Rakkaat lukijat, ystävät ja kylänmiehet,
ilolla ja ylpeydellä ilmoitan uuden, englanninkielisen blogini Excitement and Growthin syntymästä!
Excitement and Growth - innostus ja kasvu - ovat elämän alkuvoimaa. Mikäpä muu saa keväällä peipposet ja ruohonkorret kiihkeästi toimimaan, ulos, liikkeelle, puskemaan itsensä maasta esiin? Se on se käsittämätön elämän kohina, joka saa meidät ihmisetkin avautumaan, uskaltamaan ja menemään kohti uutta. Aika on levätä ja aika toimia, aika vetäytyä ja aika kohdata. Uusiin asioihin kätkeytyy aina mahdollisuus oivaltaa itsestään ja elämästä jotain uutta, ymmärtää paremmin vanhaa, nähdä asiat toisenlaisessa valossa tai eri kulmasta. Se hetki, kun on aikansa ollut hiljaa ja levossa, pimeässä, ja yhtäkkiä lamppu syttyy, on aina yhtä sykähdyttävä. Olen jo oppinut sanomaan itselleni, kun pimeys alkaa tuskastuttaa, että ota rauhassa, jotain on syntymässä.
Ja tällä kertaa syntyi uusi blogi. Aion kirjoittaa siellä samoista asioista kuin täälläkin, kieli vain vaihtuu ja sen myötä lukijakunta laajenee. Haaveenani on luoda monipuolinen sivusto, josta lukijat voisivat löytää apua, tukea ja inspiraatiota elämänsä erilaisiin kysymyksiin. Eräänlainen helposti lähestyttävä virtuaaliterapeutti siis. Keskityn jatkossa kirjoittamaan pääasiassa sinne, mutta tämäkin blogi jatkaa edelleen elämäänsä.
Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan osoitteessa excitementandgrowth.com!
tiistai 11. kesäkuuta 2013
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
Mörkö tulee, oletko valmis?
Kylläpä on taas ahdistanut oikein urakalla. Mihin tahansa olen katsonut, olen nähnyt pelkkiä epäkohtia, huolenaiheita ja riskejä. Joka-aamuisen depressiokäynnistyksen olen saanut lukemalla Hesarin ja kuuntelemalla radiouutiset, ja niiden jäljiltä olen ollut jo niin lannistunut, että on vaatinut hurjia ponnistuksia löytää jokin syy lähteä taas uuteen päivään, ulos maailmaan, joka on niin kuralla, niin kuralla, eikä mitään ole edes tehtävissä. Hetkellisesti suurta iloa tuottaneet asiatkin ovat kääntyneet ennen pitkää masentaviksi puutteen kokemuksiksi. Elämä on tuntunut varsin synkältä ja äärimmäisen vaaralliselta puuhalta. Miten elää, kun maailman asiat ovat päin prinkkalaa, katastrofi vaanii oikealla ja vasemmalla, ja kaiken lisäksi kuolema tulee ja vaatii omansa hetkenä minä hyvänsä? Nuokin pienet nipistykset tuolla ja täällä voivat osoittautua joksikin kaameaksi, latinankieliseksi, hivuttavaan ja tuskalliseen kuolemaan johtavaksi sairaudeksi. Tai ainakin nyt talouskriisimörkö tulee ja ahmaisee pankit ja meidät asuntovelalliset kuolaiseen, torahampaiseen kitaansa. Eikä elämän tarkoituksesta ole edelleenkään mitään tietoa. Mikä ihmeen tolkku tässä kaikessa on, ja miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään tolkullista selitystä ei ole, eikä tule?
Me ihmiset rakastamme epäkohtia, ongelmia ja tragedioita. Niin valtakunnalliset kuin yksityisetkin uutiskynnykset ylittyvät vasta, kun on jotain valittamisen aihetta. Media tietää tämän, ja käyttää sitä hyväkseen. Kansainvälisillä uutiskanavilla suorastaan ryvetään onnettomuuksissa ja pienienkin tapahtumien vaiheita seurataan kiimaisina minuutti minuutilta. Sama meininki on tulossa meillekin. Tässä eräänä aamuna radiossa seurattiin Punavuoressa käynnissä ollutta tulipaloa vähän väliä: mitä uutta, mitä palopäällikkö nyt sanoo, joko on palo saatu hallintaan, joko on syttymissyy tiedossa, epäilläänkö tuhopolttoa? Toimittajat ovat kuin hyeenat haaskalla: irtoaisiko jostain raadon kulmasta vielä mehevä lihakimpale tai roiskahtaisiko jopa veri?
Sama juttu on kuultavissa vaikka bussissa. Tai Facebookissa. Ongelma siellä, vääryys täällä, pettymystä ja katkeruutta ja ainakin vääränlaista säätä.
Ja tämähän koukuttaa kuin paraskin huume. Jos et mässäile mukana, olet ulkona. Ketään ei kiinnosta kuulla, kuinka hyvin voit. Uhrin asema houkuttelee, niin pahalta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin. Mutta uhrina olemisessa on paljon hyviä puolia: voi syyttää toisia, ei tarvitse ottaa vastuuta itse, ei tarvitse riskeerata, voi rypeä itsesäälissä ja saada osakseen huomiota, ja saa oikeuden käyttäytyä kusipäisesti toisia kohtaan. Sen kautta voi myös saada oikeutuksen olla vihainen, vaikka viha todellisuudessa liittyisikin johonkin kauan sitten keskeneräiseksi jääneeseen asiaan, joka yhä kaihertaa.
Moni pelkää onnellisuutta ja tiedostamattaan sabotoi omat mahdollisuutensa siihen. Tämäkin voi kuulostaa kummalliselta, sillä eikö nyt jokainen halua olla onnellinen ja yritä tavoitella sitä? Pinnalta katsoen, tottakai. Joku tavoittelee parempaa työpaikkaa, toinen isompaa asuntoa tai toimivampaa parisuhdetta siinä toivossa, että tulisi onnelliseksi sen saatuaan. Mutta jos huomaa toistuvasti tai pysyvästi olevansa tyytymätön, vaikka elämän puitteet vaikuttavat olevan kunnossa ja kaiken järjen mukaan ihmisen "pitäisi" olla onnellinen, voisi kysyä itseltään, onko mahdollista, ettei uskallakaan olla onnellinen.
Jos onnellisuus riippuu ulkoisista tekijöistä, niin se on silloin hyvin hatarissa kantimissa. Voi tulla ero, tulipalo, kuolema tai työttömyys, ja niiden mukana katoaa onnellisuuskin. Onnellisuuden saavuttaminen voi myös tuoda mukanaan vaatimuksia ja suorituspaineita onnellisuuden tilan säilyttämiseksi, ja silloin pettymys vaanii jo nurkan takana. Joku saattaa myös pelätä, että onnellisuuden saavutettuaan hän lakkaa yrittämästä ja viettää loppuelämänsä sohvalla maaten eikä koskaan enää saa mitään aikaan. Riskihommaa ja ehdottoman vältettävää siis.
Voi olla turvallisempaa pysyä pessimistinä. Pessimisti ei kuulemma pety. Kun varautuu pahimpaan, tuntuu se sitten ennen pitkää saapuessaan vähemmän pahalta. Väitän silti, että koska pessimisti ei koskaan saavuta tyytyväisyyttä, on hän koko ajan pienessä puutteen ja pettymyksen tilassa. Se on tullut hänelle jo niin tutuksi, että sitä ei enää edes pettymykseksi tunnista. Vaan lähiympäristö kyllä tunnistaa.
Ikäviä asioita tapahtuu meille kaikille. Jokainen on kokenut, miltä tuntuu, kun jokin asia omassa ympäristössä ei ole sellainen, kuin sen haluaisi olevan. Silloin voi tehdä parhaansa muuttaakseen tilannetta. Voi myös katsoa muualle tai lähteä kokonaan pois. Kolmas vaihtoehto on tarkastella sitä mahdollisuutta, että omalla suhtautumisellaan aiheuttaa itselleen pahan olon. Valitsenko nähdä ne asiat, jotka ovat hyvin, vai valitsenko kiinnittää huomioni aina epäkohtaan? Näenkö aina ainoastaan kuprut? Syytänkö usein ympäristöäni omasta pahasta olostani? Sanonko usein "kyllähän minä muuten, mutta kun..."? Olenko harvoin tyytyväinen?
Selviytyminen uhkakuvien täyttämässä maailmassa vaatii pontevaa strategiaa. Maailmankuva vääristyy helposti, jos antaa liikaa painoarvoa uutisille ja ajankohtaisohjelmille. On hyvä muistaa, että media elää ongelmista, ei hyvinvoinnista. Vaikka kuinka aamu-uutisissa kehotetaan tarkistamaan nettisivuilta, miten nopeasti oman kännykän jälleenmyyntiarvo laskee, voi viitata sille kintaalla ja mennä parvekkeelle kuuntelemaan pääskysiä. Jokaisen on itse huolehdittava joka päivä siitä, että näkee ympärillään jotain kaunista, jotain rauhallista, jotain joka on hyvin, oikein ja kohdallaan, ja josta tulee iloiseksi.
Miten sitten saada muutos aikaan? Ensimmäinen askel on, kuten aina, sen tiedostaminen, että itse on vastuussa pahasta olostaan. Se on tärkein, mutta samalla vaikein askel. Vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnistaan on joskus rankkaa, ja avuttomana uhrina olisi niin kovin houkuttelevaa olla. Mutta oman valinnan vapaus on se vapaus, jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois, vaikka kaikki ympärillä sortuisi. Sen oivaltaminen tuo ihmeesti tilaa hengittää.
Tähänkin kirjoitukseen löytyy Tuurelta sopiva kappale. En mä välitä.
Me ihmiset rakastamme epäkohtia, ongelmia ja tragedioita. Niin valtakunnalliset kuin yksityisetkin uutiskynnykset ylittyvät vasta, kun on jotain valittamisen aihetta. Media tietää tämän, ja käyttää sitä hyväkseen. Kansainvälisillä uutiskanavilla suorastaan ryvetään onnettomuuksissa ja pienienkin tapahtumien vaiheita seurataan kiimaisina minuutti minuutilta. Sama meininki on tulossa meillekin. Tässä eräänä aamuna radiossa seurattiin Punavuoressa käynnissä ollutta tulipaloa vähän väliä: mitä uutta, mitä palopäällikkö nyt sanoo, joko on palo saatu hallintaan, joko on syttymissyy tiedossa, epäilläänkö tuhopolttoa? Toimittajat ovat kuin hyeenat haaskalla: irtoaisiko jostain raadon kulmasta vielä mehevä lihakimpale tai roiskahtaisiko jopa veri?
Sama juttu on kuultavissa vaikka bussissa. Tai Facebookissa. Ongelma siellä, vääryys täällä, pettymystä ja katkeruutta ja ainakin vääränlaista säätä.
Ja tämähän koukuttaa kuin paraskin huume. Jos et mässäile mukana, olet ulkona. Ketään ei kiinnosta kuulla, kuinka hyvin voit. Uhrin asema houkuttelee, niin pahalta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin. Mutta uhrina olemisessa on paljon hyviä puolia: voi syyttää toisia, ei tarvitse ottaa vastuuta itse, ei tarvitse riskeerata, voi rypeä itsesäälissä ja saada osakseen huomiota, ja saa oikeuden käyttäytyä kusipäisesti toisia kohtaan. Sen kautta voi myös saada oikeutuksen olla vihainen, vaikka viha todellisuudessa liittyisikin johonkin kauan sitten keskeneräiseksi jääneeseen asiaan, joka yhä kaihertaa.
Moni pelkää onnellisuutta ja tiedostamattaan sabotoi omat mahdollisuutensa siihen. Tämäkin voi kuulostaa kummalliselta, sillä eikö nyt jokainen halua olla onnellinen ja yritä tavoitella sitä? Pinnalta katsoen, tottakai. Joku tavoittelee parempaa työpaikkaa, toinen isompaa asuntoa tai toimivampaa parisuhdetta siinä toivossa, että tulisi onnelliseksi sen saatuaan. Mutta jos huomaa toistuvasti tai pysyvästi olevansa tyytymätön, vaikka elämän puitteet vaikuttavat olevan kunnossa ja kaiken järjen mukaan ihmisen "pitäisi" olla onnellinen, voisi kysyä itseltään, onko mahdollista, ettei uskallakaan olla onnellinen.
Jos onnellisuus riippuu ulkoisista tekijöistä, niin se on silloin hyvin hatarissa kantimissa. Voi tulla ero, tulipalo, kuolema tai työttömyys, ja niiden mukana katoaa onnellisuuskin. Onnellisuuden saavuttaminen voi myös tuoda mukanaan vaatimuksia ja suorituspaineita onnellisuuden tilan säilyttämiseksi, ja silloin pettymys vaanii jo nurkan takana. Joku saattaa myös pelätä, että onnellisuuden saavutettuaan hän lakkaa yrittämästä ja viettää loppuelämänsä sohvalla maaten eikä koskaan enää saa mitään aikaan. Riskihommaa ja ehdottoman vältettävää siis.
Voi olla turvallisempaa pysyä pessimistinä. Pessimisti ei kuulemma pety. Kun varautuu pahimpaan, tuntuu se sitten ennen pitkää saapuessaan vähemmän pahalta. Väitän silti, että koska pessimisti ei koskaan saavuta tyytyväisyyttä, on hän koko ajan pienessä puutteen ja pettymyksen tilassa. Se on tullut hänelle jo niin tutuksi, että sitä ei enää edes pettymykseksi tunnista. Vaan lähiympäristö kyllä tunnistaa.
Ikäviä asioita tapahtuu meille kaikille. Jokainen on kokenut, miltä tuntuu, kun jokin asia omassa ympäristössä ei ole sellainen, kuin sen haluaisi olevan. Silloin voi tehdä parhaansa muuttaakseen tilannetta. Voi myös katsoa muualle tai lähteä kokonaan pois. Kolmas vaihtoehto on tarkastella sitä mahdollisuutta, että omalla suhtautumisellaan aiheuttaa itselleen pahan olon. Valitsenko nähdä ne asiat, jotka ovat hyvin, vai valitsenko kiinnittää huomioni aina epäkohtaan? Näenkö aina ainoastaan kuprut? Syytänkö usein ympäristöäni omasta pahasta olostani? Sanonko usein "kyllähän minä muuten, mutta kun..."? Olenko harvoin tyytyväinen?
Selviytyminen uhkakuvien täyttämässä maailmassa vaatii pontevaa strategiaa. Maailmankuva vääristyy helposti, jos antaa liikaa painoarvoa uutisille ja ajankohtaisohjelmille. On hyvä muistaa, että media elää ongelmista, ei hyvinvoinnista. Vaikka kuinka aamu-uutisissa kehotetaan tarkistamaan nettisivuilta, miten nopeasti oman kännykän jälleenmyyntiarvo laskee, voi viitata sille kintaalla ja mennä parvekkeelle kuuntelemaan pääskysiä. Jokaisen on itse huolehdittava joka päivä siitä, että näkee ympärillään jotain kaunista, jotain rauhallista, jotain joka on hyvin, oikein ja kohdallaan, ja josta tulee iloiseksi.
Miten sitten saada muutos aikaan? Ensimmäinen askel on, kuten aina, sen tiedostaminen, että itse on vastuussa pahasta olostaan. Se on tärkein, mutta samalla vaikein askel. Vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnistaan on joskus rankkaa, ja avuttomana uhrina olisi niin kovin houkuttelevaa olla. Mutta oman valinnan vapaus on se vapaus, jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois, vaikka kaikki ympärillä sortuisi. Sen oivaltaminen tuo ihmeesti tilaa hengittää.
Tähänkin kirjoitukseen löytyy Tuurelta sopiva kappale. En mä välitä.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Vesi silmistä ja vaahto suusta - Tuuren keikalla Savoyssa 26. ja 27.4.
Minkälainen on venäläinen parranajo? Siinä tulee vesi silmistä ja vaahto suusta. Jotenkin näin menee vanha vitsi, jonka nokkela siskoni lanseerasi uusiokäyttöön parisenkymmentä vuotta sitten. Se on sittemmin muodostunut meille tunnuslauseeksi: jos on tullut vesi silmistä ja vaahto suusta, niin on koettu jotain, mikä on itkettänyt, naurattanut, tärisyttänyt ja järisyttänyt ja käynyt sydämeen. Ja Tuuren ja Karavaanin eilisellä keikalla vesihanat kohisivat kyllä aivan täysillä.
Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.
Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...
Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.
Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.
Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.
Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!
Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!
Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.
PS. Parranajosta puheenollen: Jirin mahtava parta katosi lauantain konsertin väliajalla! Ihanaa kesää sulle nyt Jiri :)
Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.
Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...
Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.
Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.
Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.
Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!
Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!
Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Aika elää, aika kuolla
"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.
Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.
Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.
Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.
Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.
Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.
Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.
Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?
Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.
Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.
Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.
Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.
Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.
Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.
Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.
Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.
Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?
Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.
Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Sitä on ilmassa taas...
...nimittäin Sherlock-hulluutta.
Tämä kirjoitus perustuu jo nähtyihin jaksoihin ja osittain myös kirjoihin. Lisäksi se sisältää uusiin jaksoihin liittyviä, tekijöiden ja BBC:n virallisesti julkistamia tiedonmurusia, jotka saattavat olla myös hämäystä.
Sherlockin kolmannen kauden kuvaukset ovat alkaneet Britanniassa, ja yli vuoden sherlockittomassa tilassa nälkiintyneet fanit ovat riehaantuneet täysin. Sarjan maailmanlaajuinen fanijoukko on raivoisan kiihkeä ja tuhannet ja taas tuhannet ovat menettäneet niin sydämensä kuin mielenrauhansakin. Bristolissa ja Cardiffissa viime päivinä tehdyt ulkokuvaukset ovat vetäneet paikalle sankoin joukoin näitä kiihkoilijoita, eikä kaikilla ole homma pysynyt ihan hanskassa. Benedict Cumberbatch itse esitti toivomuksen, että tekijöille annettaisiin työrauha, ja että fanit eivät julkaisisi ottamiaan kuvia missään mediassa. Jotkut ovat kunnioittaneet tätä toivomusta, toiset eivät. Nettiin on ilmestynyt myös koko joukko paikallaolleiden raportteja ja tietenkin myös päätähuimaavia spekulointeja siitä, mitä nähdyt asiat ehkä, mahdollisesti, saattaisivat tarkoittaa - tai sitten eivät.
Koko kyseinen ilmiö on tavattoman koukuttava. Itsekin yritin urhoollisesti pysyä poissa Twitterin ja Facebookin Setlock-sivuilta, mutta huomaan aina vaan uudestaan kurkistelevani siellä. #Setlock on Twitterin ketju, jossa juorutaan kuvauspaikoista, julkaistaan kuvia, leuhkitaan Benedictin tapaamisilla ja särjetään sydämiä. Nyt samanniminen sivu löytyy myös Facebookista. Näinä sosiaalisen median aikoina tieto leviää lähes valonnopeudella, ja kun hetkessä saa kännykällään yhteyden muihin samasta asiasta kiinnostuneisiin ympäri maailman, niin ilmiön imua on hyvin vaikea vastustaa. On hauskaa jännittää yhdessä toisten kanssa, miten Sherlock lopulta lavasti oman kuolemansa, onko Moriarty sittenkin yhä elossa vai nähdäänkö tulevissa jaksoissa joku muu pahis, tai ilmestyykö tarinaan myös John Watsonin kirjoista tuttu vaimo Mary Morstan - ja hui, mitä se tekisi Sherlockin ja Johnin suhteelle. Kuvauksissa nähdyt kohtaukset ovat herättäneet arvauksia tulevista juonenkäänteistä ja intohimoisimmat, värikkäällä mielikuvituksella varustetut fanit ovat jo reagoineet näihin arvauksiin suurella tunteella. Todellisuudessahan kukaan ei kuitenkaan voi tietää näkemiensä lyhyiden kohtausten todellista merkitystä juonikokonaisuuden kannalta, mutta se ei haittaa, tärkeintä on heittäytyä täysillä mukaan.
Sarjan nerokkaat tekijät Steven Moffat ja Mark Gatiss (joka esittää sarjassa Sherlockin veljeä Mycroftia - ja aivan jalat alta vievän hurmaavasti esittääkin) ovat saavuttaneet melkoisen maineen kyvyllään väännellä, muunnella ja yhdistellä alkuperäisiä Sherlock-tarinoita uuteen uskoon tavalla, joka on yllättänyt - ja ah niin herkullisesti turhauttanut - monet. Nautittava esimerkki tästä on uuden kauden ensimmäisen jakson nimi. Moffat ja Gatiss olivat antaneet uuden kauden tarinoista kolme vihjettä: "rat, wedding, bow", mikä sai fanit kihisemään uteliaisuudesta. Näiden perusteella oli yleisesti oletettua, että ensimmäinen uusi jakso perustuisi Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiseen tarinaan The Adventure of the Empty House, jossa Sherlock palaa takaisin annettuaan maailman olla kolme vuotta siinä uskossa, että hän on kuollut. Fanisivuilla arvailtiin, minkälaisen väännöksen M&G tästä keksisivät, mutta heidän neronleimauksensa yllätti kaikki. Jakson nimi on The Empty Hearse (tyhjä ruumisauto). Tyrmäävän täydellistä!
Sosiaalinen media mahdollistaa myös fanien ja tekijöiden välisen kommunikaation. Supertrollit M&G pelaavat tätäkin peliä taitavasti ja härnäävät faneja minkä ehtivät. Paras lukemani kommentti noihin kuvausspekulointeihin oli se, että koko homma on itse asiassa hämäystä, ja varsinaiset kuvaukset tapahtuvat fanien selän takana... Pari päivää sitten julkistettiin tieto, että Amanda Abbington, joka on Johnia esittävän Martin Freemanin puoliso, on mukana uusissa jaksoissa. Hänen roolihahmostaan ei tietenkään annettu mitään tietoa, ja se on kiihdyttänyt spekulaatiomylläkkää entisestään. Onko kyseessä bluffi, tuplabluffi, vai kenties triplabluffi? Nähtäväksi jää. Sherlockin ollessa kyseessä kaikki on mahdollista, eikä mihinkään voi luottaa, ennen kuin sen näkee - eikä aina sittenkään. Ah, miten kutkuttavaa, turhauttavaa ja kiihdyttävää! Hulluksi tässä todellakin tulee. Eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan.
Tämä kirjoitus perustuu jo nähtyihin jaksoihin ja osittain myös kirjoihin. Lisäksi se sisältää uusiin jaksoihin liittyviä, tekijöiden ja BBC:n virallisesti julkistamia tiedonmurusia, jotka saattavat olla myös hämäystä.
Sherlockin kolmannen kauden kuvaukset ovat alkaneet Britanniassa, ja yli vuoden sherlockittomassa tilassa nälkiintyneet fanit ovat riehaantuneet täysin. Sarjan maailmanlaajuinen fanijoukko on raivoisan kiihkeä ja tuhannet ja taas tuhannet ovat menettäneet niin sydämensä kuin mielenrauhansakin. Bristolissa ja Cardiffissa viime päivinä tehdyt ulkokuvaukset ovat vetäneet paikalle sankoin joukoin näitä kiihkoilijoita, eikä kaikilla ole homma pysynyt ihan hanskassa. Benedict Cumberbatch itse esitti toivomuksen, että tekijöille annettaisiin työrauha, ja että fanit eivät julkaisisi ottamiaan kuvia missään mediassa. Jotkut ovat kunnioittaneet tätä toivomusta, toiset eivät. Nettiin on ilmestynyt myös koko joukko paikallaolleiden raportteja ja tietenkin myös päätähuimaavia spekulointeja siitä, mitä nähdyt asiat ehkä, mahdollisesti, saattaisivat tarkoittaa - tai sitten eivät.
Koko kyseinen ilmiö on tavattoman koukuttava. Itsekin yritin urhoollisesti pysyä poissa Twitterin ja Facebookin Setlock-sivuilta, mutta huomaan aina vaan uudestaan kurkistelevani siellä. #Setlock on Twitterin ketju, jossa juorutaan kuvauspaikoista, julkaistaan kuvia, leuhkitaan Benedictin tapaamisilla ja särjetään sydämiä. Nyt samanniminen sivu löytyy myös Facebookista. Näinä sosiaalisen median aikoina tieto leviää lähes valonnopeudella, ja kun hetkessä saa kännykällään yhteyden muihin samasta asiasta kiinnostuneisiin ympäri maailman, niin ilmiön imua on hyvin vaikea vastustaa. On hauskaa jännittää yhdessä toisten kanssa, miten Sherlock lopulta lavasti oman kuolemansa, onko Moriarty sittenkin yhä elossa vai nähdäänkö tulevissa jaksoissa joku muu pahis, tai ilmestyykö tarinaan myös John Watsonin kirjoista tuttu vaimo Mary Morstan - ja hui, mitä se tekisi Sherlockin ja Johnin suhteelle. Kuvauksissa nähdyt kohtaukset ovat herättäneet arvauksia tulevista juonenkäänteistä ja intohimoisimmat, värikkäällä mielikuvituksella varustetut fanit ovat jo reagoineet näihin arvauksiin suurella tunteella. Todellisuudessahan kukaan ei kuitenkaan voi tietää näkemiensä lyhyiden kohtausten todellista merkitystä juonikokonaisuuden kannalta, mutta se ei haittaa, tärkeintä on heittäytyä täysillä mukaan.
