lääketieteeseenkin sisältyy melkoinen määrä uskomuksia: lääkärin valkoinen takki ja hänen tekemänsä toimenpiteet ja antamansa lääkkeet tehoavat myös siksi, että potilas uskoo niihin. Tämä placebo-vaikutus alkaa olla jo hyvin tunnettu ja tunnustettu.

Kokonaisvaltaisuuden merkitys hyvinvoinnissa ja hoidossa aletaan nähdä jo maailmalla. Esimerkiksi Englannissa on sairaaloiden syöpäosastolle palkattu reikihoitajia, ja shamanismi on hyväksytty osaksi virallista terveydenhuoltojärjestelmää. Välillä mietin, miksei meillä Suomessa. Ylimielisyyttä ja pelkoako? Vai tiede- ja teknologiauskovaisuutta? Luotan kuitenkin siihen, että ihmisten omat, myönteiset kokemukset vähitellen tekevät vaihtoehtohoidoista hyväksyttävämpiä ja ne aletaan nähdä meilläkin luonnollisena osana hyvinvointia.

Kun unet toteutuvat...

C.S. Lewisin kirjassa "Kaspianin matka maailman ääriin" Sarastus-laivalle pelastetaan merestä muukalainen, joka sanoo tulevansa saarelta, jolla unet toteutuvat. Merimiehet ovat asiasta haltioissaan, kunnes muukalainen täsmentää, että "unet - unet, käsitättekö - tulevat eläviksi, todellisiksi. Eivät päiväunet tai unelmat." Kestää hetken, ennen kuin miehistö ymmärtää, mistä on kyse. Asian tajuttuaan he syöksyvät haarniskat kalisten airoihin ja peräsimeen, kääntävät laivan ja pakenevat kuin henkensä edestä.

Reilu kuukausi sitten näin unen: Olemme Tavastialla Tuuren keikalla. Seisomme yleisössä, kaukana lavasta, jolla Tuure Karavaaneineen soittaa ihan outoja kappaleita. Tuuren kyömynenään osuu valo. Lavalla on lisäksi joukko tyyppejä, joita kaikkia en edes tunne. He pitävät keskenään hauskaa, ja me tunnemme itsemme hieman ulkopuolisiksi.

Keskiviikkona 22.8. on Tuuren ja Karavaanin Tie pohjoiseen -elokuvan iltabileet Tavastialla. Ennakkotietojen mukaan heidän vieraikseen tulevat Vesku Loiri, Samuli Edelmann ja Irina Björklund. No, Veskusta en ole koskaan pitänyt, Samulin lauluja olen joskus nuorena tyttönä baareissa humalassa hoilottanut, Irinasta en oikein tiedä mitään. Paitsi että hän laulaa ranskaksi. Mutta kestän mitä vain, heidätkin, kunhan saan nähdä ja kuulla Tuurea ja hänen musiikkiaan.

Kokoonnumme Aussibaarissa, missä musiikki soi, juomat ovat kylmiä ja henkilökunta on from Down Under. Minua on jännittänyt koko päivän, itse asiassa monta viikkoa jo, kuullaanko illalla riittävästi sitä musiikkia, josta niin kovin pidän, vai varastaako leffa koko show'n. Muitakin jännittää, puhumme Tuuren musiikista, olemme iloisia ja odotamme kokevamme jotain mieliinpainuvan suurta ja kaunista. Kello käy, lähdemme ulos alkavaan sateeseen ja liitymme Tavastian edessä odottavan joukon jatkoksi.

Sisällä haemme hyvät paikat keskeltä salia, suoraan lavan edestä. Piuhoja räplätään, pari outoa heppua virittää kitaroitaan, lavan takana vilahtaa lupaavasti pari hattupäätä. Odotus alkaa käydä sietämättömäksi. Aletaan jo!

Nyt! Valot sammuvat ja Tuure tulee tupakansytyttimen kanssa lavalle. Liekki valaisee hänen kyömynenänsä. Tuuren mukana tulevat ne oudot heput. Telex-duo esittää muutaman kappaleen? Häh? No, kyllä minä yhden Telex-duonkin vielä kestän. Annan pojille tilaisuuden, asetun kuuntelemaan. Biisit ovat tuttuja, ja ovathan ne kauniita, mutta tällaisen illan aloitukseen aivan liian hiljaisia. Kamoon, antakaa meille menoa, rytmiä, meininkiä!!

Telex-duosta selvitään ja Tuure karavaanareineen tulee lavalle. Seuraa muutama ralli Tie pohjoiseen -elokuvasta ja sen jälkeen "kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan." Jotenkin se kuulostaa pahaenteiseltä. Rallit kuulostavat 60-luvun rautalankamusiikilta, ihan meneviä kyllä, vaikka sanoitukset eivät aivan veretseisauttavia vielä olekaan. Rampparampparampparamppa - hei! - rampparampparampparamppa - hei! - rampparamppa... ja niin edelleen.

Huh. No niin. Jokohan päästäisiin asiaan. Ai jaa, nyt tulee Kaurismäki, Mika tämä vissiin on, kertomaan elokuvastaan. Olen kärsivällinen, olen Buddha, annan tämänkin hetken olla juuri sellainen kuin se on. Juu, hieno juttu että olet nyt täällä Karavaanin kanssa. Minustakin on hienoa olla nyt täällä Karavaanin kanssa. (Ihan pikkupikkuaavistuksen sarkastinen pieni ääni alkaa kuulua mielessäni.)

