Psykologian projektio-termi tarkoittaa, että sijoitamme itsemme ulkopuolelle (toisiin ihmisiin tai ympäristöön) ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy. Mutta ne ovat silti meissä. Jos ne eivät olisi myös meissä, emme tunnistaisi niitä toisissakaan. Jos minussa ei olisi tippaakaan laiskuutta, en huomaisi toistenkaan olevan laiskoja. En tosin usko, että on mitään ominaisuutta, jota minussa, tai sinussa, ei olisi. Uskon, että meissä kaikissa on kaikki. Se, miten eri ominaisuuksia ilmennämme, vaihtelee ihmisestä toiseen. Kun joku nyt kuitenkin ajattelee, että "minä en ainakaan kykenisi tappamaan/raiskaamaan/pettämään tms.", niin pysähdytäänpä hetkeksi. Mitä ominaisuuksia on sillä, joka näitä asioita tekee? Hän todennäköisesti tuntee vihaa, pettymystä, epätoivoa, himoa, omistushalua, mustasukkaisuutta, pelkoa, alemmuutta, turvattomuutta, puutetta. Kukapa meistä ei joskus näitä tuntisi? On kysymys vain siitä, miten annamme tunteidemme ohjata toimintaamme, ja siihen vaikuttaa aivan määräävästi se, miten meitä itseämme on kohdeltu. Tuo "minä en ainakaan" on varma merkki siitä, että kieltää itsessään olevan jotain, joka kyllä on, ja voisi tulla näkyviinkin ihan samalla tavoin, jos omat olosuhteet olisivat toiset.
Kun siis pystymme näkemään ja nimeämään toisissa olevia ominaisuuksia, ovat ne myös meidän ominaisuuksiamme. Kun näemme toisessa ominaisuuden, joka herättää voimakasta ihastusta tai ärtymystä, on kyseessä ominaisuus, jota emme joko tiedosta itsessämme olevan, emme salli sitä itsellemme, tai emme uskalla käyttää sitä.
Tuo BBC:n sähäkkä Sherlock on edelleen vienyt paljon palstatilaa sisäisessä maailmassani. Katsotaanpa: hän on älykäs, nopea, ketterä, valovoimainen, tarkkanäköinen, energinen, pitkä, seksikäs, rytmikäs, kärsimätön, addikti, sietää huonosti tyhmyyttä ja hitautta, ei ota toisten tunteita huomioon, ei pyri miellyttämään, käyttää toisia hyväkseen, sietää huonosti pettymyksiä, kyllästyy nopeasti, ylemmyydentuntoinen, elää työlleen, nauttii haasteista... Tuttua, niin kovin tuttua :) Minulle tällä hetkellä erityisen tärkeältä tuntuu tuo, että hän ei pyri miellyttämään vaan on anteeksipyytelemättömän inhimillinen oma itsensä. Oma itsensä silläkin uhalla, että hänestä ei pidetä. Totta on, että: "I don't have friends. I've just got one." Monien mielestä hän on friikki ja psykopaatti (mitä hän ei todellakaan ole: psykopaatilta puuttuvat tunteet täysin, Sherlock vain työntää ne sivuun, koska kokee niiden häiritsevän elämän todella tärkeitä asioita. Mutta tunteita hänellä kyllä on, kuten niin monta kertaa on sarjan edetessä nähty. Hän kykenee myös tuntemaan empatiaa, mihin psykopaatti ei pysty.) Mutta koska hän niin näkyvästi on, kuka on, häneen reagoidaan. On hänen lähellään toki myös ihmisiä, jotka hänestä välittävät: Mrs Hudson, Molly, Lestrade - ja uskallan jopa väittää, että Mycroftkin välittää veljestään jollain tasolla. Ja ennen kaikkea hänellä on John, joka riipaisevassa jaksossa "The Reichenbach Fall" sanoo: "You were the best man and the most human human being I have ever known." Jos tuo ei ole rakkautta, niin en tiedä mikä on.
Laitanpa tähän väliin yhden Youtuben monista, aivan käsittämättömän taitavasti tehdyistä fanivideoista. Tuplaklikkaamalla saat videon näkymään koko näytössä. Mielestäni Sherlockin särmikäs persoona tulee tässä hyvin esiin.
Noin! Ja takaisin miellyttämiseen... Minä, ja niin monet muutkin ihmiset tässä maailmassa, olemme oppineet, että meidän pitää olla tietynlaisia, jotta meistä pidetään ja meitä ei hylätä. Luulenpa, että tässä on suurin syy kaikkiin mielenterveyden ongelmiin. Ihmisen tarve kontaktiin ja läheisyyteen on niin suuri, että olemme valmiita uhraamaan osan itsestämme, jotta emme jäisi yksin. Yritämme peittää itsessämme ne ominaisuudet, joiden kuvittelemme olevan toisten mielestä epämiellyttäviä, ja inhoamme niitä niin itsessämme kuin toisissakin. Erityisesti parisuhteissa ajaudutaan konflikteihin siksi, että ei siedetä toisen ( = itsen) ei-toivottuja ominaisuuksia, ja koko yhdessäolo supistuu jatkuvaksi toisen kritisoinniksi ja syyttelyksi.
Miellyttämisessä on se ongelma, että kun yrittää miellyttää kaikkia, ei loppujen lopuksi miellytä oikein ketään. Kukaan ei oikein kunnolla pääse näkemään, kuka olen, eikä siksi pysty päättämään, pitääkö minusta vai ei. Aivan hirvittävän surullista. Lisäksi toisia miellyttämällä ei koskaan miellytä itseään. Kun jatkuvasti jää ilman sitä, mitä haluaisi, on koko ajan pettynyt, ja vähitellen pettymykset muuttuvat pysyväksi katkeruudeksi. Pettynyt ja katkera ihminen on ainaisessa sotatilassa muun maailman kanssa. Hän on vihainen, koska kukaan ei ole ottanut hänen tarpeitaan huomioon, vaikka hän itse on uhrannut toisten tarpeille koko elämänsä. Hän odottaa ja odottaa, että tulisi vihdoin joku, joka antaisi hänelle kaikkea sitä, mitä hän uskoo antaneensa toisille, eikä hän huomaa, että tuo "joku" on kaiken aikaa ollut hänen lähellään. Se on hän itse.
Pienen vauvan tarpeista huolehtii äiti. Äidin tehtävä on tunnistaa vauvan tarpeet ja vastata niihin, vaikka vauva itse ei vielä osaa sanoa, mitä hän kulloinkin tarvitsee. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole tällaista tehtävää meidän elämässämme. Aikuisina meidän on itse ilmaistava, mitä tarvitsemme, ja pidettävä huolta, että sen saamme. Jos elämänkumppani, työpaikka, asuinpaikka, terveydentila tai muu tärkeä asia elämässämme ei ole sellainen, kuin haluaisimme, on meidän tehtävä asialle jotain. ITSE. Aikuisina emme enää voi odottaa, että toinen ihminen tai ympäristö muuttuisi sellaiseksi, kuin me haluamme.
Eilen illalla huomasin Facebookissa videon, jossa terapeutti saa kuulla, että hänellä on vain kuusi viikkoa elinaikaa, ja ryhtyy rehelliseksi. Video tuntuu kysyvän, aiommeko odottaa elämämme viimeisiin viikkoihin saakka, ennen kuin uskallamme rehellisesti olla, mitä olemme. Miten sinä vastaat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti