Vesi silmistä ja vaahto suusta - Tuuren keikalla Savoyssa 26. ja 27.4.

Minkälainen on venäläinen parranajo? Siinä tulee vesi silmistä ja vaahto suusta. Jotenkin näin menee vanha vitsi, jonka nokkela siskoni lanseerasi uusiokäyttöön parisenkymmentä vuotta sitten. Se on sittemmin muodostunut meille tunnuslauseeksi: jos on tullut vesi silmistä ja vaahto suusta, niin on koettu jotain, mikä on itkettänyt, naurattanut, tärisyttänyt ja järisyttänyt ja käynyt sydämeen. Ja Tuuren ja Karavaanin eilisellä keikalla vesihanat kohisivat kyllä aivan täysillä.

Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.

Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...

Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.

Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.

Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.

Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!

Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!

Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.

 

PS. Parranajosta puheenollen: Jirin mahtava parta katosi lauantain konsertin väliajalla! Ihanaa kesää sulle nyt Jiri :)

Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.

Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.

Kerro mistä mä löydän sen...

Joskus elämän synkroniteetit panevat meikäläisen ihan polvilleen. Sain eilen tilaisuuden kerrata ja kiteyttää itselleni kaikki viimeaikaiset pohdintani. Näin se kävi:

Puuhailin aamulla keittiössäni kuten kaikkina muinakin aamuina. Vieno-kissa pyöri jaloissa ja radio lauloi. Metroliikenne oli taas poikki, ja uutistenlukija painotti taas sanoja väärin. Ihan tavallinen keskiviikkoaamu siis. Jossain sitten siinä munakokkelin ja viherpirtelön välissä pulpahti vielä unesta rentoon mieleeni ajatus, että olisipa hauskaa, jos radiosta tulisi jotain uutta Tuurea. Järki heräsi salamannopeasti ja sanoi, että eihän se nyt ole mahdollista, viimeisin albumihan on hädintuskin ehditty kuunnella puhki, ei vielä voi uusia biisejä tulla...

Lehti oli luettu ja kupit tiskattu, ja olin toisessa huoneessa sähköpostin ääressä, kun korviini kantautui jotain kovin tuttua, mutta samalla ennen kuulematonta. Säntäsin radion ääreen ja väänsin nupit kaakkoon, Vieno työnsi päänsä esiin peiton alta katsoakseen, minkä hepulin emäntä tällä kertaa sai. Oi, miten ihanasti keinui Tuuren ja Karavaanin upouusi kappale "Oi onnenmaa"! Sähköpostit jäivät vastaamatta ja tukka pesemättä, kun sydän pamppaillen rupesin etsimään kappaletta netistä. Hetken aikaa näytti siltä, että tässä käy kuin aikoinaan Unkarinsyreenien kanssa: biisiä ei ole vielä julkaistu, ja mielenrauhani täysin menettäneenä päädyn vahtaamaan radiota (melkein) yötä päivää kuullakseni sen uudestaan. Onneksi se kuitenkin löytyi. Kuunnellaanpa taas...

Tässä on sitä Karavaani-tunnelmaa, joka puhuttelee minua niin, että muu maailma pysähtyy. Haikea itämainen sävelkulku kohdassa "oooooooooi onnen maa", huomasitteko? Ja tuo rytmi! Ja nuo soittimet! Olin ollut Afrikan tähti -albumin ilmestyttyä aavistuksen huolissani, että aikovatko Tuure ja karavaanarit vähitellen luopua noista elementeistä ja hivuttautua enemmän perus-Suomi-iskelmäkomppia kohti, mutta tässä biisissä ne ovat kaikki taas paikoillaan. Oi onnea :)

Mutta ne SANAT. "Oi onnen maa, kerro mistä mä löydän sen, onnen, rauhan ja rakkauden?" Tuure laulaa minun elämästäni. Taas. Kuinka olenkaan etsinyt omaa onnen maatani, niin fyysisestä kuin henkisestäkin maailmasta, ja tuskaillut täsmälleen samojen kysymysten kanssa kuin tässä biisissäkin tehdään. "Entäpä jos vaihdan suuntaa ja muutan Kap Verdeen, jossa musiikki soi, lapset jaloissani ilakoi, entä jos saan silmiini Saharan hiekkaa, eksyn kartalta pois enkä enää nähdä sua voi?" Kaipuuseen vaihtaa maisemia ja aloittaa alusta jossain muualla - uudessa paikassa, parisuhteessa tai työssä - missä onni näyttäisi lymyilevän, sekoittuu aina pelko. Entä jos en tulekaan onnelliseksi, kadotan itseni eikä minulla ole enää paluuta sen luo, josta olen luopunut? Tämä on ikuinen kysymys, johon ei taida olla valmista vastausta. "Käännänkö kivet ja käännänkö kannot vai lähdenkö kulkemaan?" Onko onni täällä, vai sittenkin tuolla, löydänkö sen sitten kun saavutan x ja y?

Oma pitkä etsintäni päättyi kun huomasin, että onni ei koskaan tule "sitku". Se veijari on piilossa aivan nenämme edessä. Sitä ei voi löytää eikä omistaa, sen voi vain kokea. Tommy Hellsteniä mukaillen: tule ensin onnelliseksi, ja katso sitten, haluatko muuttaa Kap Verdeen. Onni on ainoastaan tässä ja nyt. Onni on, kun kuulee yllättäen radiosta Tuuren uuden kappaleen. Onni on, kun joulukuun hämärässä muistaa, miltä näyttää helmikuisten aamujen valo. Surussa ja ikävässäkin on onnea, koska ne kertovat, kuinka paljon olen rakastanut.

"Elämä on Afrikan tähti." Ja onnen maan löytää, kun oivaltaa, miten suuri lahja on, että saa olla tässä kaikessa mukana. Onni on siinä, että saa pelata.

Talvi

Ensilumen kunniaksi tein tällaisen.

Totuus ei ole tuolla ulkona

Meidät kasvatetaan siihen, että elämässä pitää tavoitella. Itse pitää tehdä päätökset, pyrkiä, toimia, kantaa vastuuta, hallita ja varmistella. Pitää olla aktiivinen ja ottaa elämä haltuun. Itse on vastuussa, jos asiat menevät pieleen, ei saa mitä haluaa, tai ylipäätään vain tuntuu pahalta.

Ja voi kuinka tunnollisesti minä olenkaan tätä kaikkea yrittänyt. Jos on ollut jotain, mitä olen voinut asioille tehdä, olen tehnyt sen. Koko ajan on mielessäni ollut kylmä pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos löysäilen ja laiminlyön velvollisuuteni. Pahin pelkoni on aina ollut, että menetän kaiken, syrjäydyn ja päädyn sillan alle. Tuota synkkänä häämöttävää kohtaloa olen kaikin voimin yrittänyt torjua.

Olen kantanut vastuuta myös toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Jos kukaan toinen ei ole ottanut jostain vastuuta, olen kokenut velvollisuudekseni uhrautua. Samalla olen ollut hyvin huolissani siitä, kantavatko toiset oman vastuunsa - ja niin tehdessäni huomaamattani kantanut heistä vastuuta, joka ei minulle kuulu. Minuun ovat osuneet ja uponneet sellaiset käsitteet kuin oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, kierrätys, eettisyys ja vastuullinen kuluttaminen. Välillä pyrkimykseni näihin tavoitteisiin ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta ja vastustamatonta halua lyödä hanskat tiskiin ja mennä aamukaljalle naapuritalon baariin. Alkoholinkäytön tosin lopetin jo monta vuotta sitten, mutta yhä se symboloi minulle vapautta ja ihanaa vastuuttomuutta.

Ei ihme, että hahmoterapia vei minut niin täysin mukanaan 12 vuotta sitten. Yksi sen aivan keskeisimmistä tavoitteista on nimittäin juuri vastuu. Nielaisin tuon tavoitteen salamannopeasti ja aloin toteuttaa sitä entistäkin suuremmalla vimmalla. Minä itse olen vastuussa tunteistani, tarpeistani, toiveistani ja teoistani. Ou jee!! Älkää ymmärtäkö väärin: on ensiarvoisen tärkeää, voimauttavaa ja parantavaa huomata, että itse voi vaikuttaa asioihin, mutta sen jälkeen tulee väistämättä vastaan se tosiasia, että oma vaikutusalue on hyvin rajallinen. Huomasin, että olin kantanut paljon sellaistakin vastuuta, joka ei minulle kuulu, kuten vastuuta toisten tunteista. Sen oivaltaminen oli kyllä erittäin terveellistä, mutta tuosta vastuusta vapauduttuani taisin ryhtyä entistäkin raivokkaammin kantamaan omaa vastuutani kaikesta, mitä minulle tapahtui.

Ja tapahtuihan sitä, ja tapahtuu. Vastuunkantajalle näyttää aina lankeavan uutta vastuuta, uusia huolenaiheita, uusia kohteita hoidettavaksi ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä saa, mitä tilaa. Ja kun näissä itsensäkehittämispuuhissa ollaan, niin työsarkahan ei lopu koskaan, eivätkä myöskään ratkaisuja tarjoavat gurut. Kursseja, hoitoja, aatteita, oppeja, uskontoja ja pelastusta on tarjolla niin henkisiin, psyykkisiin kuin ravitsemuksellisiinkin kysymyksiin. Kaikki pitävät sisällään lupauksen, että kun tähän lähdet mukaan, niin löydät SEN. Mitä ikinä sitten etsitkin. Touhu ei juuri eroa jokailtaisesta telkkarin mainostulvasta, joka kaiken aikaa viestittää, että sinussa on jotain vialla, eikö olekin, mutta kun ostat tämän maskaran/auton/jugurtin/pikkuhousunsuojan, niin korjaannut.

Muutama vuosi sitten tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi tästä ominaisuudestani. Lopetin etsimisen kuin seinään ja syöksyin syvään kriisiin. Siitä toivuttuani seurasi kirkas ja selkeä vaihe, mutta ennen pitkää aloin taas huomaamattani etsiä "tuolta ulkoa", kuten loistavan tv-sarjan, X-Filesin, klassikoksi muodostunut lause "The Truth Is Out There" oli aikoinaan yhtä klassisesti suomennettu (Totuus on tuolla ulkona). Olin taas mennyt siihen harhaan, että jos vain Tarpeeksi Tunnollisesti Sitoutuisin Tavoitteisiini, minua yhä elämässäni kiusaavat dilemmat vihdoin korjaantuisivat. Ah, miten koukuttava onkaan ajatus elämän kontrolloinnista! Samanaikaisesti tunsin kuitenkin täydellistä motivaation puutetta ja suurta turhautumista itseeni, kun en millään saanut ryhdistäydyttyä ja pidettyä itseäni kurissa. Jokin osa minusta kyllä sanoi koko ajan, että mikään ei enää auta, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi. Sehän olisi ollut - hui kauhistus - luovuttamista!

Viisas kehoterapeuttini Kari Paulus näki, mitä minussa tapahtui, ja ehdotti puolen vuoden nenänvalkaisua kaikesta etsimisestä. Saan kysyä, paljonko kello on, ja koska bussi tulee, mutta en saa kysyä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta _________. On ollut mielenkiintoista huomata, miten monin tavoin olen yhä etsinyt. Tämän nenänvalkaisun aikana luen ainoastaan romaaneja, katson ainoastaan brittidraamaa ja -dekkareita, en tilaa Amazonista henkisiä kirjoja enkä googlaa vastauksia henkisiin kysymyksiin. En käy kursseilla enkä hoidoissa. En myöskään yritä kontrolloida syömistäni, en etsiä hoitoa allergiaani, enkä ratkoa raha-asioita. Annan kaiken vain olla. Tunnen kyllä, kuinka hallinnan menettämisen pelko hiipii mieleeni. Kaatuuko kaikki, jos päästän irti? Koko elämäni olen kontrolloinut - sortuuko kaikki kuin korttitalo, jos luovun ajatuksesta, että itse pidän sitä pystyssä?

Tarve kontrolloida syntyy lapsuudessa. Kun lapsen kasvuympäristössä on jotain, jota hän ei ymmärrä, mutta joka tuntuu pahalta, hän saattaa ryhtyä kontrolloimaan sitä siinä toivossa, että jos hän saa asian ratkaistuksi, voi hän taas elää rauhassa ja olla lapsi. Luulen, että näin on käynyt myös minulle. Loputon vastuunkantaminen ja ratkaisujen etsiminen onkin ollut pienen lapsen epätoivoinen yritys ratkaista ratkaisematonta. Mikään ei ole auttanut, koska ongelma ei koskaan ole kuulunutkaan minulle. Sen oivaltaminen on ollut hyvin huojentavaa.

12 askeleen ohjelmien ensimmäinen askel on, että tunnustetaan oma voimattomuus ongelman edessä. Minä olen juuri siinä kohdassa. Korvaani ovat tarttuneet parin laulun sanat: Tuure Kilpeläinen laulaa uudessa laulussaan "Hailii hailoo" että "se ei ratkea kuin itsestään", ja Beatles "There will be an answer. Let it be." Annan olla. Katsotaan, kuinka käy. Let go and let God.

Afrikan tähteä Tuuren kanssa

Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun Tuure Kilpeläisen uusi albumi "Afrikan tähti" ilmestyi eilen. Olin odottanut sitä kuin kauan poissa ollutta rakastettua: tuntisinko hänet vielä, ja tuntisinko samaa rakkautta ja riemua kuin ennen, vai olisiko hän muuttunut niin paljon, että olisi aika todeta, että se, mikä meillä oli, kuuluu auttamatta menneisyyteen?

Aamukuudelta käynnistin tietokoneeni, latasin albumin iTunesista ja asetuin kuuntelemaan. "Jumalan kukka", hmmm, joo, kuunnellaan myöhemmin uudestaan... "Eloon!" oli jo tuttu, ja se kyllä herättää eloon kenet tahansa, aamukuudeltakin. "Veljet", no jo alkoivat varpaat heilua. Se on poljennoltaan slaavilainen, mainion tarkkanäköinen ja koskettava tarina maahanmuuttajista, joka asettaa lempeän, mutta katsomaan pakottavan peilin meidän suomalaisten eteen: "veljet, missä riemu, missä rauha, missä ilo joka tarttuu rintaan?" Kappaleen lopun oivallus on juuri sitä Tuurea, joka on koko ajan tehnyt minuun syvän vaikutuksen: hän näkee tavallisen arjen yli suurempiin totuuksiin ja toteaa ne vilpittömästi, koruttomasti, ilman mahtipontisuutta.

Ja sitten. "Tahtoisin, tahtoisin". Aaaaaaah. Haikea, haikea espanjalainen kitara (Rocka Merilahtiko on tämän sydäntäsärkevän taituroinnin takana?) ja pehmeästi keinuva melodia, joka huojuu duurin ja mollin rajoilla ja luo ihan käsittämättömän satuttavan tunnelman, joka on yhtäaikaa täynnä rakkautta ja raastavaa kipua. Itkettää niin paljon, että en pääse ovesta ulos. Espanjalaisen kitaran haikeus tuntuu jostain syystä tavattoman tutulta, siinä on jotain sellaista, jonka olen aina tiennyt, vaikka en tiedä tietäväni. Sanoitus kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin Tuurella yleensä: nyt tullaan suurista, ylevistä totuuksista kahden ihmisen väliseen rakkauteen ja täyttymättömään kaipaukseen. Mitä merkitystä on maailman viisaiden sanoilla sen rinnalla?

Kuuntele itse.

Hyvä, etten lähtenyt Sipoon kirkkoon yleisöksi, kun tämän kappaleen videota kuvattiin - olisin ollut kovin kyynelehtivää hääväkeä :)

"Hyvä, paha, ruma mies" on mukaansatempaava renkutus miehen elämästä eri ikäkausina. Mietin oman elämäni rakkaita miehiä: pientä kummipoikaani, joka pian täyttää 4, ja isääni, joka täyttää 70 vuotta enemmän. Siinä on koko kaari. Sanoitus on sydäntälämmittävän humoristinen, mutta täynnä myötätuntoisia ja tarkkoja havaintoja. Ymmärrän elämäni miehiä taas hiukan paremmin. Ja lopussa paljastuu taas suuri elämänviisaus. Terapeuttina minusta se, kuinka nelikymppisenä mies "ravaa terapiassa", oli erityisen hauskaa :)

"En mä välitä" on reggaetyylisenä kappaleena sellaista Tuurea, jota en ole aikaisemmin kuullut. Hienosti ja aidosti reggaekin Karavaanilta sujuu. Tämänkin kappaleen melodiassa on haikeutta, jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa, joka saa keskittymään oleelliseen. Jossain vaiheessa on työnnettävä sivuun kaikki uhkakuvat ja pelot maailman sortumisesta ja keskityttävä tähän hetkeen. Joskus on oltava välittämättä.

"Hailii hailoo" osuu juuri siihen kohtaan, jossa olen koko elämäni pyörinyt: totuuden etsimiseen. Kuka kertoisi vastauksen? Mitä on (kuoleman) verhon takana? Miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään suurta, lopullista, lyijyynvalettua, painavaa totuutta ei olekaan, vaan "pienikin liikahdus, ja kaikki muuttuu"? Mitkään ulkopuolelta annetut vastaukset eivät toimi, koska totuus on alati liikkuva ja elämän mukana muuttuva olento, joka pakenee aina, kun siihen yrittää tarrautua.

Tuuren ja Karavaanin soundissa ja sanomassa on kirkkautta, joka tuo mieleen päiväntasaajan auringon, joka paistaa suoraan ylhäältä ja näyttää kaiken polttavan selvänä. Mitään ei jää varjoon. Minua koskettaa ja ilahduttaa se, kuinka arkisista asioista löydetään aina syvempi, universaali merkitys. Tuure pohtii asioita, mutta säilyttää nöyrän ihmettelevän otteen eikä juutu yhteen näkökulmaan. Rakastettuni on palannut kotiin, hiukan muuttuneena mutta silti tuttuna, ja hänessä tapahtuneet asiat vaikuttavat väistämättä myös minuun. Kiitos!

Ajatuksia kissoista ja terapeuttisesta paranemisprosessista

Istahdin tähän koneen ääreen ja ajattelin katsoa, mitä lähtee tulemaan. Kaunis, sielukas Vieno-kissani (puoli vuotta sitten kuolleen Ainon velipoika) tassuttelee ympäriinsä omissa asioissaan. Sillä on kodin vartioinnin lisäksi lukuisia muita tehtäviä, joista kaikista en edes tiedä. Luulen, että se näkee paljon sellaista, mitä minä en näe. Pidän ajatuksesta, että kissat näkisivät tämän fyysisen maailmamme lisäksi myös henkimaailmaan yhtä luonnollisesti kuin me ihmiset näemme olohuoneen ja keittiön. Ehkä se näkee myös Ainon silloin tällöin. Itse en ole Ainoa nähnyt sen jälkeen, kun näin sen harmaan hahmon pari kertaa livahtavan eteisestä keittiöön vähän kuolemansa jälkeen (Vieno oli samaan aikaan parvekkeella), mutta tunnen kyllä sen läsnäolon. Aino lähettää minulle viestejä silloin tällöin. Sen terveyskortti on ilmestynyt odottamattomassa paikassa; Aino-nimi on tullut esiin tai radiosta on tullut Ainosta muistuttava kappale hetkellä, jolloin olen pohtinut jotain tärkeää päätöstä. Olen myös tuntenut Ainon olkapäälläni hetkinä, jolloin olen ollut yksin ja hukassa. Pieni kulta <3

* * * *

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

* * * *

Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!

Kun unet toteutuvat...

C.S. Lewisin kirjassa "Kaspianin matka maailman ääriin" Sarastus-laivalle pelastetaan merestä muukalainen, joka sanoo tulevansa saarelta, jolla unet toteutuvat. Merimiehet ovat asiasta haltioissaan, kunnes muukalainen täsmentää, että "unet - unet, käsitättekö - tulevat eläviksi, todellisiksi. Eivät päiväunet tai unelmat." Kestää hetken, ennen kuin miehistö ymmärtää, mistä on kyse. Asian tajuttuaan he syöksyvät haarniskat kalisten airoihin ja peräsimeen, kääntävät laivan ja pakenevat kuin henkensä edestä.

