lauantai 23. helmikuuta 2013

Näkemiin vaan, murut!

Tv-sarjat herättävät tunteita. Ja saavat herättääkin. Kaikenlainen fanittaminen on tutkitustikin hyväksi mielenterveydelle: on äärimmäisen tärkeää kyetä innostumaan, haltioitumaan ja samaistumaan. Fanittaminen tuo elämään merkitystä ja arjelle vastapainoa. Siksi otankin tähän alkuun esille ilmiön, jonka olen pannut merkille erityisesti Downton Abbey -sarjan fanien keskuudessa: sarjaa käsittelevien nettisivujen kommenttiosiot täyttyvät tuohtuneiden, sarjan käänteistä vielä tietämättömien katsojien valituksista juonipaljastuksista eli spoilereista. Kaikkien, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa vastuutaan, olisi hyvä palauttaa mieleensä tämä perussääntö: jos et halua tietää, miten sarjassa käy, älä käy lukemassa sen sivuja!

Jos siis et halua tietää, miten Komisario Lewis -sarja päättyy, älä lue tätä.


Lewisin 7. kausi on juuri nähty Britanniassa, ja itse katsoin sen eilen dvd:ltä. Innokkaana fanina minulla oli ollut ennakkotilaus vetämässä Amazonissa jo kuukausia, ja koska tiesin jo, että tämä kausi tulisi jäämään viimeiseksi, olin odottanut sitä monenlaisten tunteiden vallassa. Lewis ja Hathaway ovat olleet koskettavin, kiinnostavin ja hauskin poliisikaksikko, mikä ikinä on olohuoneessani vieraillut. Brittidraamat, poliiseilla ja ilman, ovat mielestäni maailman parhaita muutenkin, mutta nämä kaksi ovat tulleet sydämeeni aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin siis katsomaan uusia jaksoja iloisena ja innostuneena, mutta samalla hieman haikeana ja huolestuneena. Olisi ollut hirveää, jos jommallekummalle olisi sattunut sarjan lopussa jotain pahaa - mutta onneksi Julian Fellowes ei käsikirjoita tätä sarjaa...

Lewishän tuli alunperin tutuksi ylikomisario Morsen parina vuosina 1987-2000 esitetyssä sarjassa. Vuonna 2006 esitettiin pilottijakso uudesta sarjasta, jossa nähdään Morsen kuoleman jälkeen Länsi-Intian saarilla komennuksella olleen Robbie Lewisin (Kevin Whately) paluu Oxfordiin. Hän on nyt itse komisario, ja parikseen hän saa nuoren rikosetsivän James Hathawayn (Laurence Fox).

Lewis on yksinäinen ja tyhjän päällä, ja hänen elämänsä näyttää toivottomalta. Morse on poissa, niin myös Lewisin suuresti rakastama vaimo Valerie, joka on kuollut liikenneonnettomuudessa. Tytär Lyn on muuttanut jonnekin kauas. Poliisiasemalla on uusi päällikkö ja uudet kuviot. Oxford on muuttunut, mutta Morsen haamu tuntuu tulevan vastaan joka kulman takaa. Kun ei parempaakaan tekemistä keksi, Lewis heittäytyy työhön. Ja sen hän osaa.

Lewisin esittäjää Kevin Whatelya ajatellessani mieleeni tulee ensimmäisenä sana lämpö. Hänen kasvonsa syttyvät hymyyn niin valloittavasti, että on pakko hymyillä takaisin, vaikka sitten telkkarinruudulle. Kevin esiintyi telkkareissamme 1980-luvulla Näkemiin vaan, muru -sarjan luotettavana, mutta jatkuvasti jostain huolissaan olevana Nevillenä. Hänen Robbie Lewisinsä on kokenut poliisi, hieman kyynistynyt ja äreä mutta ihmistä herkkävaistoisesti ymmärtävä. Lewis ei ole erityisen sivistynyt, hänen vahvuuksiaan ovat jalat maassa -realismi ja selkeä näkemys poliisityöstä. Vuodet Morsen kanssa ovat toki vaikuttaneet häneen, ja hän yllättää välillä hienostelevammat kanssaihmisensä pudottamalla jonkin nippelitiedon Wagnerista tai Shakespearesta. Lewis suree vaimoaan ja hänen olemuksessaan on sydäntäsärkevää alakuloa ja haavoittuvuutta. Hän ei usko Jumalaan ja hän suhtautuu vihamielisesti kaikkeen, mikä hipaiseekin uskonnollisuutta tai kuolemanjälkeistä elämää.

