sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Unelmat kantavat meitä

On ollut kiinnostavaa huomata, miten tämä henkinen nenänvalkaisu, josta kirjoitin täällä, on vaikuttanut aktiivisuuteeni tämän blogin kirjoittamisessa. Kun asiat saavat olla kuten ovat, kun en kysele mitään, vaan elän elämääni kaikessa rauhassa, ei ole tarvetta ihmettelyyn eikä asioiden ratkomiseen. Kun en tee asioista ongelmia, ei ole mitään, mikä pitäisi ottaa haltuun ja ratkaista. Maailma ja elämä etenevät omalla painollaan, eikä minun tarvitse sekaantua siihen. Ongelmien ratkaisuko antaa minun elämälleni merkitystä? Kyllä, ehdottomasti. Eikä tarvitse kuin vilkaista ympärilleen, niin huomaa, että ongelmien ja niiden ratkomisen varaanhan tämä maailma rakentuu. Joku näkee jossain epäkohdan ja alkaa toimia muuttaakseen sitä, keräten ehkä ympärilleen muitakin, joiden mielestä asia todellakin on pielessä. Jokin asia yhteiskunnassa, yhteisössä, puolisossa tai omassa itsessämme on toisin, kuin meidän mielestämme pitäisi olla, ja sen muuttamisyrityksistä saa taas uutta puhtia, sisältöä ja merkityksen tunnetta elämään. Mitähän tapahtuisi, jos tämän lopettaisi kokonaan? Ainakin iltapäivälehdet kaatuisivat saman tien...

Vaikka en etsi, asiat näyttävät silti löytävän minut. Rupesin taannoin katsomaan monien tuttujeni hehkuttamaa Vain elämää -sarjaa. Viattomuudessani luulin sen olevan vain harmitonta laulelua, enkä lainkaan aavistanut, mille vaaralle itseni altistin. Kaksi jaksoa katsottuani tunteet ja ajatukset alkoivat sitten vyöryä pintaan valtavalla voimalla: tunsin vastustamatonta halua myydä kaikki ja lähteä maailmalle toteuttamaan sitä sisäistä ääntäni, joka on ennenkin ajanut minut liikkeelle kuin Bilbo Reppulin ilman taskunenäliinaa konsanaan: seikkailunhalua ja kaipuuta kaukaisiin maihin. Isäni lähti nuorena miehenä merille, ja muistot hänen kokemuksistaan rahtilaiva M/S Atlantic Oceanin radiosähköttäjänä olivat lapsuudenkodissani vahvasti läsnä: egyptiläiset seinävaatteet, karibialaiset marakassit, kiinalaiset astiat, bumerangit, sekstantit, kartat ja valokuvat sekä Nat King Cole ja Harry Belafonte, jotka samettisine lauluäänineen merkittävästi osallistuivat kasvatukseeni. Meitä tyttöjä vietiin ulkomaille jo pieninä, ja kaukokaipuusta tuli osa persoonallisuuttani. Työni ja harrastukseni ovat tarjonneet minulle lukuisia mahdollisuuksia toteuttaa tätä kaipuuta, eikä se tunnu kesyyntyvän, vaikka kuinka yritän, päinvastoin: hinku lähteä nostaa päätään säännöllisesti muutaman kerran vuodessa. Olen rakastunut moniin näkemiini paikkoihin ja vaihtelevalla vakavuudella suunnitellut niissä asumistakin, mutta vielä toistaiseksi olen pysynyt täällä koti-Suomessa. Toisaalta kotiudun nopeasti melkein minne vain, joten "kotimaa" tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä, missä minulla on pysyvä asuinpaikka.

Ja nyt tuo riivattu Vain elämää herätti kaipaukseni taas henkiin. Tai "kaipaus" on oikeastaan liian laimea sana; kyseessä on pikemminkin pakottava tarve, joka talviuniltaan heräävän nälkäisen karhun lailla rynnistää esiin ja vaatii tyydytystä heti paikalla. Mutta enhän minä voi lähteä, minullahan on asuntolaina ja praktiikka ja kissa, perhe ja ystävät ja kummipoika ja eläkevakuutus ja saunavuoro ja Kaikki Tämä! Sisäinen kevätkarhuni vaatii, ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, jos todella kuuntelen sitä. Unelmien toteuttaminen ei ole mitään harrastelijoiden sunnuntaipuuhastelua, vaan raju prosessi, jossa joutuu vastakkain sen kysymyksen kanssa, kuinka paljosta olen valmis luopumaan, jotta voin elää unelmani mukaisesti. Ja mitä pidemmälle prosessissa menee, sitä korkeammiksi nousevat panokset.

Apuun tuli taas Tuure. Hän laulaa: "Kanna mukanasi unelmaa, sille pieniä lantteja heitä. Kanna mukanasi unelmaa, sillä unelmat kantavat meitä." Voisiko olla niin, että kaikkia unelmia ei ole tarkoituskaan toteuttaa? Että unelmointi sinänsä on arvokasta ja tarpeellista? Huomasin, että jossain vaiheessa olin nielaissut dogmin, jonka mukaan Unelmat Pitää Toteuttaa. Jos et toteuta, olet luuseri. "Kerran sitä vain eletään", "onpahan sitten jotain, mitä vanhana muistella", "ei sitten tarvitse katua", "carpe diem"...... viesti on aika selvä. Jos haluat jotain, pane toimeksi. Maailma on täynnä guruja ja pseudoguruja, jotka hokevat tätä samaa. Harvemmin kuulee kenenkään kannustavan unelmointiin kaikessa rauhassa kotisohvalla. Mutta mikä voisikaan paremmin auttaa jaksamaan välillä ahdistavaksi käyvää harmaata arkea kuin unelma siitä, että jonain päivänä minä panen koko omaisuuteni lihoiksi ja häivyn? Että jos en kertakaikkiaan enää jaksa, niin voin aina ottaa ja lähteä. Tietoisuus siitä, että minulla on vaihtoehto, antaa uskomattoman paljon voimaa ja tilaa. Se, käytänkö vaihtoehdon hyväkseni vai en, on sitten toinen juttu.

Voi olla, että tämä "oivallus" onkin vain piilossa olevaa rohkeuden puutetta, ja huijaan sillä itseni pysymään aloillani tuolla kotisohvalla taas pari vuotta. Mutta mitä sitten? Missä määrätään, että ihmisen pitää olla rohkea? Tästäkin voisi tehdä ongelman ja ryhtyä muuttamaan itseään rohkeammaksi, mutta nenänvalkaisu jatkuu, enkä aio tehdä tällekään asialle yhtään mitään. Jos lähden, lähden. Jos en, en.