Ei kai? Nyt tulee lavalle Irina Björklund! Ei kai Buddhalla mene otsa ryppyyn tällä tavalla, eihän? Irina on hento nainen ja laulaa rrrrranskaksi silmät kiinni. Uni tulee. En minä ole tullut tänne hentoja naisia katsomaan, minä haluan herrasmiehiä ja rytmejä, jotka panevat veren kiertämään!

Samuli Edelmannin tullessa lavalle en jaksa enää. Seurueestamme kaksi ovat jo poistuneet baarin puolelle, ja me loputkin lähdemme könyämään sinnepäin tungoksen halki. Hiki virtaa pitkin selkää, mutta baarissa on viileää ja pääsemme istumaan. Kaikilla on vähän hölmistynyt ilme, mutta olemme yhä kohteliaita. Katsomme baarin telkkareista, kuinka Vesku ja joukko ihan outoja tyyppejä, joista en edes halua tietää, keitä he ovat, pitävät lavalla omia mystisiä menojaan. "Tie pohjoiseen on varmasti pitkä ja unettava", sanoo joukostamme Eräs. "Ajattele nyt niitä pitkiä, suoria maanteitä!" Ruudulta näemme, kuinka oudot tyypit uhoavat ja tanssivat. "Lapinhulluus iski", arvelee Eräs. Jo alkaa naurattaa. Ahaa, nyt Rocka Merilahti, jolla on flamencotanssijan olemus, esittää käsilläseisontaa. "Kaks tuntia soittanu kitaraa ja sit tolleen", Eräs tokaisee kuivasti. Alan nauraa hillittömästi, olkapäät hytkyen, jännitys ja pettymys purkautuvat.

Vähän vaille puolenyön seurueemme jäsen kokee takauman: hän on 20 vuotta sitten istunut tässä samassa Tavastian baarissa, katsonut ihmisiä ja miettinyt: "mitä helvettiä mä täällä teen?" Hän lähtee kotiin. Me jäämme vielä siitä huolimatta, että kotona olisi parempaa tekemistä - siellä voisi kuunnella vaikka Tuure Kilpeläistä.

"Hyvät naiset, hyvät neidit, saanko hetkeksi teidän huomionne", kuuluu salista. Yksinäisen miehen puku!!! Vihdoinkin päästään asiaan! Ryntäämme ovelle - youtubea voi katsella kotonakin! Laulamme ja tanssimme mukana. Tämä on nyt Sitä. Ajatuksen voima, Unkarinsyreenit - jo alkaa tuntua paremmalta. Kun lavalle ilmestyvät Suoran Lähetyksen herrat kitaroineen, alkaa meno olla jo sitä, mitä olen koko illan odottanut: laulun ja taputusten sykähdyttävää riemua, tunnelmaa, jollaista olen kokenut vain Tuuren konserteissa; tunnelmaa, joka on suuri ylistys Elämälle ja kaiken Luojalle. Latso diives.

Vaan lavan varjoissa vaanii taas Samuli Edelmann. Alkaa pitkä rummutussessio, jonka keskipisteenä Edelmann ärjyy. En oikein tiedä, miksi. En jaksa innostua äijien uhosta. Encore-osuuden aluksi lavalle ilmestyy taas hento Irina, ja meille riittää. Lähdemme ulos hiljaiseen, sateiseen Helsingin yöhön. iEloon!-biisiä mukaillen, tästä illasta jäi "hengelle jano ja lihalle nälkä".

Paranemisen avaimet, osa 1

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä.  Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Niin on, kuin on

Ehkä vaikein, ja samalla hyödyllisin, oppi tässä elämänmittaisessa taivalluksessa on minulle ollut sen hyväksyminen, että asiat ovat niin, kuin ne ovat. Eivät niin, kuin niiden minun mielestäni pitäisi olla; tai niin, kuin ne olivat ennen; tai niin, kuin ne ovat Amerikassa; vaan juuri, täsmälleen niin, kuin ne juuri nyt ovat.

Tästä seuraa ainakin kaksi johdannaista: 1) minä olen sellainen, kuin olen, ja 2) sinä olet sellainen, kuin olet. Uskallanpa väittää, että suurin osa mielenterveys- ja parisuhdeongelmista poistuisi, jos todella hyväksyisimme tämän. Kun en hyväksy jotain asiaa itsessäni ja kiellän sen, tai yritän poistaa tai muuttaa sitä, viestitän samalla itselleni, että en kelpaa. Ja mikä voisikaan olla sen tuhoavampi ajatus?

Hyvänä esimerkkinä itsen hyväksymättömyydestä voisi mainita erilaiset koko-, näkö-, paino- ja muotopaineet, joita meidän vartaloihimme kohdistetaan. Minäkin olen kamppaillut näiden paineiden kanssa teini-ikäisestä aina tänne vapauttavaan keski-ikään saakka, ja nyt vihdoin alkaa tuntua, että alan hyväksyä ruumiini sellaisena, kuin se on. Aloin laihduttaa joskus 14-vuotiaana, juuri siinä iässä, kun aloin kasvaa tytöstä naiseksi. Ei minun olisi tarvinnut laihduttaa, olin pitkä, hoikka ja kuvista näin jälkeenpäin katsottuna kauniskin, mutta ryhdyin kokeilemaan erilaisia dieettejä aluksi uteliaisuuttani, sitten kelpaamattomuuden tunteestani ja kontrollintarpeestani. Olin runotyttö: haaveilija, hyvä koulussa, herkkä, kiltti ja tunnollinen, mutta en halunnut olla sitä. Halusin olla Toisenlainen. En osannut arvostaa itseäni, enkä uskonut toistenkaan arvostavan minua, ellen muuttuisi ja täyttäisi heidän odotuksiaan yhä paremmin. Toisten ihmisten odotusten täyttämisessä on se helvetillinen ongelma, että heidän odotuksensa eivät suinkaan ole yhdenmukaisia, vaan yksi odottaa yhtä, toinen toista. Siinä sitä sitten pyörii kuin väkkärä ja kumartelee oikealle ja vasemmalle. Samalla oma itse menee pahasti hukkaan.