Sarjan nerokkaat tekijät Steven Moffat ja Mark Gatiss (joka esittää sarjassa Sherlockin veljeä Mycroftia - ja aivan jalat alta vievän hurmaavasti esittääkin) ovat saavuttaneet melkoisen maineen kyvyllään väännellä, muunnella ja yhdistellä alkuperäisiä Sherlock-tarinoita uuteen uskoon tavalla, joka on yllättänyt - ja ah niin herkullisesti turhauttanut - monet. Nautittava esimerkki tästä on uuden kauden ensimmäisen jakson nimi. Moffat ja Gatiss olivat antaneet uuden kauden tarinoista kolme vihjettä: "rat, wedding, bow", mikä sai fanit kihisemään uteliaisuudesta. Näiden perusteella oli yleisesti oletettua, että ensimmäinen uusi jakso perustuisi Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiseen tarinaan The Adventure of the Empty House, jossa Sherlock palaa takaisin annettuaan maailman olla kolme vuotta siinä uskossa, että hän on kuollut. Fanisivuilla arvailtiin, minkälaisen väännöksen M&G tästä keksisivät, mutta heidän neronleimauksensa yllätti kaikki. Jakson nimi on The Empty Hearse (tyhjä ruumisauto). Tyrmäävän täydellistä!
Sosiaalinen media mahdollistaa myös fanien ja tekijöiden välisen kommunikaation. Supertrollit M&G pelaavat tätäkin peliä taitavasti ja härnäävät faneja minkä ehtivät. Paras lukemani kommentti noihin kuvausspekulointeihin oli se, että koko homma on itse asiassa hämäystä, ja varsinaiset kuvaukset tapahtuvat fanien selän takana... Pari päivää sitten julkistettiin tieto, että Amanda Abbington, joka on Johnia esittävän Martin Freemanin puoliso, on mukana uusissa jaksoissa. Hänen roolihahmostaan ei tietenkään annettu mitään tietoa, ja se on kiihdyttänyt spekulaatiomylläkkää entisestään. Onko kyseessä bluffi, tuplabluffi, vai kenties triplabluffi? Nähtäväksi jää. Sherlockin ollessa kyseessä kaikki on mahdollista, eikä mihinkään voi luottaa, ennen kuin sen näkee - eikä aina sittenkään. Ah, miten kutkuttavaa, turhauttavaa ja kiihdyttävää! Hulluksi tässä todellakin tulee. Eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan.
15.4.2013 PS. Spoilerien seuraaminen alkoi käydä niin stressaavaksi, että lopetin koko homman. Rajansa kaikella. Haluan sittenkin mieluummin odottaa ja tulla yllätetyksi, liikutetuksi ja huvitetuksi koko rahan edestä!
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Tiedän, arvaan, en tiedä
Tässä eräänä iltana istuin sohvalla katsomassa telkkaria, ja kissani Vieno uinaili lempipaikallaan sohvan selkänojan päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi pystyyn, sen silmät laajenivat lautasiksi ja korvat höristyivät. Se seurasi kiihkeästi katseellaan jotain, joka näytti olevan huoneessa, mutta jota minä en nähnyt. Sitten se loikkasi lattialle ja luikki matalana, häntä maata viistäen sängyn alle piiloon.
Midsomer Murders -sarjan eilinen jakso päättyi kohtaukseen, jossa ylikomisario Barnaby ajoi kotiinsa pimeän, sateisen kylän halki ja näki auton valoissa hahmon, joka kulki tien yli ja katosi. Itse en sentään luikkinut sängyn alle, mutta koko kroppani meni kyllä kananlihalle.
Tuntematon herättää meissä kaikissa pelkoa. Muinaiskansojen myyttisessä maailmankuvassa erilaiset ilmiöt selitettiin yleensä jumalten oikuilla, suosiolla tai vihalla, ja heidät piti yrittää pitää tyytyväisinä, jotta sää suosisi satoa ja ihmiset pysyisivät terveinä. Tieteen kehittymisen myötä on moneen muinaiseen mysteeriin löytynyt luonnollinen selitys, ja tiede onkin syrjäyttänyt uskonnon monella alueella. Kun on tietoa, ei tarvitse uskoa. Maailmassamme on kuitenkin vielä vallalla monenlaisia uskomuksia, joilla yritämme ottaa haltuun selittämätöntä.
Kuuntelin tänä aamuna radiosta mentalisti Noora Karman kiinnostavan haastattelun. Hän sanoi, että on Suomeen palattuaan joutunut ennenkokemattoman mylläkän keskelle. Jotkut syyttävät häntä paholaisen lähettilääksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että hän on jumalan asialla. Noora itse tietenkään ei pidä tekemiään temppuja mitenkään yliluonnollisina, koska hän tietää, miten ne tehdään. Hän käyttää aistejaan ja logiikkaa hyväkseen tavalla, joka on tavalliselle ihmiselle vieras. Mielenkiintoista oli, että maissa, joissa ollaan hyvin taikauskoisia, eivät Nooran temput ole saaneet aikaan samanlaista hälyä kuin täällä Suomessa. Jäin miettimään, mistä mahtaisi olla kysymys. Taikatemppuihin suhtaudutaan ilmeisesti täysin luonnollisena asiana kulttuurissa, jossa taikuus on muutenkin koko ajan läsnä. Meidän kulttuurimme taas on hyvin tiede- ja teknologiakeskeinen ja henkiset ja yliluonnolliset kokemukset jäävät monesti vain ihmisten itsensä tietoon. Niistä ei kehdata puhua, jottei leimauduttaisi. Mitä pomokin sanoisi. Toisaalta kirkon asema on meillä vielä vahva, vaikka väitänkin, että moni kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi, eikä ole koskaan tullut tarkemmin pohtineeksi omaa suhdettaan uskoon ja hengellisyyteen. Osuuko Noora Karma temppuineen johonkin arkaan asiaan, josta meillä mieluummin vaiettaisiin?
Olen kuullut ja lukenut paljon tarinoita ihmisten yliluonnollisista kokemuksista. Itsekin olen kokenut paljon sellaista, jota ei voida tieteellisesti (vielä) selittää. On merkillepantavaa, että yleensä selitämme kokemamme oudot asiat meihin ehdollistettujen ja itse omaksumiemme uskomusten mukaisesti. Jos uskoo enkeleihin, todennäköisesti näkee enkeleitä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedämme kristallinkirkkaasti, miten jokin asia on ilman, että tiedämme, miksi sen tiedämme, voi selitys olla että olemme kuulleet jumalan tai enkelien puhuvan, tai edesmennyt rakkaamme/voimaeläimemme/henkioppaamme on meitä ohjaamassa, omat selväaistimme kertovat asian meille, tieto on peräisin edellisestä elämästämme, tai luemme sen korteista tai miksei vaikka kristallipallostakin. Kaikki selitykset ovat lopulta kuitenkin samanarvoisia ja ikäänkuin kumoavat toisensa suuressa kokonaisuudessa. Onhan intuitiota, telepatiaa ja ennaltatietämistä jo jonkin verran tieteellisesti tutkittu, samoin kuin kuolemanrajakokemuksia, mutta mitään selkeitä vastauksia ei tietääkseni ole saatu.
Yksi tapa suhtautua maailmaan on uskoa vain se, minkä on itse kokenut. Kovin epäluotettava ja rajoittava kyseinen menetelmä tosin on. Otetaan vaikka tuo Midsomer Murders -kokemukseni. Tiedän hyvin, että kysymyksessä oli televisio, elektroninen laite, joka litteän ruutunsa kautta välitti olohuoneeseeni tilanteen, joka oli käsikirjoitettu, näytelty ja kuvattu - täysin keinotekoinen tilanne siis. Mutta siitä huolimatta kehoni reagoi. Tälle ilmiölle on hieno englanninkielinen termi temporary suspension of disbelief, minkä voisi rennosti suomentaa "aivot narikkaan"; suostun sivuuttamaan sen, että tiedän kyseessä olevan fiktiivisen tarinan, joka välitetään minulle sähköisten impulssien muodossa, ja heittäydyn siihen mukaan; itken, nauran ja menen kananlihalle ikään kuin se olisi täyttä totta. Mistä päästään siihen kiinnostavaan kysymykseen, että mikä sitten on oikeasti totta, ja mistä sen tietää..... Maapallon esimerkiksi sanotaan olevan pyöreä. Hyvä on, mutta en minä sitä itse ole nähnyt, koska en ole käynyt avaruudessa katsomassa maapalloa. Minulle on kyllä kerrottu niin, olen nähnyt kuvia, ja koska asiasta kertovat henkilöt vaikuttavat riittävän luotettavilta, on ihan järkevää uskoa heidän sanaansa.
