lauantai 29. syyskuuta 2012

Afrikan tähteä Tuuren kanssa

Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun Tuure Kilpeläisen uusi albumi "Afrikan tähti" ilmestyi eilen. Olin odottanut sitä kuin kauan poissa ollutta rakastettua: tuntisinko hänet vielä, ja tuntisinko samaa rakkautta ja riemua kuin ennen, vai olisiko hän muuttunut niin paljon, että olisi aika todeta, että se, mikä meillä oli, kuuluu auttamatta menneisyyteen?

Aamukuudelta käynnistin tietokoneeni, latasin albumin iTunesista ja asetuin kuuntelemaan. "Jumalan kukka", hmmm, joo, kuunnellaan myöhemmin uudestaan... "Eloon!" oli jo tuttu, ja se kyllä herättää eloon kenet tahansa, aamukuudeltakin. "Veljet", no jo alkoivat varpaat heilua. Se on poljennoltaan slaavilainen, mainion tarkkanäköinen ja koskettava tarina maahanmuuttajista, joka asettaa lempeän, mutta katsomaan pakottavan peilin meidän suomalaisten eteen: "veljet, missä riemu, missä rauha, missä ilo joka tarttuu rintaan?" Kappaleen lopun oivallus on juuri sitä Tuurea, joka on koko ajan tehnyt minuun syvän vaikutuksen: hän näkee tavallisen arjen yli suurempiin totuuksiin ja toteaa ne vilpittömästi, koruttomasti, ilman mahtipontisuutta.

Ja sitten. "Tahtoisin, tahtoisin". Aaaaaaah. Haikea, haikea espanjalainen kitara (Rocka Merilahtiko on tämän sydäntäsärkevän taituroinnin takana?) ja pehmeästi keinuva melodia, joka huojuu duurin ja mollin rajoilla ja luo ihan käsittämättömän satuttavan tunnelman, joka on yhtäaikaa täynnä rakkautta ja raastavaa kipua. Itkettää niin paljon, että en pääse ovesta ulos. Espanjalaisen kitaran haikeus tuntuu jostain syystä tavattoman tutulta, siinä on jotain sellaista, jonka olen aina tiennyt, vaikka en tiedä tietäväni. Sanoitus kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin Tuurella yleensä: nyt tullaan suurista, ylevistä totuuksista kahden ihmisen väliseen rakkauteen ja täyttymättömään kaipaukseen. Mitä merkitystä on maailman viisaiden sanoilla sen rinnalla?

Kuuntele itse.



Hyvä, etten lähtenyt Sipoon kirkkoon yleisöksi, kun tämän kappaleen videota kuvattiin - olisin ollut kovin kyynelehtivää hääväkeä :)

"Hyvä, paha, ruma mies" on mukaansatempaava renkutus miehen elämästä eri ikäkausina. Mietin oman elämäni rakkaita miehiä: pientä kummipoikaani, joka pian täyttää 4, ja isääni, joka täyttää 70 vuotta enemmän. Siinä on koko kaari. Sanoitus on sydäntälämmittävän humoristinen, mutta täynnä myötätuntoisia ja tarkkoja havaintoja. Ymmärrän elämäni miehiä taas hiukan paremmin. Ja lopussa paljastuu taas suuri elämänviisaus. Terapeuttina minusta se, kuinka nelikymppisenä mies "ravaa terapiassa", oli erityisen hauskaa :)

"En mä välitä" on reggaetyylisenä kappaleena sellaista Tuurea, jota en ole aikaisemmin kuullut. Hienosti ja aidosti reggaekin Karavaanilta sujuu. Tämänkin kappaleen melodiassa on haikeutta, jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa, joka saa keskittymään oleelliseen. Jossain vaiheessa on työnnettävä sivuun kaikki uhkakuvat ja pelot maailman sortumisesta ja keskityttävä tähän hetkeen. Joskus on oltava välittämättä.

"Hailii hailoo" osuu juuri siihen kohtaan, jossa olen koko elämäni pyörinyt: totuuden etsimiseen. Kuka kertoisi vastauksen? Mitä on (kuoleman) verhon takana? Miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään suurta, lopullista, lyijyynvalettua, painavaa totuutta ei olekaan, vaan "pienikin liikahdus, ja kaikki muuttuu"? Mitkään ulkopuolelta annetut vastaukset eivät toimi, koska totuus on alati liikkuva ja elämän mukana muuttuva olento, joka pakenee aina, kun siihen yrittää tarrautua.

Tuuren ja Karavaanin soundissa ja sanomassa on kirkkautta, joka tuo mieleen päiväntasaajan auringon, joka paistaa suoraan ylhäältä ja näyttää kaiken polttavan selvänä. Mitään ei jää varjoon. Minua koskettaa ja ilahduttaa se, kuinka arkisista asioista löydetään aina syvempi, universaali merkitys. Tuure pohtii asioita, mutta säilyttää nöyrän ihmettelevän otteen eikä juutu yhteen näkökulmaan. Rakastettuni on palannut kotiin, hiukan muuttuneena mutta silti tuttuna, ja hänessä tapahtuneet asiat vaikuttavat väistämättä myös minuun. Kiitos!


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Mieletöntä miellyttämistä

Aika ajoin tulee elämässä eteen henkilö, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa aivan tavattomasti. Uskon, että jokainen tapaamamme ihminen on meille peili, joka heijastaa jotain ominaisuuttamme; jotain, johon meidän olisi tärkeää kiinnittää itsessämme huomiota. Joten aina, kun joku nousee aivan erityisen näkyväksi ja herättää vahvan tunnereaktion, kannattaa olla tarkkana. Mitä elämä yrittää juuri nyt minulle viestittää, ja miksi?

Psykologian projektio-termi tarkoittaa, että sijoitamme itsemme ulkopuolelle (toisiin ihmisiin tai ympäristöön) ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy. Mutta ne ovat silti meissä. Jos ne eivät olisi myös meissä, emme tunnistaisi niitä toisissakaan. Jos minussa ei olisi tippaakaan laiskuutta, en huomaisi toistenkaan olevan laiskoja. En tosin usko, että on mitään ominaisuutta, jota minussa, tai sinussa, ei olisi. Uskon, että meissä kaikissa on kaikki. Se, miten eri ominaisuuksia ilmennämme, vaihtelee ihmisestä toiseen. Kun joku nyt kuitenkin ajattelee, että "minä en ainakaan kykenisi tappamaan/raiskaamaan/pettämään tms.", niin pysähdytäänpä hetkeksi. Mitä ominaisuuksia on sillä, joka näitä asioita tekee? Hän todennäköisesti tuntee vihaa, pettymystä, epätoivoa, himoa, omistushalua, mustasukkaisuutta, pelkoa, alemmuutta, turvattomuutta, puutetta. Kukapa meistä ei joskus näitä tuntisi? On kysymys vain siitä, miten annamme tunteidemme ohjata toimintaamme, ja siihen vaikuttaa aivan määräävästi se, miten meitä itseämme on kohdeltu. Tuo "minä en ainakaan" on varma merkki siitä, että kieltää itsessään olevan jotain, joka kyllä on, ja voisi tulla näkyviinkin ihan samalla tavoin, jos omat olosuhteet olisivat toiset.

Kun siis pystymme näkemään ja nimeämään toisissa olevia ominaisuuksia, ovat ne myös meidän ominaisuuksiamme. Kun näemme toisessa ominaisuuden, joka herättää voimakasta ihastusta tai ärtymystä, on kyseessä ominaisuus, jota emme joko tiedosta itsessämme olevan, emme salli sitä itsellemme, tai emme uskalla käyttää sitä.

