Sitä on ilmassa taas...

...nimittäin Sherlock-hulluutta.

Tämä kirjoitus perustuu jo nähtyihin jaksoihin ja osittain myös kirjoihin. Lisäksi se sisältää uusiin jaksoihin liittyviä, tekijöiden ja BBC:n virallisesti julkistamia tiedonmurusia, jotka saattavat olla myös hämäystä. 

Sherlockin kolmannen kauden kuvaukset ovat alkaneet Britanniassa, ja yli vuoden sherlockittomassa tilassa nälkiintyneet fanit ovat riehaantuneet täysin. Sarjan maailmanlaajuinen fanijoukko on raivoisan kiihkeä ja tuhannet ja taas tuhannet ovat menettäneet niin sydämensä kuin mielenrauhansakin. Bristolissa ja Cardiffissa viime päivinä tehdyt ulkokuvaukset ovat vetäneet paikalle sankoin joukoin näitä kiihkoilijoita, eikä kaikilla ole homma pysynyt ihan hanskassa. Benedict Cumberbatch itse esitti toivomuksen, että tekijöille annettaisiin työrauha, ja että fanit eivät julkaisisi ottamiaan kuvia missään mediassa. Jotkut ovat kunnioittaneet tätä toivomusta, toiset eivät. Nettiin on ilmestynyt myös koko joukko paikallaolleiden raportteja ja tietenkin myös päätähuimaavia spekulointeja siitä, mitä nähdyt asiat ehkä, mahdollisesti, saattaisivat tarkoittaa - tai sitten eivät.

Koko kyseinen ilmiö on tavattoman koukuttava. Itsekin yritin urhoollisesti pysyä poissa Twitterin ja Facebookin Setlock-sivuilta, mutta huomaan aina vaan uudestaan kurkistelevani siellä. #Setlock on Twitterin ketju, jossa juorutaan kuvauspaikoista, julkaistaan kuvia, leuhkitaan Benedictin tapaamisilla ja särjetään sydämiä. Nyt samanniminen sivu löytyy myös Facebookista. Näinä sosiaalisen median aikoina tieto leviää lähes valonnopeudella, ja kun hetkessä saa kännykällään yhteyden muihin samasta asiasta kiinnostuneisiin ympäri maailman, niin ilmiön imua on hyvin vaikea vastustaa. On hauskaa jännittää yhdessä toisten kanssa, miten Sherlock lopulta lavasti oman kuolemansa, onko Moriarty sittenkin yhä elossa vai nähdäänkö tulevissa jaksoissa joku muu pahis, tai ilmestyykö tarinaan myös John Watsonin kirjoista tuttu vaimo Mary Morstan - ja hui, mitä se tekisi Sherlockin ja Johnin suhteelle. Kuvauksissa nähdyt kohtaukset ovat herättäneet arvauksia tulevista juonenkäänteistä ja intohimoisimmat, värikkäällä mielikuvituksella varustetut fanit ovat jo reagoineet näihin arvauksiin suurella tunteella. Todellisuudessahan kukaan ei kuitenkaan voi tietää näkemiensä lyhyiden kohtausten todellista merkitystä juonikokonaisuuden kannalta, mutta se ei haittaa, tärkeintä on heittäytyä täysillä mukaan.

Sarjan nerokkaat tekijät Steven Moffat ja Mark Gatiss (joka esittää sarjassa Sherlockin veljeä Mycroftia - ja aivan jalat alta vievän hurmaavasti esittääkin) ovat saavuttaneet melkoisen maineen kyvyllään väännellä, muunnella ja yhdistellä alkuperäisiä Sherlock-tarinoita uuteen uskoon tavalla, joka on yllättänyt - ja ah niin herkullisesti turhauttanut - monet. Nautittava esimerkki tästä on uuden kauden ensimmäisen jakson nimi. Moffat ja Gatiss olivat antaneet uuden kauden tarinoista kolme vihjettä: "rat, wedding, bow", mikä sai fanit kihisemään uteliaisuudesta. Näiden perusteella oli yleisesti oletettua, että ensimmäinen uusi jakso perustuisi Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiseen tarinaan The Adventure of the Empty House, jossa Sherlock palaa takaisin annettuaan maailman olla kolme vuotta siinä uskossa, että hän on kuollut. Fanisivuilla arvailtiin, minkälaisen väännöksen M&G tästä keksisivät, mutta heidän neronleimauksensa yllätti kaikki. Jakson nimi on The Empty Hearse (tyhjä ruumisauto). Tyrmäävän täydellistä!

