maanantai 31. joulukuuta 2012

Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, millä keinoin päämäärääni pyrkisin, ja miten manifestoisin sen kaiken. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Olematon minä

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa, tai ainakin sen illuusiossa. "Niin vain tapahtui" on ihmismielelle sietämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei sitten niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole pelkästään passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, mahtaako sen olemassaolo mitenkään olla edes sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."