Reilu kuukausi sitten näin unen: Olemme Tavastialla Tuuren keikalla. Seisomme yleisössä, kaukana lavasta, jolla Tuure Karavaaneineen soittaa ihan outoja kappaleita. Tuuren kyömynenään osuu valo. Lavalla on lisäksi joukko tyyppejä, joita kaikkia en edes tunne. He pitävät keskenään hauskaa, ja me tunnemme itsemme hieman ulkopuolisiksi.

Keskiviikkona 22.8. on Tuuren ja Karavaanin Tie pohjoiseen -elokuvan iltabileet Tavastialla. Ennakkotietojen mukaan heidän vieraikseen tulevat Vesku Loiri, Samuli Edelmann ja Irina Björklund. No, Veskusta en ole koskaan pitänyt, Samulin lauluja olen joskus nuorena tyttönä baareissa humalassa hoilottanut, Irinasta en oikein tiedä mitään. Paitsi että hän laulaa ranskaksi. Mutta kestän mitä vain, heidätkin, kunhan saan nähdä ja kuulla Tuurea ja hänen musiikkiaan.

Kokoonnumme Aussibaarissa, missä musiikki soi, juomat ovat kylmiä ja henkilökunta on from Down Under. Minua on jännittänyt koko päivän, itse asiassa monta viikkoa jo, kuullaanko illalla riittävästi sitä musiikkia, josta niin kovin pidän, vai varastaako leffa koko show'n. Muitakin jännittää, puhumme Tuuren musiikista, olemme iloisia ja odotamme kokevamme jotain mieliinpainuvan suurta ja kaunista. Kello käy, lähdemme ulos alkavaan sateeseen ja liitymme Tavastian edessä odottavan joukon jatkoksi.

Sisällä haemme hyvät paikat keskeltä salia, suoraan lavan edestä. Piuhoja räplätään, pari outoa heppua virittää kitaroitaan, lavan takana vilahtaa lupaavasti pari hattupäätä. Odotus alkaa käydä sietämättömäksi. Aletaan jo!

Nyt! Valot sammuvat ja Tuure tulee tupakansytyttimen kanssa lavalle. Liekki valaisee hänen kyömynenänsä. Tuuren mukana tulevat ne oudot heput. Telex-duo esittää muutaman kappaleen? Häh? No, kyllä minä yhden Telex-duonkin vielä kestän. Annan pojille tilaisuuden, asetun kuuntelemaan. Biisit ovat tuttuja, ja ovathan ne kauniita, mutta tällaisen illan aloitukseen aivan liian hiljaisia. Kamoon, antakaa meille menoa, rytmiä, meininkiä!!

Telex-duosta selvitään ja Tuure karavaanareineen tulee lavalle. Seuraa muutama ralli Tie pohjoiseen -elokuvasta ja sen jälkeen "kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan." Jotenkin se kuulostaa pahaenteiseltä. Rallit kuulostavat 60-luvun rautalankamusiikilta, ihan meneviä kyllä, vaikka sanoitukset eivät aivan veretseisauttavia vielä olekaan. Rampparampparampparamppa - hei! - rampparampparampparamppa - hei! - rampparamppa... ja niin edelleen.

Huh. No niin. Jokohan päästäisiin asiaan. Ai jaa, nyt tulee Kaurismäki, Mika tämä vissiin on, kertomaan elokuvastaan. Olen kärsivällinen, olen Buddha, annan tämänkin hetken olla juuri sellainen kuin se on. Juu, hieno juttu että olet nyt täällä Karavaanin kanssa. Minustakin on hienoa olla nyt täällä Karavaanin kanssa. (Ihan pikkupikkuaavistuksen sarkastinen pieni ääni alkaa kuulua mielessäni.)

Ei kai? Nyt tulee lavalle Irina Björklund! Ei kai Buddhalla mene otsa ryppyyn tällä tavalla, eihän? Irina on hento nainen ja laulaa rrrrranskaksi silmät kiinni. Uni tulee. En minä ole tullut tänne hentoja naisia katsomaan, minä haluan herrasmiehiä ja rytmejä, jotka panevat veren kiertämään!