Sosiaalinen media mahdollistaa myös fanien ja tekijöiden välisen kommunikaation. Supertrollit M&G pelaavat tätäkin peliä taitavasti ja härnäävät faneja minkä ehtivät. Paras lukemani kommentti noihin kuvausspekulointeihin oli se, että koko homma on itse asiassa hämäystä, ja varsinaiset kuvaukset tapahtuvat fanien selän takana... Pari päivää sitten julkistettiin tieto, että Amanda Abbington, joka on Johnia esittävän Martin Freemanin puoliso, on mukana uusissa jaksoissa. Hänen roolihahmostaan ei tietenkään annettu mitään tietoa, ja se on kiihdyttänyt spekulaatiomylläkkää entisestään. Onko kyseessä bluffi, tuplabluffi, vai kenties triplabluffi? Nähtäväksi jää. Sherlockin ollessa kyseessä kaikki on mahdollista, eikä mihinkään voi luottaa, ennen kuin sen näkee - eikä aina sittenkään. Ah, miten kutkuttavaa, turhauttavaa ja kiihdyttävää! Hulluksi tässä todellakin tulee. Eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan.

15.4.2013 PS. Spoilerien seuraaminen alkoi käydä niin stressaavaksi, että lopetin koko homman. Rajansa kaikella. Haluan sittenkin mieluummin odottaa ja tulla yllätetyksi, liikutetuksi ja huvitetuksi koko rahan edestä!

Tiedän, arvaan, en tiedä

Tässä eräänä iltana istuin sohvalla katsomassa telkkaria, ja kissani Vieno uinaili lempipaikallaan sohvan selkänojan päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi pystyyn, sen silmät laajenivat lautasiksi ja korvat höristyivät. Se seurasi kiihkeästi katseellaan jotain, joka näytti olevan huoneessa, mutta jota minä en nähnyt. Sitten se loikkasi lattialle ja luikki matalana, häntä maata viistäen sängyn alle piiloon.

Midsomer Murders -sarjan eilinen jakso päättyi kohtaukseen, jossa ylikomisario Barnaby ajoi kotiinsa pimeän, sateisen kylän halki ja näki auton valoissa hahmon, joka kulki tien yli ja katosi. Itse en sentään luikkinut sängyn alle, mutta koko kroppani meni kyllä kananlihalle.

Tuntematon herättää meissä kaikissa pelkoa. Muinaiskansojen myyttisessä maailmankuvassa erilaiset ilmiöt selitettiin yleensä jumalten oikuilla, suosiolla tai vihalla, ja heidät piti yrittää pitää tyytyväisinä, jotta sää suosisi satoa ja ihmiset pysyisivät terveinä. Tieteen kehittymisen myötä on moneen muinaiseen mysteeriin löytynyt luonnollinen selitys, ja tiede onkin syrjäyttänyt uskonnon monella alueella. Kun on tietoa, ei tarvitse uskoa. Maailmassamme on kuitenkin vielä vallalla monenlaisia uskomuksia, joilla yritämme ottaa haltuun selittämätöntä.

