Totuus ei ole tuolla ulkona

Meidät kasvatetaan siihen, että elämässä pitää tavoitella. Itse pitää tehdä päätökset, pyrkiä, toimia, kantaa vastuuta, hallita ja varmistella. Pitää olla aktiivinen ja ottaa elämä haltuun. Itse on vastuussa, jos asiat menevät pieleen, ei saa mitä haluaa, tai ylipäätään vain tuntuu pahalta.

Ja voi kuinka tunnollisesti minä olenkaan tätä kaikkea yrittänyt. Jos on ollut jotain, mitä olen voinut asioille tehdä, olen tehnyt sen. Koko ajan on mielessäni ollut kylmä pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos löysäilen ja laiminlyön velvollisuuteni. Pahin pelkoni on aina ollut, että menetän kaiken, syrjäydyn ja päädyn sillan alle. Tuota synkkänä häämöttävää kohtaloa olen kaikin voimin yrittänyt torjua.

Olen kantanut vastuuta myös toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Jos kukaan toinen ei ole ottanut jostain vastuuta, olen kokenut velvollisuudekseni uhrautua. Samalla olen ollut hyvin huolissani siitä, kantavatko toiset oman vastuunsa - ja niin tehdessäni huomaamattani kantanut heistä vastuuta, joka ei minulle kuulu. Minuun ovat osuneet ja uponneet sellaiset käsitteet kuin oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, kierrätys, eettisyys ja vastuullinen kuluttaminen. Välillä pyrkimykseni näihin tavoitteisiin ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta ja vastustamatonta halua lyödä hanskat tiskiin ja mennä aamukaljalle naapuritalon baariin. Alkoholinkäytön tosin lopetin jo monta vuotta sitten, mutta yhä se symboloi minulle vapautta ja ihanaa vastuuttomuutta.

Ei ihme, että hahmoterapia vei minut niin täysin mukanaan 12 vuotta sitten. Yksi sen aivan keskeisimmistä tavoitteista on nimittäin juuri vastuu. Nielaisin tuon tavoitteen salamannopeasti ja aloin toteuttaa sitä entistäkin suuremmalla vimmalla. Minä itse olen vastuussa tunteistani, tarpeistani, toiveistani ja teoistani. Ou jee!! Älkää ymmärtäkö väärin: on ensiarvoisen tärkeää, voimauttavaa ja parantavaa huomata, että itse voi vaikuttaa asioihin, mutta sen jälkeen tulee väistämättä vastaan se tosiasia, että oma vaikutusalue on hyvin rajallinen. Huomasin, että olin kantanut paljon sellaistakin vastuuta, joka ei minulle kuulu, kuten vastuuta toisten tunteista. Sen oivaltaminen oli kyllä erittäin terveellistä, mutta tuosta vastuusta vapauduttuani taisin ryhtyä entistäkin raivokkaammin kantamaan omaa vastuutani kaikesta, mitä minulle tapahtui.

Ja tapahtuihan sitä, ja tapahtuu. Vastuunkantajalle näyttää aina lankeavan uutta vastuuta, uusia huolenaiheita, uusia kohteita hoidettavaksi ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä saa, mitä tilaa. Ja kun näissä itsensäkehittämispuuhissa ollaan, niin työsarkahan ei lopu koskaan, eivätkä myöskään ratkaisuja tarjoavat gurut. Kursseja, hoitoja, aatteita, oppeja, uskontoja ja pelastusta on tarjolla niin henkisiin, psyykkisiin kuin ravitsemuksellisiinkin kysymyksiin. Kaikki pitävät sisällään lupauksen, että kun tähän lähdet mukaan, niin löydät SEN. Mitä ikinä sitten etsitkin. Touhu ei juuri eroa jokailtaisesta telkkarin mainostulvasta, joka kaiken aikaa viestittää, että sinussa on jotain vialla, eikö olekin, mutta kun ostat tämän maskaran/auton/jugurtin/pikkuhousunsuojan, niin korjaannut.

Muutama vuosi sitten tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi tästä ominaisuudestani. Lopetin etsimisen kuin seinään ja syöksyin syvään kriisiin. Siitä toivuttuani seurasi kirkas ja selkeä vaihe, mutta ennen pitkää aloin taas huomaamattani etsiä "tuolta ulkoa", kuten loistavan tv-sarjan, X-Filesin, klassikoksi muodostunut lause "The Truth Is Out There" oli aikoinaan yhtä klassisesti suomennettu (Totuus on tuolla ulkona). Olin taas mennyt siihen harhaan, että jos vain Tarpeeksi Tunnollisesti Sitoutuisin Tavoitteisiini, minua yhä elämässäni kiusaavat dilemmat vihdoin korjaantuisivat. Ah, miten koukuttava onkaan ajatus elämän kontrolloinnista! Samanaikaisesti tunsin kuitenkin täydellistä motivaation puutetta ja suurta turhautumista itseeni, kun en millään saanut ryhdistäydyttyä ja pidettyä itseäni kurissa. Jokin osa minusta kyllä sanoi koko ajan, että mikään ei enää auta, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi. Sehän olisi ollut - hui kauhistus - luovuttamista!

Viisas kehoterapeuttini Kari Paulus näki, mitä minussa tapahtui, ja ehdotti puolen vuoden nenänvalkaisua kaikesta etsimisestä. Saan kysyä, paljonko kello on, ja koska bussi tulee, mutta en saa kysyä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta _________. On ollut mielenkiintoista huomata, miten monin tavoin olen yhä etsinyt. Tämän nenänvalkaisun aikana luen ainoastaan romaaneja, katson ainoastaan brittidraamaa ja -dekkareita, en tilaa Amazonista henkisiä kirjoja enkä googlaa vastauksia henkisiin kysymyksiin. En käy kursseilla enkä hoidoissa. En myöskään yritä kontrolloida syömistäni, en etsiä hoitoa allergiaani, enkä ratkoa raha-asioita. Annan kaiken vain olla. Tunnen kyllä, kuinka hallinnan menettämisen pelko hiipii mieleeni. Kaatuuko kaikki, jos päästän irti? Koko elämäni olen kontrolloinut - sortuuko kaikki kuin korttitalo, jos luovun ajatuksesta, että itse pidän sitä pystyssä?

Tarve kontrolloida syntyy lapsuudessa. Kun lapsen kasvuympäristössä on jotain, jota hän ei ymmärrä, mutta joka tuntuu pahalta, hän saattaa ryhtyä kontrolloimaan sitä siinä toivossa, että jos hän saa asian ratkaistuksi, voi hän taas elää rauhassa ja olla lapsi. Luulen, että näin on käynyt myös minulle. Loputon vastuunkantaminen ja ratkaisujen etsiminen onkin ollut pienen lapsen epätoivoinen yritys ratkaista ratkaisematonta. Mikään ei ole auttanut, koska ongelma ei koskaan ole kuulunutkaan minulle. Sen oivaltaminen on ollut hyvin huojentavaa.

12 askeleen ohjelmien ensimmäinen askel on, että tunnustetaan oma voimattomuus ongelman edessä. Minä olen juuri siinä kohdassa. Korvaani ovat tarttuneet parin laulun sanat: Tuure Kilpeläinen laulaa uudessa laulussaan "Hailii hailoo" että "se ei ratkea kuin itsestään", ja Beatles "There will be an answer. Let it be." Annan olla. Katsotaan, kuinka käy. Let go and let God.