Samuli Edelmannin tullessa lavalle en jaksa enää. Seurueestamme kaksi ovat jo poistuneet baarin puolelle, ja me loputkin lähdemme könyämään sinnepäin tungoksen halki. Hiki virtaa pitkin selkää, mutta baarissa on viileää ja pääsemme istumaan. Kaikilla on vähän hölmistynyt ilme, mutta olemme yhä kohteliaita. Katsomme baarin telkkareista, kuinka Vesku ja joukko ihan outoja tyyppejä, joista en edes halua tietää, keitä he ovat, pitävät lavalla omia mystisiä menojaan. "Tie pohjoiseen on varmasti pitkä ja unettava", sanoo joukostamme Eräs. "Ajattele nyt niitä pitkiä, suoria maanteitä!" Ruudulta näemme, kuinka oudot tyypit uhoavat ja tanssivat. "Lapinhulluus iski", arvelee Eräs. Jo alkaa naurattaa. Ahaa, nyt Rocka Merilahti, jolla on flamencotanssijan olemus, esittää käsilläseisontaa. "Kaks tuntia soittanu kitaraa ja sit tolleen", Eräs tokaisee kuivasti. Alan nauraa hillittömästi, olkapäät hytkyen, jännitys ja pettymys purkautuvat.

Vähän vaille puolenyön seurueemme jäsen kokee takauman: hän on 20 vuotta sitten istunut tässä samassa Tavastian baarissa, katsonut ihmisiä ja miettinyt: "mitä helvettiä mä täällä teen?" Hän lähtee kotiin. Me jäämme vielä siitä huolimatta, että kotona olisi parempaa tekemistä - siellä voisi kuunnella vaikka Tuure Kilpeläistä.

"Hyvät naiset, hyvät neidit, saanko hetkeksi teidän huomionne", kuuluu salista. Yksinäisen miehen puku!!! Vihdoinkin päästään asiaan! Ryntäämme ovelle - youtubea voi katsella kotonakin! Laulamme ja tanssimme mukana. Tämä on nyt Sitä. Ajatuksen voima, Unkarinsyreenit - jo alkaa tuntua paremmalta. Kun lavalle ilmestyvät Suoran Lähetyksen herrat kitaroineen, alkaa meno olla jo sitä, mitä olen koko illan odottanut: laulun ja taputusten sykähdyttävää riemua, tunnelmaa, jollaista olen kokenut vain Tuuren konserteissa; tunnelmaa, joka on suuri ylistys Elämälle ja kaiken Luojalle. Latso diives.

Vaan lavan varjoissa vaanii taas Samuli Edelmann. Alkaa pitkä rummutussessio, jonka keskipisteenä Edelmann ärjyy. En oikein tiedä, miksi. En jaksa innostua äijien uhosta. Encore-osuuden aluksi lavalle ilmestyy taas hento Irina, ja meille riittää. Lähdemme ulos hiljaiseen, sateiseen Helsingin yöhön. iEloon!-biisiä mukaillen, tästä illasta jäi "hengelle jano ja lihalle nälkä".

iEloon!

Tuure Kilpeläisellä on kyky herättää ihminen eloon. Minä heräsin äkkiarvaamatta keväällä 2010, kun radiossa soi ensimmäisen kerran kappale nimeltä Unkarinsyreenit. Sen monipuolinen, yllättävä melodia, lämmin etelän rytmi ja epätavallinen sanoitus saivat sydämeni heti pamppailemaan. Netistä sain selville, että albumi (Valon pisaroita) julkaistaisiin reilun kuukauden kuluttua, ja se kuukausi menikin kuumeisesti radiota vahdatessa. Mikämikä, tuleeko se taas, oliko, tuliko, menikö, tää se on, voi ETTÄ! Kappale meni heti niin ihon alle, että se soi unissanikin.