Kuuntelin tänä aamuna radiosta mentalisti Noora Karman kiinnostavan haastattelun. Hän sanoi, että on Suomeen palattuaan joutunut ennenkokemattoman mylläkän keskelle. Jotkut syyttävät häntä paholaisen lähettilääksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että hän on jumalan asialla. Noora itse tietenkään ei pidä tekemiään temppuja mitenkään yliluonnollisina, koska hän tietää, miten ne tehdään. Hän käyttää aistejaan ja logiikkaa hyväkseen tavalla, joka on tavalliselle ihmiselle vieras. Mielenkiintoista oli, että maissa, joissa ollaan hyvin taikauskoisia, eivät Nooran temput ole saaneet aikaan samanlaista hälyä kuin täällä Suomessa. Jäin miettimään, mistä mahtaisi olla kysymys. Taikatemppuihin suhtaudutaan ilmeisesti täysin luonnollisena asiana kulttuurissa, jossa taikuus on muutenkin koko ajan läsnä. Meidän kulttuurimme taas on hyvin tiede- ja teknologiakeskeinen ja henkiset ja yliluonnolliset kokemukset jäävät monesti vain ihmisten itsensä tietoon. Niistä ei kehdata puhua, jottei leimauduttaisi. Mitä pomokin sanoisi. Toisaalta kirkon asema on meillä vielä vahva, vaikka väitänkin, että moni kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi, eikä ole koskaan tullut tarkemmin pohtineeksi omaa suhdettaan uskoon ja hengellisyyteen. Osuuko Noora Karma temppuineen johonkin arkaan asiaan, josta meillä mieluummin vaiettaisiin?

Olen kuullut ja lukenut paljon tarinoita ihmisten yliluonnollisista kokemuksista. Itsekin olen kokenut paljon sellaista, jota ei voida tieteellisesti (vielä) selittää. On merkillepantavaa, että yleensä selitämme kokemamme oudot asiat meihin ehdollistettujen ja itse omaksumiemme uskomusten mukaisesti. Jos uskoo enkeleihin, todennäköisesti näkee enkeleitä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedämme kristallinkirkkaasti, miten jokin asia on ilman, että tiedämme, miksi sen tiedämme, voi selitys olla että olemme kuulleet jumalan tai enkelien puhuvan, tai edesmennyt rakkaamme/voimaeläimemme/henkioppaamme on meitä ohjaamassa, omat selväaistimme kertovat asian meille, tieto on peräisin edellisestä elämästämme, tai luemme sen korteista tai miksei vaikka kristallipallostakin. Kaikki selitykset ovat lopulta kuitenkin samanarvoisia ja ikäänkuin kumoavat toisensa suuressa kokonaisuudessa. Onhan intuitiota, telepatiaa ja ennaltatietämistä jo jonkin verran tieteellisesti tutkittu, samoin kuin kuolemanrajakokemuksia, mutta mitään selkeitä vastauksia ei tietääkseni ole saatu.

Yksi tapa suhtautua maailmaan on uskoa vain se, minkä on itse kokenut. Kovin epäluotettava ja rajoittava kyseinen menetelmä tosin on. Otetaan vaikka tuo Midsomer Murders -kokemukseni. Tiedän hyvin, että kysymyksessä oli televisio, elektroninen laite, joka litteän ruutunsa kautta välitti olohuoneeseeni tilanteen, joka oli käsikirjoitettu, näytelty ja kuvattu - täysin keinotekoinen tilanne siis. Mutta siitä huolimatta kehoni reagoi. Tälle ilmiölle on hieno englanninkielinen termi temporary suspension of disbelief, minkä voisi rennosti suomentaa "aivot narikkaan"; suostun sivuuttamaan sen, että tiedän kyseessä olevan fiktiivisen tarinan, joka välitetään minulle sähköisten impulssien muodossa, ja heittäydyn siihen mukaan; itken, nauran ja menen kananlihalle ikään kuin se olisi täyttä totta. Mistä päästään siihen kiinnostavaan kysymykseen, että mikä sitten on oikeasti totta, ja mistä sen tietää..... Maapallon esimerkiksi sanotaan olevan pyöreä. Hyvä on, mutta en minä sitä itse ole nähnyt, koska en ole käynyt avaruudessa katsomassa maapalloa. Minulle on kyllä kerrottu niin, olen nähnyt kuvia, ja koska asiasta kertovat henkilöt vaikuttavat riittävän luotettavilta, on ihan järkevää uskoa heidän sanaansa.

Olen koko ikäni halunnut ja yrittänyt kovasti uskoa siihen, mitä minulle on kerrottu jumalasta, enkeleistä, hengistä ja muista "yliluonnollisista" asioista. Uskominen ei vaan jostain syystä minulta onnistunut, vaan jahtasin henkisiä kokemuksia saadakseni jonkinlaisen todisteen siitä, että henkimaailma on olemassa. Nyt ymmärrän tämän jahdin mielettömyyden ja sen suuren ahdistuksen, jota se minulle aiheutti. Vasta aivan viime vuosina olen uskaltanut päästää siitä irti ja myöntää itselleni sen, että minulle kerrotut asiat ovat uskomuksia, tapoja selittää selittämätöntä, ja että maailman kaikki uskonnot palvelevat tätä samaa tarkoitusta. On hurjaa kohdata elämän mysteeri ilman selityksiä ja hyväksyä, että totuutta ei ole hallussa kenelläkään. Kenties objektiivista, absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan - tai se on kaikkien osatotuuksien summa. Ehkä kaikelle, mitä vielä pidetään "yliluonnollisena", on löydettävissä täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys. Jotkut sanovat, ja olen itsekin sanonut, että "sun täytyy vain uskoa", tai "saat itse valita, mihin uskot" - mutta nähtyäni uskomusjärjestelmien läpi ei ole enää mitään mieltä ryhtyä uskoilemaan johonkin vain huvin ja urheilun vuoksi. Tai korkeintaan sen vuoksi ehkä voisin. Mutta en pysty tosissani enää uskomaan mihinkään, jonka tiedän illuusioksi.

Mutta mitähän se Vieno sitten näki....?

Opettajia ja opettajia

Kun keväällä valo lisääntyy ja linnut heräävät laulamaan, koittaa minun elämässäni kaksi tärkeää vuosipäivää. Heikki ja Aino, kaksi elämäni merkittävimmistä opettajista, poistuivat kumpikin tästä maailmasta keväällä. Tunnen heidän läsnäolonsa silti edelleen. Yhteytemme ei ole katkennut kuolemaan. En tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, mutta pidän kyllä mahdollisena, että jokin tietoisuus jatkuu. Tuntuisi jotenkin mielettömältä, jos syntyisimme tänne olemattomuudesta, täydestä tyhjyydestä, ja palaisimme takaisin samaan olemattomuuden tilaan. "Mitä on verhon takana, paratiisi vaiko tuonela, vai tähtimeressä lepäävä ikuisuus", kyselee Tuurekin. No, Heikki ja Aino tuntuvat opettavan minulle jotain tästäkin asiasta, he kun ovat jo verhon takana, tuolla jossain.

Heikki oli esimieheni, mentorini ja ystäväni. Hän näki minut tarkasti ja uskoi minuun siinä vaiheessa, kun olin nuori, en itse uskonut itseeni tippaakaan, pelkäsin kaikkea ja kaikkia ja elin elämääni sen varassa, minkälainen luulin, että minun "pitää" olla. Hän ohjasi minut sille polulle, joka aikanaan johti terapeutin opintoihin ja uuteen, merkitykselliseen ja palkitsevaan ammattiin. Muistan vieläkin, miltä kuulostivat Heikin askeleet toimistomme käytävällä, ja kuinka nuo askeleet joka aamu pysähtyivät ovelleni, missä vaihdoimme kuulumiset ja suunnittelimme edessä olevaa päivää. Heikki oli jäämässä eläkkeelle ja hän alkoi opettaa minusta seuraajaansa. Hän otti minut mukaan palavereihin ja vietti tuntikausia selvittäen minulle tehtävänsä haasteita ja organisaatiossa pinnan alla vaikuttavia henkilösuhteita. Vaikeissakin tilanteissa hän pyrki aina toimimaan oikein ja kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti. Luottamus, jota hän minua kohtaan osoitti, ja välisemme vahva yhteenkuuluvuuden tunne toivat elämääni merkitystä, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut. Se oli lähes taianomaista. Meillä oli yhteinen suunnitelma ja tavoite, ja teimme yhdessä töitä sen onnistumiseksi. Läksiäispäivänään Heikki sanoi minulle luottavansa siihen, että hän jättää tehtävänsä hyviin käsiin, ja se kantoi minua monien hankalien päivien yli.