Olen koko ikäni halunnut ja yrittänyt kovasti uskoa siihen, mitä minulle on kerrottu jumalasta, enkeleistä, hengistä ja muista "yliluonnollisista" asioista. Uskominen ei vaan jostain syystä minulta onnistunut, vaan jahtasin henkisiä kokemuksia saadakseni jonkinlaisen todisteen siitä, että henkimaailma on olemassa. Nyt ymmärrän tämän jahdin mielettömyyden ja sen suuren ahdistuksen, jota se minulle aiheutti. Vasta aivan viime vuosina olen uskaltanut päästää siitä irti ja myöntää itselleni sen, että minulle kerrotut asiat ovat uskomuksia, tapoja selittää selittämätöntä, ja että maailman kaikki uskonnot palvelevat tätä samaa tarkoitusta. On hurjaa kohdata elämän mysteeri ilman selityksiä ja hyväksyä, että totuutta ei ole hallussa kenelläkään. Kenties objektiivista, absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan - tai se on kaikkien osatotuuksien summa. Ehkä kaikelle, mitä vielä pidetään "yliluonnollisena", on löydettävissä täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys. Jotkut sanovat, ja olen itsekin sanonut, että "sun täytyy vain uskoa", tai "saat itse valita, mihin uskot" - mutta nähtyäni uskomusjärjestelmien läpi ei ole enää mitään mieltä ryhtyä uskoilemaan johonkin vain huvin ja urheilun vuoksi. Tai korkeintaan sen vuoksi ehkä voisin. Mutta en pysty tosissani enää uskomaan mihinkään, jonka tiedän illuusioksi.
Mutta mitähän se Vieno sitten näki....?
Midsomer Murders -sarjan eilinen jakso päättyi kohtaukseen, jossa ylikomisario Barnaby ajoi kotiinsa pimeän, sateisen kylän halki ja näki auton valoissa hahmon, joka kulki tien yli ja katosi. Itse en sentään luikkinut sängyn alle, mutta koko kroppani meni kyllä kananlihalle.
Tuntematon herättää meissä kaikissa pelkoa. Muinaiskansojen myyttisessä maailmankuvassa erilaiset ilmiöt selitettiin yleensä jumalten oikuilla, suosiolla tai vihalla, ja heidät piti yrittää pitää tyytyväisinä, jotta sää suosisi satoa ja ihmiset pysyisivät terveinä. Tieteen kehittymisen myötä on moneen muinaiseen mysteeriin löytynyt luonnollinen selitys, ja tiede onkin syrjäyttänyt uskonnon monella alueella. Kun on tietoa, ei tarvitse uskoa. Maailmassamme on kuitenkin vielä vallalla monenlaisia uskomuksia, joilla yritämme ottaa haltuun selittämätöntä.
Kuuntelin tänä aamuna radiosta mentalisti Noora Karman kiinnostavan haastattelun. Hän sanoi, että on Suomeen palattuaan joutunut ennenkokemattoman mylläkän keskelle. Jotkut syyttävät häntä paholaisen lähettilääksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että hän on jumalan asialla. Noora itse tietenkään ei pidä tekemiään temppuja mitenkään yliluonnollisina, koska hän tietää, miten ne tehdään. Hän käyttää aistejaan ja logiikkaa hyväkseen tavalla, joka on tavalliselle ihmiselle vieras. Mielenkiintoista oli, että maissa, joissa ollaan hyvin taikauskoisia, eivät Nooran temput ole saaneet aikaan samanlaista hälyä kuin täällä Suomessa. Jäin miettimään, mistä mahtaisi olla kysymys. Taikatemppuihin suhtaudutaan ilmeisesti täysin luonnollisena asiana kulttuurissa, jossa taikuus on muutenkin koko ajan läsnä. Meidän kulttuurimme taas on hyvin tiede- ja teknologiakeskeinen ja henkiset ja yliluonnolliset kokemukset jäävät monesti vain ihmisten itsensä tietoon. Niistä ei kehdata puhua, jottei leimauduttaisi. Mitä pomokin sanoisi. Toisaalta kirkon asema on meillä vielä vahva, vaikka väitänkin, että moni kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi, eikä ole koskaan tullut tarkemmin pohtineeksi omaa suhdettaan uskoon ja hengellisyyteen. Osuuko Noora Karma temppuineen johonkin arkaan asiaan, josta meillä mieluummin vaiettaisiin?
Olen kuullut ja lukenut paljon tarinoita ihmisten yliluonnollisista kokemuksista. Itsekin olen kokenut paljon sellaista, jota ei voida tieteellisesti (vielä) selittää. On merkillepantavaa, että yleensä selitämme kokemamme oudot asiat meihin ehdollistettujen ja itse omaksumiemme uskomusten mukaisesti. Jos uskoo enkeleihin, todennäköisesti näkee enkeleitä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedämme kristallinkirkkaasti, miten jokin asia on ilman, että tiedämme, miksi sen tiedämme, voi selitys olla että olemme kuulleet jumalan tai enkelien puhuvan, tai edesmennyt rakkaamme/voimaeläimemme/henkioppaamme on meitä ohjaamassa, omat selväaistimme kertovat asian meille, tieto on peräisin edellisestä elämästämme, tai luemme sen korteista tai miksei vaikka kristallipallostakin. Kaikki selitykset ovat lopulta kuitenkin samanarvoisia ja ikäänkuin kumoavat toisensa suuressa kokonaisuudessa. Onhan intuitiota, telepatiaa ja ennaltatietämistä jo jonkin verran tieteellisesti tutkittu, samoin kuin kuolemanrajakokemuksia, mutta mitään selkeitä vastauksia ei tietääkseni ole saatu.
Yksi tapa suhtautua maailmaan on uskoa vain se, minkä on itse kokenut. Kovin epäluotettava ja rajoittava kyseinen menetelmä tosin on. Otetaan vaikka tuo Midsomer Murders -kokemukseni. Tiedän hyvin, että kysymyksessä oli televisio, elektroninen laite, joka litteän ruutunsa kautta välitti olohuoneeseeni tilanteen, joka oli käsikirjoitettu, näytelty ja kuvattu - täysin keinotekoinen tilanne siis. Mutta siitä huolimatta kehoni reagoi. Tälle ilmiölle on hieno englanninkielinen termi temporary suspension of disbelief, minkä voisi rennosti suomentaa "aivot narikkaan"; suostun sivuuttamaan sen, että tiedän kyseessä olevan fiktiivisen tarinan, joka välitetään minulle sähköisten impulssien muodossa, ja heittäydyn siihen mukaan; itken, nauran ja menen kananlihalle ikään kuin se olisi täyttä totta. Mistä päästään siihen kiinnostavaan kysymykseen, että mikä sitten on oikeasti totta, ja mistä sen tietää..... Maapallon esimerkiksi sanotaan olevan pyöreä. Hyvä on, mutta en minä sitä itse ole nähnyt, koska en ole käynyt avaruudessa katsomassa maapalloa. Minulle on kyllä kerrottu niin, olen nähnyt kuvia, ja koska asiasta kertovat henkilöt vaikuttavat riittävän luotettavilta, on ihan järkevää uskoa heidän sanaansa.
Olen koko ikäni halunnut ja yrittänyt kovasti uskoa siihen, mitä minulle on kerrottu jumalasta, enkeleistä, hengistä ja muista "yliluonnollisista" asioista. Uskominen ei vaan jostain syystä minulta onnistunut, vaan jahtasin henkisiä kokemuksia saadakseni jonkinlaisen todisteen siitä, että henkimaailma on olemassa. Nyt ymmärrän tämän jahdin mielettömyyden ja sen suuren ahdistuksen, jota se minulle aiheutti. Vasta aivan viime vuosina olen uskaltanut päästää siitä irti ja myöntää itselleni sen, että minulle kerrotut asiat ovat uskomuksia, tapoja selittää selittämätöntä, ja että maailman kaikki uskonnot palvelevat tätä samaa tarkoitusta. On hurjaa kohdata elämän mysteeri ilman selityksiä ja hyväksyä, että totuutta ei ole hallussa kenelläkään. Kenties objektiivista, absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan - tai se on kaikkien osatotuuksien summa. Ehkä kaikelle, mitä vielä pidetään "yliluonnollisena", on löydettävissä täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys. Jotkut sanovat, ja olen itsekin sanonut, että "sun täytyy vain uskoa", tai "saat itse valita, mihin uskot" - mutta nähtyäni uskomusjärjestelmien läpi ei ole enää mitään mieltä ryhtyä uskoilemaan johonkin vain huvin ja urheilun vuoksi. Tai korkeintaan sen vuoksi ehkä voisin. Mutta en pysty tosissani enää uskomaan mihinkään, jonka tiedän illuusioksi.
Mutta mitähän se Vieno sitten näki....?
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Opettajia ja opettajia
Kun keväällä valo lisääntyy ja linnut heräävät laulamaan, koittaa minun elämässäni kaksi tärkeää vuosipäivää. Heikki ja Aino, kaksi elämäni merkittävimmistä opettajista, poistuivat kumpikin tästä maailmasta keväällä. Tunnen heidän läsnäolonsa silti edelleen. Yhteytemme ei ole katkennut kuolemaan. En tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, mutta pidän kyllä mahdollisena, että jokin tietoisuus jatkuu. Tuntuisi jotenkin mielettömältä, jos syntyisimme tänne olemattomuudesta, täydestä tyhjyydestä, ja palaisimme takaisin samaan olemattomuuden tilaan. "Mitä on verhon takana, paratiisi vaiko tuonela, vai tähtimeressä lepäävä ikuisuus", kyselee Tuurekin. No, Heikki ja Aino tuntuvat opettavan minulle jotain tästäkin asiasta, he kun ovat jo verhon takana, tuolla jossain.