Tuo BBC:n sähäkkä Sherlock on edelleen vienyt paljon palstatilaa sisäisessä maailmassani. Katsotaanpa: hän on älykäs, nopea, ketterä, valovoimainen, tarkkanäköinen, energinen, pitkä, seksikäs, rytmikäs, kärsimätön, addikti, sietää huonosti tyhmyyttä ja hitautta, ei ota toisten tunteita huomioon, ei pyri miellyttämään, käyttää toisia hyväkseen, sietää huonosti pettymyksiä, kyllästyy nopeasti, ylemmyydentuntoinen, elää työlleen, nauttii haasteista... Tuttua, niin kovin tuttua :) Minulle tällä hetkellä erityisen tärkeältä tuntuu tuo, että hän ei pyri miellyttämään vaan on anteeksipyytelemättömän inhimillinen oma itsensä. Oma itsensä silläkin uhalla, että hänestä ei pidetä. Totta on, että: "I don't have friends. I've just got one." Monien mielestä hän on friikki ja psykopaatti (mitä hän ei todellakaan ole: psykopaatilta puuttuvat tunteet täysin, Sherlock vain työntää ne sivuun, koska kokee niiden häiritsevän elämän todella tärkeitä asioita. Mutta tunteita hänellä kyllä on, kuten niin monta kertaa on sarjan edetessä nähty. Hän kykenee myös tuntemaan empatiaa, mihin psykopaatti ei pysty.) Mutta koska hän niin näkyvästi on, kuka on, häneen reagoidaan. On hänen lähellään toki myös ihmisiä, jotka hänestä välittävät: Mrs Hudson, Molly, Lestrade - ja uskallan jopa väittää, että Mycroftkin välittää veljestään jollain tasolla. Ja ennen kaikkea hänellä on John, joka riipaisevassa jaksossa "The Reichenbach Fall" sanoo: "You were the best man and the most human human being I have ever known." Jos tuo ei ole rakkautta, niin en tiedä mikä on.

Laitanpa tähän väliin yhden Youtuben monista, aivan käsittämättömän taitavasti tehdyistä fanivideoista. Tuplaklikkaamalla saat videon näkymään koko näytössä. Mielestäni Sherlockin särmikäs persoona tulee tässä hyvin esiin.




Noin! Ja takaisin miellyttämiseen... Minä, ja niin monet muutkin ihmiset tässä maailmassa, olemme oppineet, että meidän pitää olla tietynlaisia, jotta meistä pidetään ja meitä ei hylätä. Luulenpa, että tässä on suurin syy kaikkiin mielenterveyden ongelmiin. Ihmisen tarve kontaktiin ja läheisyyteen on niin suuri, että olemme valmiita uhraamaan osan itsestämme, jotta emme jäisi yksin. Yritämme peittää itsessämme ne ominaisuudet, joiden kuvittelemme olevan toisten mielestä epämiellyttäviä, ja inhoamme niitä niin itsessämme kuin toisissakin. Erityisesti parisuhteissa ajaudutaan konflikteihin siksi, että ei siedetä toisen ( = itsen) ei-toivottuja ominaisuuksia, ja koko yhdessäolo supistuu jatkuvaksi toisen kritisoinniksi ja syyttelyksi.

Miellyttämisessä on se ongelma, että kun yrittää miellyttää kaikkia, ei loppujen lopuksi miellytä oikein ketään. Kukaan ei oikein kunnolla pääse näkemään, kuka olen, eikä siksi pysty päättämään, pitääkö minusta vai ei. Aivan hirvittävän surullista. Lisäksi toisia miellyttämällä ei koskaan miellytä itseään. Kun jatkuvasti jää ilman sitä, mitä haluaisi, on koko ajan pettynyt, ja vähitellen pettymykset muuttuvat pysyväksi katkeruudeksi. Pettynyt ja katkera ihminen on ainaisessa sotatilassa muun maailman kanssa. Hän on vihainen, koska kukaan ei ole ottanut hänen tarpeitaan huomioon, vaikka hän itse on uhrannut toisten tarpeille koko elämänsä. Hän odottaa ja odottaa, että tulisi vihdoin joku, joka antaisi hänelle kaikkea sitä, mitä hän uskoo antaneensa toisille, eikä hän huomaa, että tuo "joku" on kaiken aikaa ollut hänen lähellään. Se on hän itse.

Pienen vauvan tarpeista huolehtii äiti. Äidin tehtävä on tunnistaa vauvan tarpeet ja vastata niihin, vaikka vauva itse ei vielä osaa sanoa, mitä hän kulloinkin tarvitsee. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole tällaista tehtävää meidän elämässämme. Aikuisina meidän on itse ilmaistava, mitä tarvitsemme, ja pidettävä huolta, että sen saamme. Jos elämänkumppani, työpaikka, asuinpaikka, terveydentila tai muu tärkeä asia elämässämme ei ole sellainen, kuin haluaisimme, on meidän tehtävä asialle jotain. ITSE. Aikuisina emme enää voi odottaa, että toinen ihminen tai ympäristö muuttuisi sellaiseksi, kuin me haluamme.

Eilen illalla huomasin Facebookissa videon, jossa terapeutti saa kuulla, että hänellä on vain kuusi viikkoa elinaikaa, ja ryhtyy rehelliseksi. Video tuntuu kysyvän, aiommeko odottaa elämämme viimeisiin viikkoihin saakka, ennen kuin uskallamme rehellisesti olla, mitä olemme. Miten sinä vastaat?


sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ajatuksia kissoista ja terapeuttisesta paranemisprosessista

Istahdin tähän koneen ääreen ja ajattelin katsoa, mitä lähtee tulemaan. Kaunis, sielukas Vieno-kissani (puoli vuotta sitten kuolleen Ainon velipoika) tassuttelee ympäriinsä omissa asioissaan. Sillä on kodin vartioinnin lisäksi lukuisia muita tehtäviä, joista kaikista en edes tiedä. Luulen, että se näkee paljon sellaista, mitä minä en näe. Pidän ajatuksesta, että kissat näkisivät tämän fyysisen maailmamme lisäksi myös henkimaailmaan yhtä luonnollisesti kuin me ihmiset näemme olohuoneen ja keittiön. Ehkä se näkee myös Ainon silloin tällöin. Itse en ole Ainoa nähnyt sen jälkeen, kun näin sen harmaan hahmon pari kertaa livahtavan eteisestä keittiöön vähän kuolemansa jälkeen (Vieno oli samaan aikaan parvekkeella), mutta tunnen kyllä sen läsnäolon. Aino lähettää minulle viestejä silloin tällöin. Sen terveyskortti on ilmestynyt odottamattomassa paikassa; Aino-nimi on tullut esiin tai radiosta on tullut Ainosta muistuttava kappale hetkellä, jolloin olen pohtinut jotain tärkeää päätöstä. Olen myös tuntenut Ainon olkapäälläni hetkinä, jolloin olen ollut yksin ja hukassa. Pieni kulta <3

* * * *

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

* * * *

Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!

maanantai 3. syyskuuta 2012

Paranemisen avaimet, osa 2

Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä.

4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)

Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.

Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.

Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.

Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.

Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.

5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)

Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.

Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.

6. Assertion (Vakuuttaminen)

Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".

Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.

Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.

7. Affirmation (Vahvistaminen)

Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.

Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!

Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.

Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.

Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.

Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Totally Sherlocked, English version

This Saturday morning I had plans to do something entirely different, but found this post pushing itself out of me with such force that it's best to just let it out...

Since last Saturday night there has been little room in my head for anything else than BBC's new, brilliant Sherlock. I fell in love with the series right from the start, in fact right after seeing this scene:



Now, all of you who haven't seen this series yet, but are perhaps planning to do so, stop reading and go do something else - preferably, of course, go and order it from Amazon! Spoilers ahead.

The scene above says it all. Sherlock, the master detective, reads the situation, and John, like an open book. He hears and sees things accurately and makes his own conclusions. He trusts his ability completely and is not afraid to use it or let it show. John, sweet John, looks like he's been struck by lightning. Just look at his face and posture after Sherlock's grand exit: he doesn't have a clue what hit him. He is confused and stunned, and perhaps a little hurt, by this stranger who blasts out truths about him. The spectacled guy, who introduced John and Sherlock to each other, seemingly fully aware that they're a match made in heaven, looks at him with a tiny, knowing smile on his face. "Yep, he's always like that."

Sherlock is "not a psychopath, but a fully functional sociopath", as he himself says. He grew up in an emotionally cold home with his big brother Mycroft. I don't know what their mother was like, but I assume very little nurturing was offered, feelings were not expressed and no intimacy experienced. To compensate for this lack Sherlock developed an excellent, brutally sharp intellect. He has probably had to read from other people all the things that have been left unsaid, and thereby developed this ability to excellence. I can only imagine, what a dreary home the poor, little, lonely boy Sherlock has had.