Toisia miellyttääkseni olin myös oppinut tunteiden tukahduttamisen taidon. Opin olemaan näyttämättä hätääni ja avuttomuuttani, koska pärjätä piti, ja opin myös sivuuttamaan omat tarpeeni, koska toisten tarpeet vaikuttivat usein suuremmilta. Minun oli lisäksi hyvin vaikeaa sanoa ei. Uskon, että tämä selviytymismalli on sukupolveni suomalaisille hyvin tavallinen, ja se juontaa juurensa sotavuosilta. Omat vanhempani olivat talvisodan syttyessä taaperoikäisiä. Kun kokonainen kansakunta joutuu sopeutumaan niin hirvittävään ilmiöön kuin sota, oppii jokainen parivuotiaskin, että omat tarpeet ja tunteet on pantava syrjään. Ei pienen lapsen asioille silloin ole tilaa. Aina on joku, joka on tärkeämpi: rintamalla olevat rakkaat, haavoittuneet ja kaatuneet ja heidän omaisensa, sotatapahtumat ja maan johdon tekemiset, kotiväen huoli selviytymisestä. Sodan jälkeen tulivat sotakorvaukset, jälleenrakennus, teollistuminen, pieni Suomi maailmankartalle. Ei siinä edelleenkään lapsen syvimmille tunteille, ajatuksille ja tarpeille ollut tilaa. Ja tämä malli periytyy sukupolvelta toiselle. Tavallaan minäkin olen elänyt ikään kuin sota olisi edelleen meneillään!

Hakeakseni helpotusta tukahdutettujen tunteideni aiheuttamaan ahdistukseen olen polttanut tupakkaa, juonut alkoholia ja syönyt liikaa. Ja tuosta liiasta syömisestä syntyi yhdessä ulkonäköpaineiden kanssa tilanne, jossa olin kuin varis tervatulla katolla: aina on joko nokka tai pyrstö kiinni tervassa. Lohdutin itseäni syömällä, sitten inhosin ja häpesin itseäni ja ryhdyin taas dieetille, jota pystyin noudattamaan jonkun aikaa, kunnes heilahdin taas toiseen äärimmäisyyteen ja annoin piutpaut kaikelle. Antakaa nyt vaan sitä jäätelöä, prkl. Häpeä lisääntyi kaiken aikaa, ja sitä piti taas yrittää turruttaa. Vertasin itseäni toisiin ja armoton katseeni löysi aina kehostani sen kohdan, joka ei ollut niin kuin piti. Verenmaku suussa juoksin metsäpoluilla ja treenasin salilla niin että sattui. Eihän sellaista rääkkiä kukaan jaksa pidemmän päälle, vaan vastareaktio on väistämätön.

Huomasin äskettäin, että minun on helpompi rakastaa itseäni, kun olen onnistunut laihduttamaan ja vaatekaupassa ei tarvitse mennä XL-osastolle. Samalla huomasin, kuinka nurinkurista se on! Juuri silloinhan, kun olen epäonnistunut, heikko ja epävarma ja kompuroin elämän vaikeissa paikoissa, tarvitsen rakkautta kaikkein eniten. Mutta olin oppinut halveksimaan itsessäni näitä ominaisuuksia. Minun rakkauteni itseäni kohtaan oli ehdollista ja vaati suorituksia. Vasta sitten, kun olin saavuttanut tavoitteet x ja y, saatoin saada vähän rakkautta.

Tämän oivaltaminen oli käänteentekevää. Hylkäsin kaiken dieetti- ja laihdutusajattelun ja aloin opetella intuitiivista syömistä, mikä tarkoittaa sitä, että 1) kaikki ruoka-aineet ovat sallittuja, ja 2) opetellaan kuuntelemaan kehon viestejä nälästä, kylläisyydestä ja siitä, mitä se milloinkin tarvitsee. Minussa heräsi valtava myötätunto kehoani kohtaan kun hoksasin, että se on parhaansa mukaan yrittänyt selviytyä monimutkaisista toiminnoistaan ja mahdollistanut minulle suurenmoisia fyysisiä ja aistillisia kokemuksia siitä huolimatta, että minä olen kohdellut sitä kuin orjaa. Näihin aikoihin näin unen, jossa yhtäkkiä huomasin tankanneeni autooni aivan väärää polttoainetta :) Aluksi söin ihan kaikkea, mitä mieli teki, mutta aika nopeasti aloin huomata eri ruoka-aineiden tuntuvan kehossani erilaisilta. Sen jälkeen on ollut koko ajan helpompi valita juuri minulle oikeasti hyvää tekeviä ruokia, sopivissa määrin. Ja jäätelön tai pullan syöminen on sallittua hyvillä mielin!