Heikki oli esimieheni, mentorini ja ystäväni. Hän näki minut tarkasti ja uskoi minuun siinä vaiheessa, kun olin nuori, en itse uskonut itseeni tippaakaan, pelkäsin kaikkea ja kaikkia ja elin elämääni sen varassa, minkälainen luulin, että minun "pitää" olla. Hän ohjasi minut sille polulle, joka aikanaan johti terapeutin opintoihin ja uuteen, merkitykselliseen ja palkitsevaan ammattiin. Muistan vieläkin, miltä kuulostivat Heikin askeleet toimistomme käytävällä, ja kuinka nuo askeleet joka aamu pysähtyivät ovelleni, missä vaihdoimme kuulumiset ja suunnittelimme edessä olevaa päivää. Heikki oli jäämässä eläkkeelle ja hän alkoi opettaa minusta seuraajaansa. Hän otti minut mukaan palavereihin ja vietti tuntikausia selvittäen minulle tehtävänsä haasteita ja organisaatiossa pinnan alla vaikuttavia henkilösuhteita. Vaikeissakin tilanteissa hän pyrki aina toimimaan oikein ja kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti. Luottamus, jota hän minua kohtaan osoitti, ja välisemme vahva yhteenkuuluvuuden tunne toivat elämääni merkitystä, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut. Se oli lähes taianomaista. Meillä oli yhteinen suunnitelma ja tavoite, ja teimme yhdessä töitä sen onnistumiseksi. Läksiäispäivänään Heikki sanoi minulle luottavansa siihen, että hän jättää tehtävänsä hyviin käsiin, ja se kantoi minua monien hankalien päivien yli.
Pidimme yhä yhteyttä Heikin lähdön jälkeenkin. Sain kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua, ja vähitellen meistä tuli myös ystävät. Vuosien kuluessa yhteydenpitomme harveni, mutta aina tavatessamme tunsin välisemme lämmön ja ymmärryksen. Jouluna 2007 Heikki kertoi olevansa vakavasti sairas, ja että paranemisesta ei ollut enää toivoa. Onneksi sain tilaisuuden kertoa hänelle, kuinka paljon hän oli minulle merkinnyt, sillä tuo oli viimeinen kerta, kun hänestä kuulin. Huhtikuussa 2008 Heikki oli erään viikon ajan vahvasti mielessäni lähes joka päivä, ja tultuani kotiin seminaarista, jossa olin esittänyt terapeutin lopputyöni, ajattelin ottaa häneen yhteyttä. Muutamaa päivää myöhemmin näin Hesarissa hänen kuolinilmoituksensa. Heikki oli kuollut samana päivänä, kun olin lopputyöni esittänyt.
Heikki käy luonani yhä silloin tällöin, unessa. Tulen noista unista aina hyvin onnelliseksi. Tuntuu kuin hän yhä pysähtyisi ovelleni kyselemään kuulumisia. Eläessään hän opetti minulle valtavasti työstä ja elämästä, ja hän tuntuu tekevän sitä edelleen. Viimeksi näkemässäni unessa hän tuli kertomaan olevansa yhä täällä, ja että "kaikki ei pääty kuolemaan, muista se."
5.3. tuli kuluneeksi vuosi kissani Ainon kuolemasta. Olen surrut syvästi sitä, kuinka paljon tuo pieni kissa joutui kärsimään elämänsä viimeisen viikon aikana. Suruni alkoi merkittävästi hellittää kun oivalsin, että Ainon tuska oli Ainon, ei minun, ja hän oli aikuinen, viisas kissa, joka kantoi kipunsa arvokkaasti loppuun saakka. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa eikä sääliteltävää. Muistan, kuinka olin hakemassa Ainoa kotiin viimeisen tiputuspäivän jälkeen, kaksi päivää ennen kuin hän kuoli, ja hoitaja antoi hänelle vielä peräruiskeen ennen kotiinlähtöä. Aino oli tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa, mutta siistinä ja arvonsa tuntevana kissana hän ei suostunut tekemään tarpeitaan pöydälle laitetun alustan päälle, vaan hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä hiekkalaatikkoa. Hiekkalaatikkoa. Siinä on arvokkuuden ja hienostuneisuuden mallia kerrakseen - ominaisuuksia, jotka tuntuvat lähes täysin kadonneen tästä nykypäivän narsistis-pornografisesta kulttuuristamme.
Opettajana voi toimia myös henkilö, jota ei ole koskaan tavannut. Minun elämässäni yhdeksi tällaiseksi on osoittautunut englantilainen koomikko Miranda Hart. Miranda on nelikymppinen, 185-senttinen nainen, joka on tehnyt hurmaavalla ja vapauttavalla tavalla näkyväksi kaikkia niitä asioita, jotka ihmisiä nolostuttavat ja aiheuttavat epävarmuutta, ja joista enemmistö yleensä mieluummin vaikenisi. Nimeään kantavassa komediasarjassa hän kompuroi spektaakkelimaisesti, puhuu hämmennyksissään puuta heinää ja mokailee virallisissa tilanteissa, häkeltyy ihailemansa miehen läsnäollessa, ei osaa flirttailla eikä käyttäytyä pintaetiketin mukaisesti. Hän haaveilee rakkaudesta, mutta kaikki seksiin liittyvä naurattaa ja ajatus parisuhteen intiimiydestä hirvittää. Hän ei feikkaa eikä yritä esittää olevansa parempi kuin on - tai ainakin epäonnistuu näyttävästi joka kerta niin tehdessään. Hän ei pienennä itseään mahtuakseen muotteihin, ja on valloittava esimerkki siitä, miten kookas, outo ja täysin epä-cool nainen voi olla kaunis ja rakastettava omana itsenään. Hän on äskettäin julkaissut kirjan "Is It Just Me?", ja odotan innolla, että pääsen siihen käsiksi. Meillä parastaikaa pyörivässä Hakekaa kätilö -sarjassa Miranda esittää Chummya, johon ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta. Miranda on suuri parantava voima kaikille, jotka milloinkaan elämänsä varrella ovat tuskailleet joukkoonsopimattomuuden, outouden, liiallisen tämän tai tuon, tai paino- ja itsetunto-ongelmien kanssa. No, Miranda darling, it's not just you :)
PS. Lontoolainen Diane tekee käsityönä suloisia nukkeja ja eläimiä, myös tilauksesta. Tuo kuvassa oleva pikku-Aino on hänen tekemänsä. Jos olet kiinnostunut, katso lisää täältä.
Heikki oli esimieheni, mentorini ja ystäväni. Hän näki minut tarkasti ja uskoi minuun siinä vaiheessa, kun olin nuori, en itse uskonut itseeni tippaakaan, pelkäsin kaikkea ja kaikkia ja elin elämääni sen varassa, minkälainen luulin, että minun "pitää" olla. Hän ohjasi minut sille polulle, joka aikanaan johti terapeutin opintoihin ja uuteen, merkitykselliseen ja palkitsevaan ammattiin. Muistan vieläkin, miltä kuulostivat Heikin askeleet toimistomme käytävällä, ja kuinka nuo askeleet joka aamu pysähtyivät ovelleni, missä vaihdoimme kuulumiset ja suunnittelimme edessä olevaa päivää. Heikki oli jäämässä eläkkeelle ja hän alkoi opettaa minusta seuraajaansa. Hän otti minut mukaan palavereihin ja vietti tuntikausia selvittäen minulle tehtävänsä haasteita ja organisaatiossa pinnan alla vaikuttavia henkilösuhteita. Vaikeissakin tilanteissa hän pyrki aina toimimaan oikein ja kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti. Luottamus, jota hän minua kohtaan osoitti, ja välisemme vahva yhteenkuuluvuuden tunne toivat elämääni merkitystä, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut. Se oli lähes taianomaista. Meillä oli yhteinen suunnitelma ja tavoite, ja teimme yhdessä töitä sen onnistumiseksi. Läksiäispäivänään Heikki sanoi minulle luottavansa siihen, että hän jättää tehtävänsä hyviin käsiin, ja se kantoi minua monien hankalien päivien yli.
Pidimme yhä yhteyttä Heikin lähdön jälkeenkin. Sain kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua, ja vähitellen meistä tuli myös ystävät. Vuosien kuluessa yhteydenpitomme harveni, mutta aina tavatessamme tunsin välisemme lämmön ja ymmärryksen. Jouluna 2007 Heikki kertoi olevansa vakavasti sairas, ja että paranemisesta ei ollut enää toivoa. Onneksi sain tilaisuuden kertoa hänelle, kuinka paljon hän oli minulle merkinnyt, sillä tuo oli viimeinen kerta, kun hänestä kuulin. Huhtikuussa 2008 Heikki oli erään viikon ajan vahvasti mielessäni lähes joka päivä, ja tultuani kotiin seminaarista, jossa olin esittänyt terapeutin lopputyöni, ajattelin ottaa häneen yhteyttä. Muutamaa päivää myöhemmin näin Hesarissa hänen kuolinilmoituksensa. Heikki oli kuollut samana päivänä, kun olin lopputyöni esittänyt.
Heikki käy luonani yhä silloin tällöin, unessa. Tulen noista unista aina hyvin onnelliseksi. Tuntuu kuin hän yhä pysähtyisi ovelleni kyselemään kuulumisia. Eläessään hän opetti minulle valtavasti työstä ja elämästä, ja hän tuntuu tekevän sitä edelleen. Viimeksi näkemässäni unessa hän tuli kertomaan olevansa yhä täällä, ja että "kaikki ei pääty kuolemaan, muista se."
5.3. tuli kuluneeksi vuosi kissani Ainon kuolemasta. Olen surrut syvästi sitä, kuinka paljon tuo pieni kissa joutui kärsimään elämänsä viimeisen viikon aikana. Suruni alkoi merkittävästi hellittää kun oivalsin, että Ainon tuska oli Ainon, ei minun, ja hän oli aikuinen, viisas kissa, joka kantoi kipunsa arvokkaasti loppuun saakka. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa eikä sääliteltävää. Muistan, kuinka olin hakemassa Ainoa kotiin viimeisen tiputuspäivän jälkeen, kaksi päivää ennen kuin hän kuoli, ja hoitaja antoi hänelle vielä peräruiskeen ennen kotiinlähtöä. Aino oli tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa, mutta siistinä ja arvonsa tuntevana kissana hän ei suostunut tekemään tarpeitaan pöydälle laitetun alustan päälle, vaan hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä hiekkalaatikkoa. Hiekkalaatikkoa. Siinä on arvokkuuden ja hienostuneisuuden mallia kerrakseen - ominaisuuksia, jotka tuntuvat lähes täysin kadonneen tästä nykypäivän narsistis-pornografisesta kulttuuristamme.
Opettajana voi toimia myös henkilö, jota ei ole koskaan tavannut. Minun elämässäni yhdeksi tällaiseksi on osoittautunut englantilainen koomikko Miranda Hart. Miranda on nelikymppinen, 185-senttinen nainen, joka on tehnyt hurmaavalla ja vapauttavalla tavalla näkyväksi kaikkia niitä asioita, jotka ihmisiä nolostuttavat ja aiheuttavat epävarmuutta, ja joista enemmistö yleensä mieluummin vaikenisi. Nimeään kantavassa komediasarjassa hän kompuroi spektaakkelimaisesti, puhuu hämmennyksissään puuta heinää ja mokailee virallisissa tilanteissa, häkeltyy ihailemansa miehen läsnäollessa, ei osaa flirttailla eikä käyttäytyä pintaetiketin mukaisesti. Hän haaveilee rakkaudesta, mutta kaikki seksiin liittyvä naurattaa ja ajatus parisuhteen intiimiydestä hirvittää. Hän ei feikkaa eikä yritä esittää olevansa parempi kuin on - tai ainakin epäonnistuu näyttävästi joka kerta niin tehdessään. Hän ei pienennä itseään mahtuakseen muotteihin, ja on valloittava esimerkki siitä, miten kookas, outo ja täysin epä-cool nainen voi olla kaunis ja rakastettava omana itsenään. Hän on äskettäin julkaissut kirjan "Is It Just Me?", ja odotan innolla, että pääsen siihen käsiksi. Meillä parastaikaa pyörivässä Hakekaa kätilö -sarjassa Miranda esittää Chummya, johon ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta. Miranda on suuri parantava voima kaikille, jotka milloinkaan elämänsä varrella ovat tuskailleet joukkoonsopimattomuuden, outouden, liiallisen tämän tai tuon, tai paino- ja itsetunto-ongelmien kanssa. No, Miranda darling, it's not just you :)
PS. Lontoolainen Diane tekee käsityönä suloisia nukkeja ja eläimiä, myös tilauksesta. Tuo kuvassa oleva pikku-Aino on hänen tekemänsä. Jos olet kiinnostunut, katso lisää täältä.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Tapaus Heidi Hautala ja kognitiivinen dissonanssi
Oletteko kuulleet, että Heidi Hautala on teettänyt pimeää työtä? Nii-i! Ministeri, ja vielä mukana harmaan talouden ministerityöryhmässä! Tämä on kyllä erittäin vakava ja valitettava asia. Jos poliitikko jää tällä tavoin kiinni laiminlyönnistä, niin kyllä hänen täytyy tehdä asiasta omat johtopäätöksensä, eihän hän voi mitenkään enää toimia luottamusasemassa. Hänen olisi nyt parasta kantaa vastuunsa ja erota, onhan se kerrassaan sietämätöntä että ministeri itse jää kiinni siitä, mitä saarnaa. Ruotsissakin eroavat, vähemmästäkin. Ja selitteleekin vielä, sehän vain pahentaa tilannetta. Häpeällistä. Johan tässä on koko poliittisen järjestelmän uskottavuus uhattuna. Nopeasti nyt eroamaan, vai pitäisikö erottaa, ai hyvä, ymmärsi hän sentään itse erota siitä työryhmästä, mahtaakohan ministerinäkään enää voida jatkaa kun hänhän on koko ajan vaatinut muita kantamaan moraalisen vastuunsa, ei ole Heidillä varaa puhua moraalisesta vastuusta tämän jälkeen... Ai anteeksipyyntö, no se nyt ei mihinkään riitä. Tiukka linja vaan.
Voi ei, nyt ne tulee kysymään, olenko mä teettänyt pimeää työtä! Mitämäsanon... Niin no joo, älä nyt kerro kellekään, mut olihan mulla se yks kerta silloin kun piti keittiö uusia, ja serkun mies oli just työttömänä, sehän on niitä remppahommia paljon tehnyt, niin sovittiin että tekee mullekin. En mä kehdannu mistään kuiteista puhua, se on mun kaveri, sehän olis loukkaantunut. Nomutta sehän on aivan eri asia, Jaskalla oli tiukka paikka, vaimokin samaan aikaan lähti, pitäähän kaveria jeesata! Enkä mä edes tiedä mitä kaikkia maksuja olis pitänyt hoitaa, se on niin karsee viidakko, mulla oli silloin älyttömät paineet niiden budjettineuvottelujen kanssa enkä millään olis ehtinyt ottaa selvää mistään maksuista! Enkä mä oo missään harmaan talouden ryhmässä! Siis hirvee tilannehan se oli, mulla oli keittiö ku pommin jäljiltä, en mä voinu alkaa odottaa että joku firma sen tulis tekemään! Mun aika on kuule aivan liian tärkeetä jotta ehtisin viikkokausia odottaa jotain keittiöremppaa. Ja siitähän on vuosia aikaa! Jaska sai töitä ihan pian sen mun rempan jälkeen ja nykyään tekee kaikki duunit kuitilla, mitä nyt yhdestä pikkujutusta kun sen jälkeen on kaikki hoidettu kunnolla. Aika törkeetä että tulet edes kyselemään, epäiletsä siis mua jostain? Keskittyisit oikeiden rikollisten jahtaamiseen, ajattele että just nyt tuolla jossain hakataan ja raiskataan lapsia, mieti vähän mikä on oikeesti tärkeetä!
No nyt mä keksin. En kommentoi, niin mä sanon niille kun ne kysyy.
Voi ei, nyt ne tulee kysymään, olenko mä teettänyt pimeää työtä! Mitämäsanon... Niin no joo, älä nyt kerro kellekään, mut olihan mulla se yks kerta silloin kun piti keittiö uusia, ja serkun mies oli just työttömänä, sehän on niitä remppahommia paljon tehnyt, niin sovittiin että tekee mullekin. En mä kehdannu mistään kuiteista puhua, se on mun kaveri, sehän olis loukkaantunut. Nomutta sehän on aivan eri asia, Jaskalla oli tiukka paikka, vaimokin samaan aikaan lähti, pitäähän kaveria jeesata! Enkä mä edes tiedä mitä kaikkia maksuja olis pitänyt hoitaa, se on niin karsee viidakko, mulla oli silloin älyttömät paineet niiden budjettineuvottelujen kanssa enkä millään olis ehtinyt ottaa selvää mistään maksuista! Enkä mä oo missään harmaan talouden ryhmässä! Siis hirvee tilannehan se oli, mulla oli keittiö ku pommin jäljiltä, en mä voinu alkaa odottaa että joku firma sen tulis tekemään! Mun aika on kuule aivan liian tärkeetä jotta ehtisin viikkokausia odottaa jotain keittiöremppaa. Ja siitähän on vuosia aikaa! Jaska sai töitä ihan pian sen mun rempan jälkeen ja nykyään tekee kaikki duunit kuitilla, mitä nyt yhdestä pikkujutusta kun sen jälkeen on kaikki hoidettu kunnolla. Aika törkeetä että tulet edes kyselemään, epäiletsä siis mua jostain? Keskittyisit oikeiden rikollisten jahtaamiseen, ajattele että just nyt tuolla jossain hakataan ja raiskataan lapsia, mieti vähän mikä on oikeesti tärkeetä!