James Hathawayta esittää Fox-näyttelijäklaanin komea hujoppi Laurence (jonka isä on James Fox, setä Edward Fox, serkkuja Emilia ja Freddie). Hathaway on teologiaa Cambridgen yliopistossa opiskellut älykkö, "walking Wikipedia but more accurate", joka hallitsee näytöstyyliin latinan ja kreikan kiemurat, sivistyssanat, kirjallisuuden ja historian. Tähtitieteestä hän muistaa ainoastaan muutamia "itsestäänselviä knoppeja", jotka kuitenkin jo menevät perusjampalta yli hilseen. Hänkin on yksinäinen ja eksistentiaalisessa tuskassaan hyvin traaginen hahmo. Luulen, että hän on säilyttänyt uskonsa Jumalaan huolimatta siitä, että hän on syvästi pettynyt uskontoon ja kirkkoon, minkä seurauksena hän aikoinaan jätti teologian ja ryhtyi poliisiksi. Hänen maailmankuvansa on särkynyt monta kertaa, eikä hän oikein löydä paikkaansa. Hän on herkkä, lahjakas ja monimutkainen, ja ymmärtää toisia samanlaisia. Hänen vakava, joskus liiallinenkin vastuullisuutensa johtaa välillä tilanteisiin, joissa hän ottaa tekemänsä virheet äärimmäisen raskaasti, epäilee koko työn mielekkyyttä ja omaa soveltuvuuttaan siihen, mutta muutama hyvinajoitettu, lakoninen toteamus Lewisiltä palauttaa hänet yleensä tasapainoon. Poliisin työn karuus raastaa häntä kuitenkin aina vain enemmän, ja hänen käsityksensä ihmisen perushyvyydestä joutuu kovalle koetukselle.

Laurence Fox on omien sanojensa mukaan ihmisenä täysin erityyppinen kuin Hathaway: "maaninen, epäkorrekti sekoilija". Ihailen ja hämmästyn aina sitä, kuinka taitavat näyttelijät pystyvät kaivamaan itsestään esiin täysin erilaisia hahmoja kuin he itse ovat. Miten voi olla, että Benedict Cumberbatch, joka on hyväkäytöksinen, sivistynyt, pehmeä ja kohtelias, löytää itsestään sähäkän, friikin Sherlockin?

Sarjan edetessä Lewis ja Hathaway ovat tottuneet toisiinsa ja heidän välilleen on kasvanut vahva luottamus. Heidän keskinäinen naljailunsa on saanut alun terävyyden jälkeen lämpimän sävyn ja kumpikin on valmis pelastamaan toisen pulasta. Kun alussa Lewisiä ärsytti parinsa kirjaviisaus, on hän sittemmin oppinut suhtautumaan asiaan lempeällä ymmärryksellä ja arvostuksella. Näyttääpä hän jopa pehmenneen ajatukselle, että hengellisyys voi auttaa ihmisiä selviytymään elämässään, vaikka hän ei edelleenkään itse usko mihinkään. Toisen kauden hienossa Life Born of Fire -jaksossa Lewisin ja Hathawayn suhde oli kovalla koetuksella Hathawayn salattua omasta menneisyydestään rikostutkintaan vaikuttavia tärkeitä seikkoja, ja toinen kriisi koettiin kolmannen kauden jaksossa The Quality of Mercy, jossa Hathaway sai sattuman johdattamana selville, kuka oli syyllinen Lewisin vaimon kuolemaan. Kriiseissä kumpikin joutui pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan toiseen, ja kumpikin huomasi, miten paljon heillä itse asiassa on yhteistä. Jossain jaksossa, en nyt tähän hätään muista missä, miehet puhuivat siitä, kuinka he eivät olleet koskaan olleet innokkaita liittymään mihinkään porukoihin. "Juu, en minäkään." Siinä he seisoivat silti vierekkäin, kaksi samanlaista, toisiinsa liittyneinä. Ja kenelle Robbie soittaa kysyäkseen ruoanlaitto-ohjeita, kun Laura on tulossa kylään? No Jamesille tietysti.