Tästä jutusta tulikin ihan erilainen kuin aluksi ajattelin :) Ja se on nyt sellainen, kuin on. Mutta palaan vielä tuohon alkuun sen verran, että totean havainneeni buddhalaisen käsityksen kärsimyksestä täysin paikkansapitäväksi. Kärsimystä aiheuttaa se, että emme hyväksy sitä, mikä on. Jos olen surullinen, on siinä tuskaa jo ihan tarpeeksi, mutta jos olen surullinen enkä haluaisi olla (ts. vastustan sitä), on oloni monin verroin pahempi! Jos kumppanini on mielestäni laiska, ja yritän väkisin muuttaa häntä sellaiseksi, kuin hänen minun mielestäni pitäisi olla, teen meistä molemmista onnettomia. Aina, kun kohtaamme jonkin asian, joka ei ole niin kuin haluaisimme, on meillä kolme vaihtoehtoa: 1) yrittää muuttaa sitä (esim. kertoa toiselle, miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, ja toivoa muutosta), 2) yrittää muuttaa itseämme (pohtia, voisimmeko antaa toisen olla ja tehdä itse jotain toisin), tai 3) lähteä pois. Mutta kaikkia kolmea täytyy edeltää se, että hyväksymme ensin asian olevan niin, kuin se on. Ja hyväksyminen tarkoittaa sitä, että toteamme asioiden todellisen tilan, ja lakkaamme kapinoimasta. Hyväksyvästä näkökulmasta katsottuna asia yleensä näyttää ihan toisenlaiselta, ja jos sitten päätämme toimia saadaksemme muutoksen aikaan, ovat tekomme huomattavasti inspiroituneempia ja kokonaisuuden kannalta myönteisempiä kuin jos toimisimme hyväksymättömyydestä käsin. Meillä kaikilla on oma käsityksemme siitä, miten asioiden, toisten ihmisten tai maailman pitäisi olla, mutta ne ovat vain subjektiivisia preferenssejä, eivät absoluuttisia totuuksia. On myös tärkeää oivaltaa, että jokainen toimii oman maailmankuvansa mukaisesti oikein. Kun toisen teot herättävät meissä vaikka suuttumusta, on rakentavampaa myöntää itselleen olevansa vihainen ja tuntea se, kuin mennä vaatimaan toiselta muutosta.

Taannoinen Talouden madonluvut -dokumentti oli mielestäni hyvä esimerkki tästä. Siinä esitettiin, että länsimainen yhteiskunta on rappeutumisvaiheessaan, ja nykyinen, rahan ja materian kahmimiseen perustuva elämäntapa vie meitä kohti tuhoa. Eriarvoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maailmassa koko ajan enemmän turvattomuutta ja terrorismia. Se, että rikkaudet kasaantuvat harvoille ja miljoonilla ei ole mitään, on niin suuri vääryys, että sitä on mahdotonta käsittää. Se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jos todella hyväksymme, että elämäntapamme on viemässä meidät tuhoon, herättää se aitoja ajatuksia siitä, mitä juuri minä voisin tehdä, ettei lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus vaarantuisi. Jos sitävastoin kiellämme ilmiselvän totuuden ja jatkamme hetikaikkimulletännenyt-elämäntapaamme, lisääntyy pahoinvointi maailmassa päivä päivältä. Tosiasioiden myöntäminen ja vastuunotto olisivat tässäkin avain muutokseen. Itselleni ajatus siitä, että 3,5-vuotiaan kummipoikani lapset tulisivat joskus kysymään minulta, mitä minä tein estääkseni lähestyvän katastrofin, ja minä sanoisin, etten mitään, koska annoin periksi, en uskaltanut, en viitsinyt, pidin kiinni vain omista oikeuksistani jne. on aivan sietämätön. Ai niin, mutta tämäkin on vain minun preferenssini ja voi olla, että se jonain päivänä muuttuu... Jonkun toisen näkökulmasta asia on aivan toisenlainen, ja hänen totuutensa on aivan yhtä oikein kuin minunkin. Itsehän me todellisuutemme luomme. Olen pahoillani, anna minulle anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Sanoinhan, että vaikeaa on :)

Näistä asioista voisi kirjoittaa vaikka koko päivän, mutta aurinko paistaa ja mieli tekee luontoon. Menen katsomaan, miten täydellistä kaikki on metsässä ja rannoilla: puut ovat kaikki omanlaisiaan, käkkäröitä, uljaita, pieniä, suuria, lehti- ja havupuita - ja jokainen on omana itsenään juuri sellainen, kuin sen kuuluukin olla. Meidät luotiin erottumaan joukosta omanlaisinamme, ei sulautumaan siihen!

iEloon!

Tuure Kilpeläisellä on kyky herättää ihminen eloon. Minä heräsin äkkiarvaamatta keväällä 2010, kun radiossa soi ensimmäisen kerran kappale nimeltä Unkarinsyreenit. Sen monipuolinen, yllättävä melodia, lämmin etelän rytmi ja epätavallinen sanoitus saivat sydämeni heti pamppailemaan. Netistä sain selville, että albumi (Valon pisaroita) julkaistaisiin reilun kuukauden kuluttua, ja se kuukausi menikin kuumeisesti radiota vahdatessa. Mikämikä, tuleeko se taas, oliko, tuliko, menikö, tää se on, voi ETTÄ! Kappale meni heti niin ihon alle, että se soi unissanikin.

Tuosta keväästä on nyt kulunut reilut kaksi vuotta ja Tuuren musiikki raikaa meillä edelleen. Kukaan suomalainen artisti ei ole koskaan koskettanut ja riemastuttanut minua samalla tavoin. Tuure laulaa asioista, jotka jokainen voi intuitiivisesti, syvällä sydämessään tunnistaa ikuisiksi totuuksiksi, vaikka ei itse osaisikaan niitä sanoiksi pukea. Elämä, kuolema, pelko, kaipaus, rakkaus, inhimillinen heikkous ja muut suuret teemat ovat läsnä koko ajan. Sanoituksistaan päätellen Tuure on uinut melkoisen syvissä vesissä ja saavuttanut sen kautta viisauden, jota ei voi sivusta seuraamalla oppia, vaan itse on heittäydyttävä ja ryvetyttävä ja otettava vastuu elämästään. Laulujen teksteissä on valtava määrä ihania, hoksattavia yllätyksiä, joista tulee hyvä mieli. Säe, josta erityisesti pidän, on kappaleessa nimeltä Bonsaipuu: "Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut, toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu". Ah!