Pidimme yhä yhteyttä Heikin lähdön jälkeenkin. Sain kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua, ja vähitellen meistä tuli myös ystävät. Vuosien kuluessa yhteydenpitomme harveni, mutta aina tavatessamme tunsin välisemme lämmön ja ymmärryksen. Jouluna 2007 Heikki kertoi olevansa vakavasti sairas, ja että paranemisesta ei ollut enää toivoa. Onneksi sain tilaisuuden kertoa hänelle, kuinka paljon hän oli minulle merkinnyt, sillä tuo oli viimeinen kerta, kun hänestä kuulin. Huhtikuussa 2008 Heikki oli erään viikon ajan vahvasti mielessäni lähes joka päivä, ja tultuani kotiin seminaarista, jossa olin esittänyt terapeutin lopputyöni, ajattelin ottaa häneen yhteyttä. Muutamaa päivää myöhemmin näin Hesarissa hänen kuolinilmoituksensa. Heikki oli kuollut samana päivänä, kun olin lopputyöni esittänyt.

Heikki käy luonani yhä silloin tällöin, unessa. Tulen noista unista aina hyvin onnelliseksi. Tuntuu kuin hän yhä pysähtyisi ovelleni kyselemään kuulumisia. Eläessään hän opetti minulle valtavasti työstä ja elämästä, ja hän tuntuu tekevän sitä edelleen. Viimeksi näkemässäni unessa hän tuli kertomaan olevansa yhä täällä, ja että "kaikki ei pääty kuolemaan, muista se."

5.3. tuli kuluneeksi vuosi kissani Ainon kuolemasta. Olen surrut syvästi sitä, kuinka paljon tuo pieni kissa joutui kärsimään elämänsä viimeisen viikon aikana. Suruni alkoi merkittävästi hellittää kun oivalsin, että Ainon tuska oli Ainon, ei minun, ja hän oli aikuinen, viisas kissa, joka kantoi kipunsa arvokkaasti loppuun saakka. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa eikä sääliteltävää. Muistan, kuinka olin hakemassa Ainoa kotiin viimeisen tiputuspäivän jälkeen, kaksi päivää ennen kuin hän kuoli, ja hoitaja antoi hänelle vielä peräruiskeen ennen kotiinlähtöä. Aino oli tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa, mutta siistinä ja arvonsa tuntevana kissana hän ei suostunut tekemään tarpeitaan pöydälle laitetun alustan päälle, vaan hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä hiekkalaatikkoa. Hiekkalaatikkoa. Siinä on arvokkuuden ja hienostuneisuuden mallia kerrakseen - ominaisuuksia, jotka tuntuvat lähes täysin kadonneen tästä nykypäivän narsistis-pornografisesta kulttuuristamme.

Opettajana voi toimia myös henkilö, jota ei ole koskaan tavannut. Minun elämässäni yhdeksi tällaiseksi on osoittautunut englantilainen koomikko Miranda Hart. Miranda on nelikymppinen, 185-senttinen nainen, joka on tehnyt hurmaavalla ja vapauttavalla tavalla näkyväksi kaikkia niitä asioita, jotka ihmisiä nolostuttavat ja aiheuttavat epävarmuutta, ja joista enemmistö yleensä mieluummin vaikenisi. Nimeään kantavassa komediasarjassa hän kompuroi spektaakkelimaisesti, puhuu hämmennyksissään puuta heinää ja mokailee virallisissa tilanteissa, häkeltyy ihailemansa miehen läsnäollessa, ei osaa flirttailla eikä käyttäytyä pintaetiketin mukaisesti. Hän haaveilee rakkaudesta, mutta kaikki seksiin liittyvä naurattaa ja ajatus parisuhteen intiimiydestä hirvittää. Hän ei feikkaa eikä yritä esittää olevansa parempi kuin on - tai ainakin epäonnistuu näyttävästi joka kerta niin tehdessään. Hän ei pienennä itseään mahtuakseen muotteihin, ja on valloittava esimerkki siitä, miten kookas, outo ja täysin epä-cool nainen voi olla kaunis ja rakastettava omana itsenään. Hän on äskettäin julkaissut kirjan "Is It Just Me?", ja odotan innolla, että pääsen siihen käsiksi. Meillä parastaikaa pyörivässä Hakekaa kätilö -sarjassa Miranda esittää Chummya, johon ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta. Miranda on suuri parantava voima kaikille, jotka milloinkaan elämänsä varrella ovat tuskailleet joukkoonsopimattomuuden, outouden, liiallisen tämän tai tuon, tai paino- ja itsetunto-ongelmien kanssa. No, Miranda darling, it's not just you :)