Tuosta keväästä on nyt kulunut reilut kaksi vuotta ja Tuuren musiikki raikaa meillä edelleen. Kukaan suomalainen artisti ei ole koskaan koskettanut ja riemastuttanut minua samalla tavoin. Tuure laulaa asioista, jotka jokainen voi intuitiivisesti, syvällä sydämessään tunnistaa ikuisiksi totuuksiksi, vaikka ei itse osaisikaan niitä sanoiksi pukea. Elämä, kuolema, pelko, kaipaus, rakkaus, inhimillinen heikkous ja muut suuret teemat ovat läsnä koko ajan. Sanoituksistaan päätellen Tuure on uinut melkoisen syvissä vesissä ja saavuttanut sen kautta viisauden, jota ei voi sivusta seuraamalla oppia, vaan itse on heittäydyttävä ja ryvetyttävä ja otettava vastuu elämästään. Laulujen teksteissä on valtava määrä ihania, hoksattavia yllätyksiä, joista tulee hyvä mieli. Säe, josta erityisesti pidän, on kappaleessa nimeltä Bonsaipuu: "Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut, toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu". Ah!

En varmaankaan olisi yhtä innostunut Tuuren musiikista, jos sitä esitettäisiin perussuomalaisella iskelmäkompilla. Tuuren kappaleissa karavaani keinuu ja suitsuke savuaa, päiväntasaajan aurinko porottaa Afrikan ja Kap Verden yllä, flamencokädet läpyttävät ja paljaat jalat tanssivat Karibian kuumalla hiekalla. Välillä saa sitten tasaisempi slaavilainen poljento rauhoittaa sykettä. Puh :) Joskus meno on hurjan riehakasta, kuten vaikka mainiossa Yksinäisen miehen puvussa tai uunituoreessa biisissä Eloon, välillä sitten hiljennytään ja herkistytään itkettävän kauniissa Hamahelmisydämessä. Erityisen nautinnollisia ovat erilaiset rytmisoittimet, joiden sähähdysten, kilahdusten ja suhahdusten täydellinen oikea-aikaisuus ja yllätyksellisyys hätkähdyttävät ihanasti.

Jokainen Tuuren kappale on erilainen kuin muut. Hän ei toista itseään, kuten niin monet artistit, jotka tekevät saman, ennalta-arvattavan kappaleen aina uudestaan ja uudestaan, vain eri nimellä. Siksi häntä jaksaa kuunnella vaikka koko päivän putkeen - ja monta päivää peräkkäin.

Näin Tuuren ensimmäisen kerran livenä viime huhtikuussa Sellosalissa. Tuure ja Karavaani soittivat antaumuksella, mitään pihtailematta, ja voi sitä rakkauden ja riemun määrää! Itketti ja nauratti, sydän meinasi hypätä rinnasta ulos ja hiki virtasi. Tuntui että katto lähtee lentoon, niin intensiivinen energia konsertissa oli. Näin hänet myös Töölön kirkon pop-messussa toukokuussa; hyvin erilainen tilaisuus, mutta miehen valtaisa, lämmin läsnäolo tuntui sielläkin sydämen pohjassa asti. Se, että hän tekee musiikkinsa itse, näkyy ja tuntuu hänen esiintymisessään. Hän on varpaitaan myöten aito itsensä, ei laskelmoi eikä kosiskele, vaan antaa tulla. Jokin kanava on hänessä auki, ja aitoudessaan hän on suuri inspiraation lähde. Hänen musiikillaan on sydäntä ja sielua lohduttava ja parantava vaikutus.

Seuraava "parannustilaisuus" on Tavastialla 22.8. ja uusi levy julkaistaan 28.9. Yritän pysyä nahoissani ja olla lataamatta itseeni ylisuuria odotuksia. Se kun on varmin keino altistaa itsensä pettymykselle. Heittäydyn mukaan ja otan vastaan kaiken, mikä tulee. Eloon, iloon, elämään!

Evääksi niihin hetkiin, kun pelottaa, sopii Tuure Kilpeläisen "Pelko pois". Tuure sopii kyllä kaikkiin hetkiin :) mutta edellisen tekstin kirjoitettuani päässäni alkoi soida tämä.

 
P.S. Tuure & Karavaani soittavat Tavastialla 22.8. Veikkaan, että luvassa on rakkautta ja valoa aivan kattoon saakka. Sinne!