En varmaankaan olisi yhtä innostunut Tuuren musiikista, jos sitä esitettäisiin perussuomalaisella iskelmäkompilla. Tuuren kappaleissa karavaani keinuu ja suitsuke savuaa, päiväntasaajan aurinko porottaa Afrikan ja Kap Verden yllä, flamencokädet läpyttävät ja paljaat jalat tanssivat Karibian kuumalla hiekalla. Välillä saa sitten tasaisempi slaavilainen poljento rauhoittaa sykettä. Puh :) Joskus meno on hurjan riehakasta, kuten vaikka mainiossa Yksinäisen miehen puvussa tai uunituoreessa biisissä Eloon, välillä sitten hiljennytään ja herkistytään itkettävän kauniissa Hamahelmisydämessä. Erityisen nautinnollisia ovat erilaiset rytmisoittimet, joiden sähähdysten, kilahdusten ja suhahdusten täydellinen oikea-aikaisuus ja yllätyksellisyys hätkähdyttävät ihanasti.

Jokainen Tuuren kappale on erilainen kuin muut. Hän ei toista itseään, kuten niin monet artistit, jotka tekevät saman, ennalta-arvattavan kappaleen aina uudestaan ja uudestaan, vain eri nimellä. Siksi häntä jaksaa kuunnella vaikka koko päivän putkeen - ja monta päivää peräkkäin.

Näin Tuuren ensimmäisen kerran livenä viime huhtikuussa Sellosalissa. Tuure ja Karavaani soittivat antaumuksella, mitään pihtailematta, ja voi sitä rakkauden ja riemun määrää! Itketti ja nauratti, sydän meinasi hypätä rinnasta ulos ja hiki virtasi. Tuntui että katto lähtee lentoon, niin intensiivinen energia konsertissa oli. Näin hänet myös Töölön kirkon pop-messussa toukokuussa; hyvin erilainen tilaisuus, mutta miehen valtaisa, lämmin läsnäolo tuntui sielläkin sydämen pohjassa asti. Se, että hän tekee musiikkinsa itse, näkyy ja tuntuu hänen esiintymisessään. Hän on varpaitaan myöten aito itsensä, ei laskelmoi eikä kosiskele, vaan antaa tulla. Jokin kanava on hänessä auki, ja aitoudessaan hän on suuri inspiraation lähde. Hänen musiikillaan on sydäntä ja sielua lohduttava ja parantava vaikutus.

Seuraava "parannustilaisuus" on Tavastialla 22.8. ja uusi levy julkaistaan 28.9. Yritän pysyä nahoissani ja olla lataamatta itseeni ylisuuria odotuksia. Se kun on varmin keino altistaa itsensä pettymykselle. Heittäydyn mukaan ja otan vastaan kaiken, mikä tulee. Eloon, iloon, elämään!

Sairauksista, vastuusta ja syyllisyydestä

Olen lukenut Gabor Matén kirjaa "When the Body Says No - Exploring the Stress-Disease Connection", joka nimensä mukaisesti käsittelee stressin, ja nimenomaan emotionaalisen sellaisen, vaikutusta mm. syövän ja erilaisten autoimmuunisairauksien syntyyn. Gabor Maté on unkarilaissyntyinen, Kanadassa asuva lääkäri, joka on tullut tunnetuksi erityisesti työstään riippuvuuksien hoidossa.

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta tähän saakka lukemani on ollut hyvin kiinnostavaa. Koska minulla ei ole lääketieteen koulutusta, en pysty kommentoimaan kirjan lääketieteellisiä osuuksia muuten kuin toteamalla: "ahaa, mielenkiintoista." Kirjan potilaskertomukset ja Matén omat elämänkokemukset sen sijaan ovat hyvin lähellä omia havaintojani ja käsityksiäni. Hänen työskentelytapansa ei ole tavanomaisen oire- tai laboratorioarvokeskeinen, vaan holistinen eli ihmistä kokonaisuutena tarkasteleva, mikä tarkoittaa sitä, että hän katsoo sairauksien syntyvän perimän, ympäristön ja ihmisen emotionaalisen persoonan yhteisvaikutuksesta.

Maté siteeraa useita tutkimuksia, joissa syöpään, reumaan, tulehduksellisiin suolistosairauksiin, astmaan ym. sairastuneista on kyetty erottamaan aivan tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä. Lähes kaikki sairastuneet ovat olleet joko ankaria suorittajia tai kilttejä miellyttäjiä - joka tapauksessa heitä yhdistää omien tunteiden (erityisesti suuttumuksen) ja tarpeiden tukahduttaminen siksi, että he pitävät joko velvollisuuksiaan tai toisten ihmisten tarpeita omia tarpeitaan tärkeämpinä. "Ei saa olla itsekäs", ajattelee moni tällainen ihminen.