Sherlock has never had any friends and he doesn't understand emotions, he seems to be lacking empathy. He loves solving crimes because of the intellectual challenge they offer, he's not interested in helping people. A chance to excel in reading people turns him on, and he ends up hurting others by his merciless analyses. He is childishly moody, has poor tolerance for disappointments, bosses others around and boldly expects them to do as told. In social situations he doesn't know how to behave as is expected of him, and he doesn't even understand why he should do it. Whether he is liked or not seems of little concern to him. He is alone, and his loneliness keeps him safe, and it doesn't occur to him to miss any other kind of life.

When John and Sherlock first meet, a change starts to happen in both of their lives. John, also lonely, an army doctor just back from the war in Afghanistan, his body and soul wounded, is completely lost and doesn't know what to do with his life. Sherlock's personality leaves him thunderstruck and he doesn't see any reason why he should have anything more to do with him, but he still finds himself turning up on 221 B Baker Street to meet Sherlock. Sherlock's landlady, Mrs Hudson, makes the assumption that John is more the sitting-down type, which makes him squirm. When Sherlock suggests that John follow him to the crime scene it becomes clear how unhappy John has been, as he bursts out a relieved "Oh God, yes."

John acts different from what people usually do when confronted with Sherlock's analyses: he gives him praise and doesn't tell him to piss off. John also seems to understand Sherlock in an uncanny way. Not logically, but intuitively. He follows Sherlock when he realizes he is with the taxi driver-turned-murderer and could be in mortal danger, and ends up shooting the murderer through a window. The episode ends in a delicious and touching scene: Sherlock, who can't understand why people keep giving him a blanket - "I'm not in a shock!" - describes the shooter's profile to the police, sees John standing nearby and suddenly realizes the truth. Sherlock and John walk away together and look at each other. A connection has been made.

And it is this connection that is the most interesting and touching element of the entire series. The characters created by Sir Arthur Conan Doyle and their relationship have been subject to a lot of speculation for decades. Were they in fact lovers, and was John's marriage just a facade, because people's attitudes in that era were strictly against a love relationship between two men? As the series progresses Sherlock and John learn to know each other in such a way that no words are needed. They understand each other on soul level. They look at each other and laugh in a way that is possible only for two people who are on the exact same wavelength. In the beginning of the series John, in particular, points out several times that he hardly knows Sherlock, and both deny being friends or needing each other in any way. Everybody else, tv audience included, sees how these two are made for each other. They are regarded as a couple; even Mycroft inquires whether a happy announcement is due by the end of the week. It is usually John who tries to correct people's perceptions about them as a couple; Sherlock doesn't really react. John has always been heterosexual and in the beginning of the series he has several short-term relationships that always fail. Finally, one of his girlfriends tells him he is the perfect boyfriend - for Sherlock. Sherlock, being asexual, has never had a relationship, doesn't understand his feelings and can't name them. In Season 2 not even John bothers to explain any more.

Are they lovers then? Nothing romantic has happened, and they're not having sex. But they love each other very much. The love they share is of an unexplainable quality and it transcends love between good friends, brothers or even romantic couples. It cannot be intellectually defined. They complement each other. Theirs is the perfect soul mate relationship and they share a deep intimacy where both men see the other one and is seen and accepted exactly as who they are, without demands. It is unconditional love that exists because the other person exists. There are conflicts but they are always resolved and as a result, both learn to understand and respect the other more. They look at each other like two people very much in love. The chemistry between them is very visible and it has an undeniable sexual vibe. Little by little it becomes obvious that the well-being of the other is their number one priority and in the last episode it is finally crystal-clear: they are the world's most important and most loved persons for each other. The tears rolling down Sherlock's pale face, as he stands on the edge of the rooftop, and John's disbelief and despair as he kneels beside his dead friend's body, leave nothing ambiguous. Watching the very last scene, where John says goodbye to Sherlock by his grave, I was in tears. This oh so British, seen-it-all soldier who has learned to hide his feelings finally tells his friend just how much he means to him. "Don't... be... dead." Further away at the graveyard, in the shadows, stands Sherlock, very much alive, and watches quietly as his friend leaves. Sooooooooooob.



I sincerely hope that the writers of this series have the courage to bring Sherlock and John's story to the 21st century on more than material and societal levels. I truly hope that they have the courage to not just leave the quality of Sherlock and John's relationship heavily implied, but let them be lovers. Saying this I don't necessarily mean having a physical relationship, I'm talking about soul mates. In any case, I shall be incredibly disappointed if John ends up marrying some woman... it would feel so wrong. Sherlock and John are made for each other.