PS. Lontoolainen Diane tekee käsityönä suloisia nukkeja ja eläimiä, myös tilauksesta. Tuo kuvassa oleva pikku-Aino on hänen tekemänsä. Jos olet kiinnostunut, katso lisää täältä.

Tapaus Heidi Hautala ja kognitiivinen dissonanssi

Oletteko kuulleet, että Heidi Hautala on teettänyt pimeää työtä? Nii-i! Ministeri, ja vielä mukana harmaan talouden ministerityöryhmässä! Tämä on kyllä erittäin vakava ja valitettava asia. Jos poliitikko jää tällä tavoin kiinni laiminlyönnistä, niin kyllä hänen täytyy tehdä asiasta omat johtopäätöksensä, eihän hän voi mitenkään enää toimia luottamusasemassa. Hänen olisi nyt parasta kantaa vastuunsa ja erota, onhan se kerrassaan sietämätöntä että ministeri itse jää kiinni siitä, mitä saarnaa. Ruotsissakin eroavat, vähemmästäkin. Ja selitteleekin vielä, sehän vain pahentaa tilannetta. Häpeällistä. Johan tässä on koko poliittisen järjestelmän uskottavuus uhattuna. Nopeasti nyt eroamaan, vai pitäisikö erottaa, ai hyvä, ymmärsi hän sentään itse erota siitä työryhmästä, mahtaakohan ministerinäkään enää voida jatkaa kun hänhän on koko ajan vaatinut muita kantamaan moraalisen vastuunsa, ei ole Heidillä varaa puhua moraalisesta vastuusta tämän jälkeen... Ai anteeksipyyntö, no se nyt ei mihinkään riitä. Tiukka linja vaan.

Voi ei, nyt ne tulee kysymään, olenko mä teettänyt pimeää työtä! Mitämäsanon... Niin no joo, älä nyt kerro kellekään, mut olihan mulla se yks kerta silloin kun piti keittiö uusia, ja serkun mies oli just työttömänä, sehän on niitä remppahommia paljon tehnyt, niin sovittiin että tekee mullekin. En mä kehdannu mistään kuiteista puhua, se on mun kaveri, sehän olis loukkaantunut. Nomutta sehän on aivan eri asia, Jaskalla oli tiukka paikka, vaimokin samaan aikaan lähti, pitäähän kaveria jeesata! Enkä mä edes tiedä mitä kaikkia maksuja olis pitänyt hoitaa, se on niin karsee viidakko, mulla oli silloin älyttömät paineet niiden budjettineuvottelujen kanssa enkä millään olis ehtinyt ottaa selvää mistään maksuista! Enkä mä oo missään harmaan talouden ryhmässä! Siis hirvee tilannehan se oli, mulla oli keittiö ku pommin jäljiltä, en mä voinu alkaa odottaa että joku firma sen tulis tekemään! Mun aika on kuule aivan liian tärkeetä jotta ehtisin viikkokausia odottaa jotain keittiöremppaa. Ja siitähän on vuosia aikaa! Jaska sai töitä ihan pian sen mun rempan jälkeen ja nykyään tekee kaikki duunit kuitilla, mitä nyt yhdestä pikkujutusta kun sen jälkeen on kaikki hoidettu kunnolla. Aika törkeetä että tulet edes kyselemään, epäiletsä siis mua jostain? Keskittyisit oikeiden rikollisten jahtaamiseen, ajattele että just nyt tuolla jossain hakataan ja raiskataan lapsia, mieti vähän mikä on oikeesti tärkeetä!

No nyt mä keksin. En kommentoi, niin mä sanon niille kun ne kysyy.