Jatkuvan stressin tiedetään muuttavan kehon hormonitasapainoa terveydelle haitallisella tavalla. Tunteiden tukahduttaminen aiheuttaa kehossa juuri tällaisen stressireaktion ja jännitystilan, jotka kroonistuvat nopeasti ja alkavat rasittaa elimistöä, jolloin sairastumisen riski kasvaa. Lisäksi se aiheuttaa neuroottisia ajatus- ja käyttäytymismalleja, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen alkaa automaattisesti välttää omien tunteidensa ilmaisua seurauksien pelossa. Nämä automatisoituneet välttämismekanismit tulevat niin tutuiksi, että lopulta niitä ei edes huomaa. Ne aiheuttavat kuitenkin suuria vaikeuksia myöhemmässä elämässä: kun ihminen ei uskalla sanoa, mitä haluaa, hän ei osaa myöskään puolustautua, mikä saattaa johtaa hyväksikäytön tai jopa kiusaamisen tai muun väkivallan kohteeksi joutumiseen; hän ei uskalla toteuttaa unelmiaan; hän sabotoi työ- ja parisuhteitaan, mikä johtaa tyytymättömyyteen ja katkeroitumiseen. Lisäksi hän siirtää oppimansa haitalliset käyttäytymismallit eteenpäin omille lapsilleen.

Ja haluammepa myöntää sitä tai emme, niin nämä käyttäytymismallit syntyvät lapsuudenkodissa. Jos lapsi ei saa ilmaista omia tunteitaan turvallisesti, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukahduttaa ne. Turvallinen ilmaisu tarkoittaa sitä, että lapsi saa suuttua, itkeä jne. ilman, että häntä vähätellään tai jopa rangaistaan, hänelle nauretaan tai hänet nolataan. Se tarkoittaa myös sitä, että lapselle ei opeteta, että hän ja hänen tunteensa jotenkin loukkaavat tai pahoittavat vanhempien mielen. Ja tämähän on hyvin tavallista monissa kodeissa: lapselle opetetaan, että hänen kiukkunsa loukkaa äitiä tai kyyneleensä huolestuttavat isää. Vanhempien on kyettävä pitämään omat tunteensa erillään lapsen tunteista, jotta hän saa ilmaista niitä rauhassa. Jos lapsi kokee, että hänen syvimmät tunteensa haittaavat toisia, tehdään hänen kehittyvälle minälleen suurinta mahdollista vahinkoa.

Miksi vanhemmat sitten eivät osaa erottaa lapsen tunteita omistaan tai näe lapsen hätää? Yksinkertaisesti siksi, että he eivät ole myöntäneet itse kokemaansa hätää, vaan kieltävät sen edelleen. He tukahduttavat yhä omat, lapsena kokemansa tunteet. Niin kauan, kuin vanhemmat eivät suostu myöntämään, että heidän omat vanhempansa ovat tehneet virheitä, he siirtävät näitä virheitä eteenpäin lapsilleen. Heidän on kohdattava oman lapsuutensa hätä, pelko, suru ja suuttumus omia vanhempiaan kohtaan ennen kuin he pystyvät kohtaamaan ne omissa lapsissaan. Se tarkoittaa, että omat vanhemmat on alettava nähdä kokonaisuuksina, inhimillisinä ihmisinä, eikä enää idolisoituina, kaiken arvostelun yläpuolella olevina hahmoina. Tämän todellinen näkeminen on syvällinen prosessi, joka aiheuttaa vielä aikuisiälläkin suurta pettymystä, suuttumusta ja surua, mutta johtaa lopulta kasvaneeseen ymmärrykseen, anteeksiantoon ja rauhaan.

Ymmärrän, että tästä(kin) kirjoituksesta joku saattaa päätellä, että yritän tehdä ihmisistä itsestään syyllisiä sairauksiinsa. Se ei ole tarkoitukseni. Minä puhun vastuusta. "Ei saa syyllistää" onkin yksi nykypäivän kummallisuuksista. Kun joku uskaltaa peräänkuuluttaa ihmisten omaa vastuuta asioista, herättää se joissain ihmisissä hurjan raivon. Tulee mieleen, kuinka joitakin vuosia sitten eräs naispoliisi sanoi julkisuudessa jotain sellaista, että naisten ei kannata kävellä keskellä yötä minihameessa Kaisaniemen puiston halki, jos haluavat välttyä raiskaukselta. Siitähän nousi hirveä meteli. Poliisia haukuttiin uhrien syyllistämisestä, väkivallan vähättelystä ja ties mistä. Nämä metelöijät eivät halua nähdä omaa vastuutaan. Jos haluaa olla turvassa, kannattaa suojella itseään! Olisi toki ihanaa, jos eläisimme maailmassa, jossa jokainen voisi liikkua milloin haluaa ja missä haluaa, mutta kun tämä maailmamme ei ole sellainen! Maailmaa voi ja kannattaa toki yrittää muuttaa parempaan ja turvallisempaan suuntaan, mutta sitä ei kannata tehdä oman itsensä kustannuksella. Muitakin vaikuttamiskeinoja on kuin ehdoin tahdoin itsensä pahalle altistaminen sillä perusteella, että maailman "pitäisi" olla toisenlainen.

Se, että alkaa tiedostaa oman osuutensa sairauden tai väkivallan uhriksi joutumisessaan, ei ole syyllisyyttä. Se on vastuuta. Mistä ei ota vastuuta, sitä ei voi muuttaa. Niin kauan, kuin näkee muut syyllisinä ja itsensä avuttomana uhrina, myös pysyy uhrina. Uhrina olemisessa on tietysti se hyvä puoli, että itse ei tarvitse tehdä mitään, kun vika on aina olosuhteissa tai toisissa ihmisissä. On kuitenkin hämmästyttävää, miten paljon asioihin voi vaikuttaa, kunhan suostuu näkemään oman osuutensa. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa. Se on tie oikeasti tyydyttävämpään elämään. Se on suurinta mahdollista rakkautta itseään ja ympäristöään kohtaan.

Rauha alkaa minusta

Ostin sitten sen kirjan, jota olin jo pariin otteeseen kirjakaupoissa hipelöinytkin. Kirjan nimi on "Ei rajoja - takaisin nollatilaan", kirjoittaneet Joe Vitale ja Ihaleakala Hew Len. Olin jättänyt sen hyllyyn, koska Joe Vitale on mukana "The Secret"-jutuissa, joihin en oikein enää jaksa uskoa (koska olen tullut siihen tulokseen, että elämäämme ohjaavat syvemmätkin prosessit kuin pelkkä haluaminen - kuten vaikka sielun suunnitelma ja sen kannalta tärkeiden asioiden kokeminen), ja koska kirjan kannessa lukee "muinainen, salainen havaijilainen Ho'oponopono-menetelmä vaurauden, terveyden, rauhan ja muiden asioiden saavuttamiseksi". Pahasti vaikutti taas yhdeltä opukselta, joka palvelisi egoa ja sen loputonta halua haalia itselleen kaikenlaista. Ho'oponoponosta olin kuullut jonkin aikaa sitten, mutta en ollut perehtynyt siihen sen enempää.

Selailin kirjaa kaupassa, ja silmiini osui joitakin rivejä asioista, jotka saattavat toimia yritystoiminnan menestyksen esteinä, ja koska minulla oli takanani hankala vuosi omassa yrityksessäni, ajattelin, että voisin sittenkin lukaista kirjan. Vaikka minun hankalan vuoteni näyttivät pintapuolisesti tarkasteltuna aiheuttaneen asiakkaiden sairastumiset, rahapulat, muutokset elämäntilanteissa jne., olin kyllä vakuuttunut, että jokin minussa oli saanut aikaan tämän ilmiön. Uskon, että luomme ajatuksillamme oman todellisuutemme, ja olin pohtinut ankarasti, mitkä ajatukseni olisivat voineet asiakaskatoa aiheuttaa. Epäonnistumisen pelko, menestymisen pelko, oman riittämättömyyden pelko, voimien loppumisen pelko, kasvavien vaatimusten pelko - tunsin kyllä koko joukon pelkoja, joilla itse itseäni sabotoin, mutta ne istuivat tiukassa ja kummittelivat mielessäni vuosienkin työstämisen jälkeen. Joten olin täysin valmis antamaan itselleni tilaisuuden nähdä jotain, jota en vielä nähnyt.

Heti ensimmäiset sivut luettuani minusta alkoi tuntua, että olin törmännyt johonkin tärkeään. Ho'oponopono-menetelmä tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että rauha alkaa minusta. Minun on otettava täysi vastuu kaikesta, mitä minulle tapahtuu, jotta voisin vaikuttaa siihen. Niin kauan, kuin olen uhri ja syytän muita, en pysty vaikuttamaan asioihin. Siis TÄYSI vastuu kaikesta. Hankalista ihmisistä, taloudellisista vaikeuksistani, sairauksistani, ongelmistani - ja myös kaikkien muiden, jopa koko maailman, ongelmista. Minua on kiehtonut ajatus siitä, että kaikki, mitä minulle tapahtuu, on oman mieleni tuotetta ja projektiota, ja kaikki, mikä näyttää olevan "tuolla ulkona" on minun itseni luomaa. Samalla tavoin siis kuin unessa kaikki on lähtöisin minusta. Joten tätä Hopo-mallia ei ollut kovin vaikea lähestyä.

Täysi vastuu kaikesta liittyy siihen ajatukseen, että kun jokin asia on minun mielestäni ongelma, se on todellakin minun ongelmani, ei kenenkään toisen. Olemme kaikki yhtä, ja jos toisen ihmisen myöhästely tai jatkuva pälpättäminen minua ärsyttävät (ovat minulle ongelma), ovat ne myös minussa olevia ominaisuuksia. Tämähän on projektiota, eli siis ihan peruspsykologiaa. Jung puhui varjosta (arkkityyppi, joka sisältää kaikki ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy; Klonkku on Frodon varjo Sormusten Herrassa), jonka tunnistamme vain, kun se heijastuu toisista ihmisistä. Ho'oponopono vie asian askeleen pidemmälle. Kun pyydän itseltäni anteeksi sitä, mikä sisälläni tapahtuu ja aiheuttaa ongelmia, parannan tuon asian itsessäni. Samalla parannan sen myös toisessa! Ho'oponoponon mukaan ongelmat eivät ole koettelemuksia, vaan mahdollisuuksia. Ongelmat ovat vain itseään toistavia menneisyyden muistoja, ja ne ovat meille kaikille yhteisiä.

Ho'oponopono pähkinänkuoressa toimii siis seuraavasti: kun kohtaan ongelman joko itsessäni tai toisessa, ajattelen mielessäni: "Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi. Rakastan sinua. Kiitos."

Kirjaa lukiessani pysähdyin vähän väliä muistaessani jonkin asian, joka on minulle ongelma, ja aloin toistella noita sanoja. Tunsin, kuinka ongelman aiheuttamat negatiiviset tunteet alkoivat sulaa ja sydämeni alkoi avautua. Tunsin rakkautta ja rauhaa. Oli jotenkin hurjan vapauttavaa ottaa itse vastuu kaikesta ja pyytää itse itseltään anteeksi. Ja tämä on täysin eri asia kuin olla syyllinen! Välillä kyllä huomasin, kuinka minun olisi tehnyt mieli edelleen syyttää jostain ongelmasta toisia, mutta jatkoin sinnikkäästi. Ja aion jatkaa edelleen. Tässä tuntuu olevan jotain. Paljon toisteltu lause: "et voi muuttaa sitä, mistä et ota vastuuta" on jälleen saanut uuden, syvemmän ja suuremman merkityksen. Rauha todellakin alkaa minusta.

Evääksi niihin hetkiin, kun pelottaa, sopii Tuure Kilpeläisen "Pelko pois". Tuure sopii kyllä kaikkiin hetkiin :) mutta edellisen tekstin kirjoitettuani päässäni alkoi soida tämä.

 
P.S. Tuure & Karavaani soittavat Tavastialla 22.8. Veikkaan, että luvassa on rakkautta ja valoa aivan kattoon saakka. Sinne!

Köydet irtí!

Heti tuli vaikeuksia. Profiiliin piti valita jokin toimiala, eikä sieltä löytynyt yhtäkään, joka olisi sopinut minulle. Valitsin sitten ympäristön, koska siitä tässä blogissani taitaa olla kysymys: ympäristöni hahmottelemisesta, eli siis siitä, mitä ilmiöitä ympärilläni havaitsen ja miten niiden edessä itse itseni järjestän. Olen erottamaton osa maailmaa, ja se, mitä ympärilläni tapahtuu, vaikuttaa minuun, ja minussa tapahtuvat asiat vaikuttavat ympäristööni.

Tuosta toimialan valitsemisen vaikeudesta tulee nyt mieleen, että minun olemassaoloani taitaa kuvastaa aika hyvin se, että en löydä lokeroa, johon voisin asettua. Lokerossa olisi turvallista olla, kun olisi rajat määritelty ja leima otsassa. Kaikki tietäisivät heti, mistä on kysymys. Elämäni varrella olen kyllä sovittanut itseäni lukuisiin lokeroihin, jotka ovat aluksi tuntuneet hyviltä, kunnes ennen pitkää ne ovat käyneet liian pieniksi ja minun on ollut pakko rikkoa seinät ja jatkaa matkaa. Löytäessäni uuden lokeron olen aluksi innoissani ja tutkin sen kaikki nurkat: mitä täällä on, keitä muita täällä on, mitä täällä tehdään jne. Ja hetken aikaa tiedän, kuka olen ja mihin kuulun. Sitten, kun kaikki on tuttua, alan käydä levottomaksi ja lokero pieneksi. Pieneksi käymisen merkkejä ovat aina olleet väsähtäminen, kyllästyminen, puutuminen, toivottomuus ja ahdistus. Aikani yritän sinnitellä ja innostua uudelleen, kunnes en enää pääse totuutta pakoon: on lähdettävä, hylättävä turvallinen lokero ja uskaltauduttava ulos tuuliseen maailmaan. Tässä vaiheessa kimppuuni hiipii aina pelko. Mitä nyt, apua, selviänkö, entä jos en selviäkään?

Olen työstänyt Caroline Myssin "Sielun sopimus"-kirjassa kuvattua prosessia, jossa oman elämänsä tarkoitusta etsitään arkkityyppien avulla. Arkkityyppihän on C.G. Jungin termi, ja tarkoittaa kaikille ihmisille yhteisiä, alitajuisia sielun sisältöjä ja persoonallisuuden piirteitä, jotka ilmenevät myyteissä, taruissa ja uskonnoissa omina hahmoinaan. Esimerkiksi Gandalf (Taru Sormusten Herrasta) edustaa velhon tai vanhan viisaan miehen arkkityyppiä. Jokainen voi tunnistaa itsessään kaikkien arkkityyppien ominaisuuksia (ja arkkityyppejä on erotettavissa varmaankin satoja), mutta tässä Carolinen harjoituksessa tunnistetaan 12 itseään lähinnä olevaa arkkityyppiä. Neljä perustyyppiä on kaikilla: lapsi, uhri, sabotoija ja prostituoitu. Itse haetaan sitten puuttuvat kahdeksan. Olen pallotellut edestakaisin parantajan, etsijän, mystikon, alkemistin ja opettajan arkkityyppejä, enkä oikein tiedä, mikä tai mitkä niistä minuun sopisivat. Olen ajatellut olevani parantaja, ja koko elämäni olen kyllä pyrkinyt parantamaan maailmaa, toisia ihmisiä ja eläimiä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että se ei ehkä olekaan minun pääarkkityyppejäni. Minua kiinnostavat ilmiöt enemmän kuin niiden hoitaminen. Riemastun, kun havaitsen jonkin ilmiön toistuvan yhteiskunnassa tai omassa tai toisen ihmisen käyttäytymisessä. Matematiikka ja kielet kiehtovat samasta syystä; niihin sisältyy paljon hoksaamista ja puuttuvan tekijän, X:n, etsimistä. Sitten, kun se on löytynyt, jatkan matkaa.

Katsoin eilen illalla mainiota Uutta Sherlockia. Sherlock oli aivan tuskissaan, kun hänellä ei ollut mitään työn alla. Tunnistin siitä itseni. Jos minulla ei ole jotain X:ää etsittävänä, tuntuu elämä lässähtäneeltä ja energiani ovat ihan nollissa. Menneen maailman merenkulkijoista ja tutkimusmatkailijoista on varmaan tuntunut tällaiselta silloin, kun he ovat olleet aloillaan riittävän kauan. Veri alkaa vetää taas liikkeelle, kohti uutta seikkailua, uutta löydettävää. Ja kun lähtee etsimään uutta, on aina päästettävä irti vanhasta. On kestettävä epävarmuutta ja turvattomuutta. Köydet irti ja menoksi.

Niin se on nyt tämän bloginkin kanssa. Lähden liikkeelle, enkä tiedä, mihin olen menossa. Ehkä itse matka on kuitenkin tärkeämpi kuin määränpää.