"Sherlock" has been made  - and perfected - with the unique, impeccable professionalism of the Brits. Visually I have never seen anything quite so stunning. Benedict Cumberbatch (Sherlock) and Martin Freeman (John) don't just act, they ARE Sherlock and John. They are masters in conveying emotions by their postures and the tiniest flashes of expressions in their faces and eyes. Nothing needs to be underlined, everything becomes perfectly obvious in the subtext. I very much enjoy how the series allows us to have our own insights and, despite of it being a story about solving crime, violence is hardly seen at all. It also contains a lot of quiet, enjoyable humour, which does demand quite a lot of concentration from the viewer. The Finnish subtitles are, sadly, too simple and general, and many of the hidden linguistic treasures and nuances are lost in translation.

Sherlock and John, come back soon! I heard Season 3 will go into production in January 2013. I can wait, I can wait..............

Totally Sherlocked

Olin ajatellut tänä lauantaiaamuna tehdä jotain aivan muuta, mutta tämä kirjoitus puskee itseään minusta ulos sellaisella voimalla, että on paras päästää se ilmoille...

Sitten viime lauantai-illan, päähäni ei ole mahtunut paljoa muuta kuin BBC:n uusi, huimaava Sherlock. Ihastuin sarjaan heti, itse asiassa nähtyäni tämän ensimmäisen jakson kohtauksen:


Nyt sitten kaikki te, jotka ette ole sarjaa katsoneet, mutta ehkä aiotte tehdä niin, lopettakaa lukeminen ja menkää tekemään jotain muuta - mieluiten tietysti tilaamaan sarja Amazonista! Juonipaljastuksia on tulossa.

Tuosta ylläolevasta kohtauksesta käy ilmi kaikki. Sherlock, päättelyn mestari, lukee tilannetta ja Johnia kuin avointa kirjaa. Hän kuulee ja näkee tarkasti, ja tekee omat johtopäätöksensä. Hän luottaa kykyynsä sataprosenttisesti eikä arkaile käyttää (eikä näyttää) sitä. John, ihana John, on ällikällä lyöty. Katsokaapa hänen ilmettään ja asentoaan Sherlockin näyttävän poistumisen jälkeen: hän ei tiedä, mikä häneen iski. Hän on hämmentyneen tyrmistynyt, ehkä myös hieman loukkaantunut, kun tuo tuntematon latelee hänestä totuuksia. Silmälasipäinen kaveri, joka on esitellyt Johnin ja Sherlockin toisilleen ilmeisen tietoisena siitä, että he sopisivat toisilleen täydellisesti, katsoo vierestä pieni, tietävä hymy kasvoillaan. "Yep, he's always like that."

Sherlock "ei ole psykopaatti, vaan täysin toimintakykyinen sosiopaatti", kuten hän itse sanoo. Hän on kasvanut kylmässä kodissa isoveljensä Mycroftin kanssa. En tiedä, minkälainen heidän äitinsä oli, mutta kaikesta päätellen huolenpito on jäänyt olemattomaksi, tunteita ei heillä ole ilmaistu eikä läheisyyttä koettu. Näiden puutteiden kompensoimiseksi Sherlockille on kehittynyt loistava, viiltävä äly. Todennäköisesti hän on joutunut lapsuudenkodissaan lukemaan toisista ihmisistä kaiken sen, mitä ei ole sanottu ääneen, ja siinä taidossa hän on kehittynyt ylivertaiseksi. Voin vain kuvitella, kuinka kolkko koti pienellä, yksinäisellä Sherlock-pojalla on ollut.

Sherlockilla ei ole koskaan ollut ystäviä eikä hän ymmärrä tunteita, häneltä näyttää puuttuvan empatiakyky. Hän rakastaa rikosten selvittelyä niiden tarjoaman älyllisen haasteen vuoksi, hän ei ole kiinnostunut ihmisten auttamisesta. Hän syttyy saadessaan loistaa kyvyllään lukea ihmisiä, ja kolhii toisten tunteita säälimättömillä analyyseillään. Hän on lapsellisen oikukas, sietää huonosti pettymyksiä, komentelee toisia ja olettaa ilman muuta heidän tottelevan. Sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa toimia siten, kuin häneltä odotetaan, eikä hän ymmärrä, miksi niin edes pitäisi tehdä. Se, pidetäänkö hänestä vai ei, ei näytä olevan Sherlockille lainkaan tärkeää. Hän on yksin, yksinäisyydessään turvassa, eikä hän edes osaa kaivata muunlaista elämää.

Johnin ja Sherlockin tavatessa toisensa kummankin elämässä käynnistyy muutos. John, myös yksinäinen, juuri Afganistanin sodasta palannut, ruumiiltaan ja sielultaan haavoittunut armeijan lääkäri on täysin hukassa eikä tiedä, mitä elämällään tekisi. Hän on kuin puulla päähän lyöty Sherlockin persoonan edessä, eikä näe mitään järjellistä syytä olla yhtään enempää tekemisissä tämän kanssa, mutta huomaa siitä huolimatta menevänsä tätä tapaamaan Baker Street 221 B:hen. Sherlockin vuokraemäntä, Mrs Hudson, tulkitsee Johnin olevan enemmän paikoillaan istuvaa tyyppiä, mikä panee Johnin kiemurtelemaan. Sherlockin ehdottaessa, että John tulisikin hänen kanssaan rikospaikalle, Johnin helpottunut puuskahdus: "Oh God, yes" paljastaa, kuinka onneton John on ollut.

John toimii toisin, kuin ihmiset yleensä Sherlockin analyysien edessä toimivat: hän antaa Sherlockille tunnustusta, eikä käske häntä painumaan hiiteen. John myös näyttää jollain käsittämättömällä tavalla ymmärtävän Sherlockia. Ei järjellisesti, vaan intuitiivisesti. Hän lähtee Sherlockin perään oivallettuaan, että Sherlock on taksinkuljettaja-murhaajan kanssa ja saattaa olla hengenvaarassa, ja päätyy ampumaan murhaajan ikkunan läpi. Jakson loppu on kutkuttava ja koskettava: Sherlock, joka ei voi käsittää, miksi hänelle koko ajan tyrkytetään huopaa harteille - "en minä ole shokissa!" - kuvailee poliisille ampujan profiilia ja nähdessään Johnin seisovan lähistöllä oivaltaa yhtäkkiä totuuden. Sherlock ja John lähtevät yhdessä kävelemään pois ja katsovat toisiaan. Yhteys on syntynyt.

Ja tuo yhteys on koko sarjan kiinnostavin ja liikuttavin elementti. Sir Arthur Conan Doylen luomista hahmoista ja heidän välisestään suhteesta on vuosikymmenten ajan esitetty spekulaatioita. Olivatko he itse asiassa rakastavaisia, ja oliko Johnin solmima avioliitto vain kulissi, koska sen ajan jyrkät asenteet eivät vielä hyväksyneet kahden miehen välistä rakkaussuhdetta? Sarjan edetessä Sherlock ja John oppivat tuntemaan toisensa tavalla, joka ei vaadi sanoja. He ymmärtävät toisiaan sielun tasolla. He katsovat toisiaan ja nauravat niin kuin vain täysin samalla aaltopituudella olevat voivat tehdä. Sarjan alussa kyllä varsinkin John tuo monta kertaa esille, kuinka hän ei edes tunne Sherlockia, ja kumpikin kieltää sen, että he olisivat ystäviä tai tarvitsisivat toisiaan millään tavalla. Kaikki muut, katsoja mukaan lukien, kyllä näkevät, kuinka toisilleen luotuja nämä kaksi ovat, vain he itse eivät tajua sitä. Heitä pidetään pariskuntana; jopa Mycroft kyselee, että joko viikon lopulla voidaan odottaa iloista ilmoitusta. Yleensä se on John, joka pyrkii oikaisemaan ihmisten käsitykset heistä parina; Sherlock ei reagoi asiaan. John on aina ollut hetero, ja hänellä on sarjan alussa useita lyhytaikaisia seurustelusuhteita, jotka ennen pitkää kariutuvat. Eräs tyttöystävä lopulta sanoo Johnin olevan täydellinen poikaystävä - Sherlockille. Sherlock taas on aseksuaalinen, ei ole koskaan seurustellut, ei ymmärrä eikä osaa nimetä omia tunteitaan. Toisen kauden jaksoissa Johnkaan ei enää viitsi vaivautua selittelemään.

