lauantai 29. syyskuuta 2012

Afrikan tähteä Tuuren kanssa

Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun Tuure Kilpeläisen uusi albumi "Afrikan tähti" ilmestyi eilen. Olin odottanut sitä kuin kauan poissa ollutta rakastettua: tuntisinko hänet vielä, ja tuntisinko samaa rakkautta ja riemua kuin ennen, vai olisiko hän muuttunut niin paljon, että olisi aika todeta, että se, mikä meillä oli, kuuluu auttamatta menneisyyteen?

Aamukuudelta käynnistin tietokoneeni, latasin albumin iTunesista ja asetuin kuuntelemaan. "Jumalan kukka", hmmm, joo, kuunnellaan myöhemmin uudestaan... "Eloon!" oli jo tuttu, ja se kyllä herättää eloon kenet tahansa, aamukuudeltakin. "Veljet", no jo alkoivat varpaat heilua. Se on poljennoltaan slaavilainen, mainion tarkkanäköinen ja koskettava tarina maahanmuuttajista, joka asettaa lempeän, mutta katsomaan pakottavan peilin meidän suomalaisten eteen: "veljet, missä riemu, missä rauha, missä ilo joka tarttuu rintaan?" Kappaleen lopun oivallus on juuri sitä Tuurea, joka on koko ajan tehnyt minuun syvän vaikutuksen: hän näkee tavallisen arjen yli suurempiin totuuksiin ja toteaa ne vilpittömästi, koruttomasti, ilman mahtipontisuutta.

Ja sitten. "Tahtoisin, tahtoisin". Aaaaaaah. Haikea, haikea espanjalainen kitara (Rocka Merilahtiko on tämän sydäntäsärkevän taituroinnin takana?) ja pehmeästi keinuva melodia, joka huojuu duurin ja mollin rajoilla ja luo ihan käsittämättömän satuttavan tunnelman, joka on yhtäaikaa täynnä rakkautta ja raastavaa kipua. Itkettää niin paljon, että en pääse ovesta ulos. Espanjalaisen kitaran haikeus tuntuu jostain syystä tavattoman tutulta, siinä on jotain sellaista, jonka olen aina tiennyt, vaikka en tiedä tietäväni. Sanoitus kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin Tuurella yleensä: nyt tullaan suurista, ylevistä totuuksista kahden ihmisen väliseen rakkauteen ja täyttymättömään kaipaukseen. Mitä merkitystä on maailman viisaiden sanoilla sen rinnalla?

Kuuntele itse.



Hyvä, etten lähtenyt Sipoon kirkkoon yleisöksi, kun tämän kappaleen videota kuvattiin - olisin ollut kovin kyynelehtivää hääväkeä :)

"Hyvä, paha, ruma mies" on mukaansatempaava renkutus miehen elämästä eri ikäkausina. Mietin oman elämäni rakkaita miehiä: pientä kummipoikaani, joka pian täyttää 4, ja isääni, joka täyttää 70 vuotta enemmän. Siinä on koko kaari. Sanoitus on sydäntälämmittävän humoristinen, mutta täynnä myötätuntoisia ja tarkkoja havaintoja. Ymmärrän elämäni miehiä taas hiukan paremmin. Ja lopussa paljastuu taas suuri elämänviisaus. Terapeuttina minusta se, kuinka nelikymppisenä mies "ravaa terapiassa", oli erityisen hauskaa :)

"En mä välitä" on reggaetyylisenä kappaleena sellaista Tuurea, jota en ole aikaisemmin kuullut. Hienosti ja aidosti reggaekin Karavaanilta sujuu. Tämänkin kappaleen melodiassa on haikeutta, jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa, joka saa keskittymään oleelliseen. Jossain vaiheessa on työnnettävä sivuun kaikki uhkakuvat ja pelot maailman sortumisesta ja keskityttävä tähän hetkeen. Joskus on oltava välittämättä.

"Hailii hailoo" osuu juuri siihen kohtaan, jossa olen koko elämäni pyörinyt: totuuden etsimiseen. Kuka kertoisi vastauksen? Mitä on (kuoleman) verhon takana? Miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään suurta, lopullista, lyijyynvalettua, painavaa totuutta ei olekaan, vaan "pienikin liikahdus, ja kaikki muuttuu"? Mitkään ulkopuolelta annetut vastaukset eivät toimi, koska totuus on alati liikkuva ja elämän mukana muuttuva olento, joka pakenee aina, kun siihen yrittää tarrautua.

Tuuren ja Karavaanin soundissa ja sanomassa on kirkkautta, joka tuo mieleen päiväntasaajan auringon, joka paistaa suoraan ylhäältä ja näyttää kaiken polttavan selvänä. Mitään ei jää varjoon. Minua koskettaa ja ilahduttaa se, kuinka arkisista asioista löydetään aina syvempi, universaali merkitys. Tuure pohtii asioita, mutta säilyttää nöyrän ihmettelevän otteen eikä juutu yhteen näkökulmaan. Rakastettuni on palannut kotiin, hiukan muuttuneena mutta silti tuttuna, ja hänessä tapahtuneet asiat vaikuttavat väistämättä myös minuun. Kiitos!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti