sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Vesi silmistä ja vaahto suusta - Tuuren keikalla Savoyssa 26. ja 27.4.

Minkälainen on venäläinen parranajo? Siinä tulee vesi silmistä ja vaahto suusta. Jotenkin näin menee vanha vitsi, jonka nokkela siskoni lanseerasi uusiokäyttöön parisenkymmentä vuotta sitten. Se on sittemmin muodostunut meille tunnuslauseeksi: jos on tullut vesi silmistä ja vaahto suusta, niin on koettu jotain, mikä on itkettänyt, naurattanut, tärisyttänyt ja järisyttänyt ja käynyt sydämeen. Ja Tuuren ja Karavaanin eilisellä keikalla vesihanat kohisivat kyllä aivan täysillä.

Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.

Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...

Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.

Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.

Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.

Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!

Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!

Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.



 
PS. Parranajosta puheenollen: Jirin mahtava parta katosi lauantain konsertin väliajalla! Ihanaa kesää sulle nyt Jiri :)


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.



Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.