Ovatko he sitten rakastavaisia? Mitään romanttista ei ole tapahtunut, eikä heillä ole seksisuhdetta. Mutta he rakastavat kyllä toisiaan. Heidän välisensä rakkaus on laadultaan sellaista, jota ei voi selittää hyvien ystävien, veljesten, tai pariskunnankaan välisenä rakkautena. Se ylittää järjelliset määritelmät. He täydentävät toisiaan. Heidän suhteensa on täydellistä sielunkumppanuutta ja syvällistä läheisyyttä, jossa kumpikin näkee toisen ja tulee nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena, kuin on, ilman vaatimuksia. Se on ehdotonta rakkautta, joka on olemassa siksi, että toinen on, kuka on. Yhteentörmäyksiä toki tulee, mutta ne sovitaan ja kummankin ymmärrys ja kunnioitus toista kohtaan kasvaa. He katsovat toisiaan siten, kuin rakasta ihmistä katsotaan. Heidän välisensä kemia on ilmiselvää ja siinä on kyllä kiistatonta seksuaalista väreilyä. Vähitellen käy ilmi, että toisen hyvinvointi on kummallekin ykkösprioriteetti, ja viimeistään viimeisessä jaksossa selviää, että he ovat toinen toisilleen maailman tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset. Kalpean Sherlockin kyyneleet, kun hän seisoo katon reunalla, ja Johnin epäusko ja epätoivo kuolleen ystävänsä ruumiin vierellä eivät jätä mitään epäselväksi. Viimeinen kohtaus, jossa John hyvästelee Sherlockin tämän haudalla, sai kyyneleeni valumaan vuolaasti. Tuo kaiken nähnyt, tunteensa piilottamaan oppinut peribrittiläinen sotilas kertoo ystävälleen, kuinka paljon tämä on hänelle merkinnyt. "Don't... be.. dead." Hautausmaan laidalla varjossa seisoo Sherlock, erittäin elävänä, ja katsoo ystävänsä poistumista. Nyyyyyyyyyyyyyh.



Toivon todella, että sarjan käsikirjoittajilla riittää rohkeus tuoda Sherlockin ja Johnin tarina 2000-luvulle myös muilla kuin materiaalisilla ja yhteiskunnallisilla tasoilla. Toivon, että he eivät jätä Sherlockin ja Johnin suhteen laatua pelkkien vahvojen vihjailujen varaan, vaan antavat heidän olla rakastavaisia. Tällä en siis välttämättä tarkoita fyysistä suhdetta, vaan sielunkumppanuutta. Joka tapauksessa olen hyvin pettynyt, jos John meneekin naimisiin jonkun naisen kanssa... se tuntuisi täysin väärältä. Sherlock ja John on luotu toisilleen.



Sarja on tehty sillä viimeisen päälle ammattimaisella taidolla, jonka vain britit mielestäni osaavat. Visuaalisesti sarja on vertaansa vailla. Benedict Cumberbatch (Sherlock) ja Martin Freeman (John) eivät vain näyttele, he OVAT Sherlock ja John. He ovat mestareita välittämään tunteita pelkillä asennoilla ja pienenpienillä kasvojen ja silmien ilmeillä. Rivien välistä asiat käyvät katsojalle täysin selviksi ilman, että mitään tarvitsee korostaa. Pidän siitä, että sarjassa jätetään paljon katsojan itsensä oivallettavaksi eikä, murhien ratkomisesta huolimatta, väkivaltaa tuoda näkyviin juuri lainkaan. Sarjassa on myös paljon hiljaista, nautittavaa huumoria, joka vaatii katsojalta kyllä tarkkaavaisuutta tullakseen hoksatuksi. Sarjan suomentaja on ikävä kyllä tyytynyt oikaisemaan ja yleistää dialogia liikaa, ja monessa kohdassa piilevät kielelliset aarteet ja paljonpuhuvat nyanssit jäävät tekstityksestä pois.

Sherlock ja John, tulkaa pian takaisin! Sarjan kolmatta kautta aletaan kuulemma kuvata tammikuussa 2013. Jaksan, jaksan..........