Vaikka kumpikin hahmo on yksinäinen ja omalla tavallaan surullinen, on heidän keskinäisessä kemiassaan paljon hiljaista, kutkuttavaa huumoria ja nokkelia letkautuksia. Koska olen naisena tottunut analysoimaan tunteita monisanaisesti ja värikkäästi, minua ihastuttaa, miten parilla sanallakin voi välittää toiselle juuri sen, mikä on tärkeää. Erityisesti sanattomat, pelkkien katseiden ja ilmeiden varaan jäävät, yhteisymmärryksestä kertovat viestit ovat aarteita - ja ne huomatakseen täytyy keskittyä. Lewisiä ei muutenkaan voi katsoa vain toisella silmällä, sillä sen juonet ovat niin monimutkaisia, että jaksoja pitää katsoa monta kertaa eikä sittenkään ole ihan varma, miten kaikki meni. Sarja vaatii katsojalta paljon.

Sarjassa on koko ajan pidetty yllä Morsen muistoa. Katukuvassa vilahtaa vanha, punainen Jaguar, arkistosta löytyy Morsen käsialalla täytetty sanaristikko tai hänen kirjoittamansa kirje, tai joku rikostutkintaan kytkeytyvä henkilö muistaa hänet. Lewis ja Hathaway istuvat pubeissa pohtimassa juttujaan, aivan kuten Morse ja Lewiskin tekivät. Ensimmäisessä jaksossa, kun Lewis ja Hathaway on virallisesti nimetty työpariksi, he menevät sille samalle kauniille ulkoterassille, jolla Lewis ja Morse viimeistä kertaa yhdessä istuivat. Sille terassille loppuu myös Lewisin ja Hathawayn tarina. Lewis on päättänyt vihdoin jäädä eläkkeelle viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä, tämän pojan ja patologi-Lauran kanssa - Lauran, jonka kanssa hän vihdoin, seitsemän vuoden kiertelyn ja kaartelun jälkeen, on uskaltautunut suhteeseen. On ihanaa nähdä onnellinen Robbie Lewis, joka näissä viimeisissä jaksoissa hymyilee enemmän kuin koko sarjassa yhteensä :) Hathaway taas on todennut, että hän ei halua jatkaa poliisina, osaksi siksi, että kukaan ei ymmärtäisi häntä kuten Lewis - "If you go, I go" - ja osaksi sen takia, että poliisityön raadollisuus on käynyt hänen syvälliselle sielulleen liian raskaaksi. He sopivat edelleenkin käyvänsä yhdessä tuopilla silloin tällöin, ja kun Hathaway tapansa mukaan muodollisesti kutsuu Lewisiä sanalla "sir", tämä korjaa: "it's Robbie." He eivät ole enää pomo ja alainen, vaan kaksi ystävää.

Olen täysin samaa mieltä Robbie Lewisin kanssa, joka Jamesinsa tiedusteluun siitä, onko tämän nuoren poliisin opettaminen ollut ajanhukkaa, vastaa: "No, it hasn't been a waste of time. It's been a pleasure." Minullekin se on ollut ilo, suuri ilo.



PS 20.7.2014 Lewis ja Hathaway palaavat vielä tämän vuoden aikana 8. kauden jaksoissa! Ah, ihana jälleennäkeminen :)


torstai 21. helmikuuta 2013

Mielitekoja ja mielen tekoja

Minusta on hauskaa tehdä itselläni ihmiskokeita. Osaksi teen niitä ammattini vuoksi; en ehdota asiakkailleni mitään, mitä en ole itse ensin kokeillut. Suurin motiivini tähän joskus hieman masokismia hipovaan toimintaan on kuitenkin se, että minua kiehtovat yli kaiken erilaiset ilmiöt. On mielenkiintoista panna itsensä likoon ja katsoa, kuinka likan käy.

Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.

Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.

Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)

Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.

Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.

Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!

Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.


"I need a case! Oh GOD!"


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Valaistunut, osa 2

Lauantai-iltaisin ykkösellä pyörivä HBO:n Valaistunut-sarja on ehtinyt nyt yli puolenvälin ja säilyttänyt tarkkanäköisyytensä, yllättävyytensä ja nolostuttavuutensa. Sarjaa voi katsoa ainakin kolmesta näkökulmasta: joko täysillä päähenkilö Amyn mukana eläen, toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä ihmetellen, tai sitten hänen naiiviudelleen naureskellen. Kolmas näkökulma on sitten se, josta itse katson: olen kulkenut samaa tietä kuin päähenkilö ja saavuttanut sen jälkeen jonkinlaisen tasapainon.

Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.

Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.

Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.

Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.

Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.

Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.

Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.





sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Ruoka olkoon lääkkeesi, terv. Hippokrates

Loputon ruoan kanssa tuskailuni on loppunut. Kamppailin vuosikaudet tunnesyömisen ja painonnousun välisessä ristiaallokossa; välillä sain syömiseni kuriin ankaralla dieetillä, jota aina väistämättä seurasi repsahdus, mässäily ja itseinho. Uskoin olevani yksin itse syyllinen ongelmiini, kunnes tutustuin Antti Heikkilän, Andreas Eenfeldtin, Robb Wolfin, Gary Taubesin ja muiden uuden ajan ravitsemusajattelijoiden vapauttaviin teksteihin. Ja halleluja, ruokarauha on vihdoin saatu!

Suurin syyllinen länsimaissa lisääntyvään ylipaino- ja diabetesepidemiaan on 1950-luvulla tapahtunut kolesterolihuijaus. Tutkimustuloksia väärentämällä luotiin mielikuva, että eläinrasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonitauteja, ja poliittisten päätösten kautta tuli runsashiilihydraattisesta, vähärasvaisesta ruokavaliosta normi. Tulokset ovat tänä päivänä kaikkien nähtävissä. Lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa asiasta varsin ansiokkaasti blogissaan.

Hiilihydraattien vähentämisestä, tai kansanomaisemmin ilmaistuna karppauksesta nousi taannoin sellainen metakka, että pahaa teki. Ihmiset, joilla ei ollut minkäänlaista omaa kokemusta tai käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitettiin, löivät karppaajia kuin vierasta sikaa. Vihan ja ennakkoluulojen määrä oli aivan käsittämätön. Meitä syytettiin itsekkyydestä, lastemme terveyden pilaamisesta, ympäristön tuhoamisesta, leipomoiden konkursseista, voin ja munien loppumisesta kaupoista ja herraties mistä synneistä. Jossain päin Suomea tehtailtiin jopa lastensuojeluilmoituksia karppiperheistä. Epäilemättä myös eurokriisi olisi osoittautunut karppaajien syyksi, jos tarpeeksi kaukaa Linnunradan tuolta puolen olisi yhteys haettu. Välillä mietin, että jos lehtien lööpeissä olisi karppaajien sijaan esitetty samanlaisia väitteitä vaikka maahanmuuttajista, olisivat ko. lehtien toimittajat päätyneet käräjille vähintäänkin rasismista ja kunnianloukkauksista syytettyinä. Jos viitsisin, voisin tästäkin kirjoittaa pitkän jutun, mutta kun en viitsi. Olen löytämästäni ruokarauhasta niin onnellinen.

Lyhyesti ilmaistuna: karppaus tarkoittaa hiilihydraattien rajoittamista niin, että jätetään ruokavaliosta pois viljat, peruna ja sokeri. Hyvien, luonnollisten rasvojen (voi, oliivi- ja kookosöljy) osuutta lisätään. Paleo- eli luolamiehen ruokavaliossa jätetään edellämainittujen lisäksi pois vielä maitotuotteet ja syödään tyytyväisinä kaikkea sitä, mitä metsästäjä-keräilijäesi-isämme söivät: maan päällä kasvavia kasviksia, siemeniä, pähkinöitä, hedelmiä, lihaa, kalaa ja munia. Ruoan laadulla on suuri merkitys; mahdollisuuksien mukaan valitaan luomu- ja lähituotantoa, villiä kalaa ja riistaa.

Olen siis jättänyt ruokavaliostani pois kaikki viljat, perunan, riisin, sokerin sekä maitotuotteet (lukuunottamatta voita). Sanomattakin lienee selvä, että einekset ja valmisruuat jäävät minulta kauppaan. Paino putoaa, ihottumat katoavat, allergiset oireet helpottavat, flunssat pysyvät loitolla, verensokeri normalisoituu, mieliala on energinen ja iloinen - eikä tee mieli mussuttaa! Paleoaterian jälkeen olo on pitkään tyytyväinen ja ravittu, aivan toisenlainen kuin paljon hiilareita sisältävän aterian jälkeen, jolloin uni vie, ellei kiireesti syö jotain makeaa. Tämän ruokavalion luonnollisuudesta ja tutkitusti merkittävistä terveysvaikutuksista ovat muut kertoneet paljon paremmin kuin itse osaisin, joten tässä muutamia linkkejä:

Antti Heikkilä
Helsinki Paleo
Diet Doctor
Robb Wolf
Paleokeittiö
Monkeyfood
Karppaus.info

Koska suurin osa kaupoissa myytävistä elintarvikkeista on ravintoköyhää pseudoruokaa, saa paleokarppi kokata paljon itse. Ja mikäs sen mukavampaa. Ruoanlaitto on luovaa ja kekseliäisyyttä vaativaa, meditatiivista toimintaa, ja kun kaupan päälle saa mahtavan hyvän olon, niin en tiedä, miten aikansa voisi enää paremmin käyttää. Suunnitelmallisuutta ja ennakointia se toki vaatii, ja rahaakin menee ruokaostoksiin hieman enemmän kuin ennen, mutta kysymyshän on omaan terveyteen investoimisesta. Vien rahani mieluummin ruokakauppaan kuin apteekkiin.

Kuten aina, kun vanhat rutiinit menevät uusiksi, tuntui paleoon siirtyminenkin aluksi hiukan hankalalta, mutta olen pikkuhiljaa löytänyt uudet suosikkiruokani. Osallistun nyt tämän ruokavalion ilosanoman levittämiseen kertomalla niistä teillekin :)

Aamiainen

Munakokkeli
- 2 munaa
- voita
- loraus vettä
- suolaa (valitse hyvänlaatuinen kristalli- tai ruususuola)
- tomaatteja

Pane kattilaan vähän voita, riko sinne munat ja lisää vesi. Sekoittele puuhaarukalla, kunnes on kypsää. Lisää vähän suolaa ja paloitellut tomaatit.

Viherpirtelö
- mustikoita ja mansikoita (kotimaisia, tuoreena tai pakkasesta)
- puolikas avokado
- puolikas banaani
- pari hippusta kelp-levää jodinsaannin turvaamiseksi
- pellavarouhetta (24h Valo -tuotemerkillä on ihanaa rouhetta, jossa on marjoja joukossa)
- kourallinen pinaattia, vuonankaalia tms. vihreää
- vajaa 1 dl vettä, mehua, riisi- tai kookosmaitoa

Surautetaan sauvasekoittimella pirtelöksi, joukkoon vielä pari tippaa vahvaa d-vitamiinia.

Tällä aamiaisella pötkii pitkälle.

Lounas/päivällinen

Luolamiehen kiusaus
- iso kukkakaali (broccolikin käy hyvin)
- voita
- kookosmaitoa
- suolaa, pippuria
- sipulia
- lohta, jauhelihaa, Vatajan täyslihanakkeja tms.

Höyrytä kukkakaali ihan pehmeäksi ja muussaa se. Lisää joukkoon voita, kookoskermaa ja mausteita. Paista lohi, jauhis tms. pannulla sipulin kanssa ja sekoita kukkakaalimuusiin. Lisäksi vihersalaattia tai vaikkapa Kairoon luomuhapankaalia. Nam!



Mukailtu mussaka
- 2 munakoisoa
- oliiviöljyä
- jauhelihaa
- tomaattimurskaa (valitse sokeriton luomuvaihtoehto)
- sipulia
- mausteita

Viipaloi munakoisot, sudi päälle oliiviöljyä ja paista pellillä uunissa noin 200 asteessa, kunnes ovat vähän ruskeita. Paista jauheliha ja sipuli ja lisää joukkoon tomaattimurska. Mausta mielesi mukaan suolalla, pippurilla, kanelilla (on muuten mainio jauhelihamauste!), muskottipähkinällä, valkosipulilla, Tabascolla, chilillä, yrteillä... Lado öljyttyyn vuokaan kerroksittain munakoisoviipaleita ja jauhelihakastiketta ja paista 200 asteessa vähintään puoli tuntia.

Paleopizza
- 1 muna
- 1 dl vettä
- vajaa 1 tl psyllium-jauhetta (esim. Vuohelan, saa ruokakaupoista)
- mantelijauhoa
- öljyä
- suolaa
- basilikaa, oreganoa tms.

Sekoita keskenään muna, vesi ja psyllium. Anna seoksen turvota viitisen minuuttia. Vispilöi joukkoon mantelijauhoa sen verran, että taikina muistuttaa lättytaikinaa. Lorauta joukkoon hyvää oliiviöljyä ja mausta. Kaada taikina voidellulle paistinpannulle ja paista miedohkolla lämmöllä, kunnes se irtoaa pannusta ja sen voi kääntää. Täytteeksi sopii mikä tahansa suosikkipizzatäytteesi. Juustoraastetta ei tämä herkku kaipaa.



Leipää ja jälkiruokia

Mantelileipä (suolainen tai makea)
- 5 dl nestettä (vettä, kookosmaitoa tai niiden sekoitusta)
- 1 muna
- 2 tl psylliumia

Sekoita ainekset keskenään ja anna turvota 10 minuuttia. Lisää joukkoon:

- 2-3 dl siemeniä (auringonkukan-, seesamin- tai kurpitsansiemeniä, pellavarouhetta)
- 2 tl leivinjauhetta
- reilu loraus öljyä
- 1 tl suolaa
- mantelijauhoa (puolet Pirkan versiota, puolet Ruohonjuuressa myytävää luomumantelijauhoa, joka on niin vahvasti mantelin makuista, että ruokaleivässä sitä täytyy käyttää säästeliäästi)

Jätä taikina sen verran löysäksi, että sen voi nostella kauhalla leiviksi pellille. Tästä taikinasta tulee 9 kämmenen kokoista leipää. Paista 225 asteessa, kunnes leivät ovat kunnolla ruskeita. Aikaa menee reilu puoli tuntia.

Reseptiä voi säätää mielensä mukaan ja lisätä taikinaan vaikka yrttejä, aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, pähkinärouhetta... Halkaise valmiit leivät ja täytä savukalalla, kinkulla, kasviksilla tms.

Samalla reseptillä voi tehdä suklaa- tai hedelmäkakun, kun tekee taikinan kokonaan kookosmaidosta ja Ruohonjuuren mantelijauhosta. Kookosjauhokin käy. Sekaan kuivattuja hedelmiä, rusinoita, kaakaojauhetta, marjoja, hunajaa tms. Lusikoidaan paperisiin muffinivuokiin ja paistetaan.

Huomaa, että tämä taikina soveltuu ainoastaan aika litteiden leipien ja kakkujen valmistukseen. Vuoassa paistettavaksi se ei sovi, koska siinä vaiheessa kun leipomus on päältä ruskea, on se sisältä vielä raaka.



Kookos-suklaanamit
Paleokarpinkaan ei tarvitse kärvistellä ilman suklaata. Näissä nameissa on se ihana ominaisuus, että pari palaa riittää, eivätkä ne huutele kaapista niinkuin Fazerin Sininen ja muut ryökäleet tekevät.

- Cocovin kaakaomassaa (Ruohonjuuresta)
- kylmäpuristettua kookosöljyä (Tropical tms.)
- pieneksi silputtuja luumuja, rusinoita, aprikooseja, marjoja tms.
- parin mandariinin tai appelsiinin mehu
- kookoshiutaleita
- hunajaa tarvittaessa

Sulata kaakaomassa lämpimässä vesihauteessa. Lisää pari ruokalusikallista kookosöljyä. Sekoita joukkoon kuivatut hedelmät ja mehu. Tarkista makeus ja lisää halutessasi luomuhunajaa. Nosta astia pöydälle jäähtymään ja nostele suklaa teelusikoilla kökkäreiksi leivinpaperin päälle. Kun ne ovat tarpeeksi jäähtyneet, voit pyöritellä niistä palloja kylmään veteen kastetuilla käsillä. Ripottele lopuksi päälle kookoshiutaleita ja nosta jääkaappiin. Namnam!


Jäätelö
Tämän herkun valmistukseen tarvitset järeän tehososeuttaja-keittiökoneen (vai miksi sitä sanotaan? ööö...) Itselläni on KitchenAid.

- jäisiä mustikoita, mansikoita ja banaani
- kookosmaitoa
- kaakaonibsejä

Ota marjat ja banaani sulamaan noin puoleksi tunniksi. Marjojen sijaan käy myös vaikka pakastettu mango. Jäisestä banaanista tulee kiva kermamainen rakenne. Soseuta kaikki keskenään ja lisää kookosmaitoa sen verran, että lopputulos muistuttaa hieman pehmennyttä jäätelöä. Ripottele päälle kaakaonibsejä. Aivan taivaallista on tämä :)

Leppoisaa sunnuntaita teille kaikille! Minä lähden nyt keittiöön.