No nyt mä keksin. En kommentoi, niin mä sanon niille kun ne kysyy.
lauantai 23. helmikuuta 2013
Näkemiin vaan, murut!
Tv-sarjat herättävät tunteita. Ja saavat herättääkin. Kaikenlainen fanittaminen on tutkitustikin hyväksi mielenterveydelle: on äärimmäisen tärkeää kyetä innostumaan, haltioitumaan ja samaistumaan. Fanittaminen tuo elämään merkitystä ja arjelle vastapainoa. Siksi otankin tähän alkuun esille ilmiön, jonka olen pannut merkille erityisesti Downton Abbey -sarjan fanien keskuudessa: sarjaa käsittelevien nettisivujen kommenttiosiot täyttyvät tuohtuneiden, sarjan käänteistä vielä tietämättömien katsojien valituksista juonipaljastuksista eli spoilereista. Kaikkien, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa vastuutaan, olisi hyvä palauttaa mieleensä tämä perussääntö: jos et halua tietää, miten sarjassa käy, älä käy lukemassa sen sivuja!
Jos siis et halua tietää, miten Komisario Lewis -sarja päättyy, älä lue tätä.
Lewisin 7. kausi on juuri nähty Britanniassa, ja itse katsoin sen eilen dvd:ltä. Innokkaana fanina minulla oli ollut ennakkotilaus vetämässä Amazonissa jo kuukausia, ja koska tiesin jo, että tämä kausi tulisi jäämään viimeiseksi, olin odottanut sitä monenlaisten tunteiden vallassa. Lewis ja Hathaway ovat olleet koskettavin, kiinnostavin ja hauskin poliisikaksikko, mikä ikinä on olohuoneessani vieraillut. Brittidraamat, poliiseilla ja ilman, ovat mielestäni maailman parhaita muutenkin, mutta nämä kaksi ovat tulleet sydämeeni aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin siis katsomaan uusia jaksoja iloisena ja innostuneena, mutta samalla hieman haikeana ja huolestuneena. Olisi ollut hirveää, jos jommallekummalle olisi sattunut sarjan lopussa jotain pahaa - mutta onneksi Julian Fellowes ei käsikirjoita tätä sarjaa...
Lewishän tuli alunperin tutuksi ylikomisario Morsen parina vuosina 1987-2000 esitetyssä sarjassa. Vuonna 2006 esitettiin pilottijakso uudesta sarjasta, jossa nähdään Morsen kuoleman jälkeen Länsi-Intian saarilla komennuksella olleen Robbie Lewisin (Kevin Whately) paluu Oxfordiin. Hän on nyt itse komisario, ja parikseen hän saa nuoren rikosetsivän James Hathawayn (Laurence Fox).
Lewis on yksinäinen ja tyhjän päällä, ja hänen elämänsä näyttää toivottomalta. Morse on poissa, niin myös Lewisin suuresti rakastama vaimo Valerie, joka on kuollut liikenneonnettomuudessa. Tytär Lyn on muuttanut jonnekin kauas. Poliisiasemalla on uusi päällikkö ja uudet kuviot. Oxford on muuttunut, mutta Morsen haamu tuntuu tulevan vastaan joka kulman takaa. Kun ei parempaakaan tekemistä keksi, Lewis heittäytyy työhön. Ja sen hän osaa.
Lewisin esittäjää Kevin Whatelya ajatellessani mieleeni tulee ensimmäisenä sana lämpö. Hänen kasvonsa syttyvät hymyyn niin valloittavasti, että on pakko hymyillä takaisin, vaikka sitten telkkarinruudulle. Kevin esiintyi telkkareissamme 1980-luvulla Näkemiin vaan, muru -sarjan luotettavana, mutta jatkuvasti jostain huolissaan olevana Nevillenä. Hänen Robbie Lewisinsä on kokenut poliisi, hieman kyynistynyt ja äreä mutta ihmistä herkkävaistoisesti ymmärtävä. Lewis ei ole erityisen sivistynyt, hänen vahvuuksiaan ovat jalat maassa -realismi ja selkeä näkemys poliisityöstä. Vuodet Morsen kanssa ovat toki vaikuttaneet häneen, ja hän yllättää välillä hienostelevammat kanssaihmisensä pudottamalla jonkin nippelitiedon Wagnerista tai Shakespearesta. Lewis suree vaimoaan ja hänen olemuksessaan on sydäntäsärkevää alakuloa ja haavoittuvuutta. Hän ei usko Jumalaan ja hän suhtautuu vihamielisesti kaikkeen, mikä hipaiseekin uskonnollisuutta tai kuolemanjälkeistä elämää.
James Hathawayta esittää Fox-näyttelijäklaanin komea hujoppi Laurence (jonka isä on James Fox, setä Edward Fox, serkkuja Emilia ja Freddie). Hathaway on teologiaa Cambridgen yliopistossa opiskellut älykkö, "walking Wikipedia but more accurate", joka hallitsee näytöstyyliin latinan ja kreikan kiemurat, sivistyssanat, kirjallisuuden ja historian. Tähtitieteestä hän muistaa ainoastaan muutamia "itsestäänselviä knoppeja", jotka kuitenkin jo menevät perusjampalta yli hilseen. Hänkin on yksinäinen ja eksistentiaalisessa tuskassaan hyvin traaginen hahmo. Luulen, että hän on säilyttänyt uskonsa Jumalaan huolimatta siitä, että hän on syvästi pettynyt uskontoon ja kirkkoon, minkä seurauksena hän aikoinaan jätti teologian ja ryhtyi poliisiksi. Hänen maailmankuvansa on särkynyt monta kertaa, eikä hän oikein löydä paikkaansa. Hän on herkkä, lahjakas ja monimutkainen, ja ymmärtää toisia samanlaisia. Hänen vakava, joskus liiallinenkin vastuullisuutensa johtaa välillä tilanteisiin, joissa hän ottaa tekemänsä virheet äärimmäisen raskaasti, epäilee koko työn mielekkyyttä ja omaa soveltuvuuttaan siihen, mutta muutama hyvinajoitettu, lakoninen toteamus Lewisiltä palauttaa hänet yleensä tasapainoon. Poliisin työn karuus raastaa häntä kuitenkin aina vain enemmän, ja hänen käsityksensä ihmisen perushyvyydestä joutuu kovalle koetukselle.
Laurence Fox on omien sanojensa mukaan ihmisenä täysin erityyppinen kuin Hathaway: "maaninen, epäkorrekti sekoilija". Ihailen ja hämmästyn aina sitä, kuinka taitavat näyttelijät pystyvät kaivamaan itsestään esiin täysin erilaisia hahmoja kuin he itse ovat. Miten voi olla, että Benedict Cumberbatch, joka on hyväkäytöksinen, sivistynyt, pehmeä ja kohtelias, löytää itsestään sähäkän, friikin Sherlockin?
Sarjan edetessä Lewis ja Hathaway ovat tottuneet toisiinsa ja heidän välilleen on kasvanut vahva luottamus. Heidän keskinäinen naljailunsa on saanut alun terävyyden jälkeen lämpimän sävyn ja kumpikin on valmis pelastamaan toisen pulasta. Kun alussa Lewisiä ärsytti parinsa kirjaviisaus, on hän sittemmin oppinut suhtautumaan asiaan lempeällä ymmärryksellä ja arvostuksella. Näyttääpä hän jopa pehmenneen ajatukselle, että hengellisyys voi auttaa ihmisiä selviytymään elämässään, vaikka hän ei edelleenkään itse usko mihinkään. Toisen kauden hienossa Life Born of Fire -jaksossa Lewisin ja Hathawayn suhde oli kovalla koetuksella Hathawayn salattua omasta menneisyydestään rikostutkintaan vaikuttavia tärkeitä seikkoja, ja toinen kriisi koettiin kolmannen kauden jaksossa The Quality of Mercy, jossa Hathaway sai sattuman johdattamana selville, kuka oli syyllinen Lewisin vaimon kuolemaan. Kriiseissä kumpikin joutui pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan toiseen, ja kumpikin huomasi, miten paljon heillä itse asiassa on yhteistä. Jossain jaksossa, en nyt tähän hätään muista missä, miehet puhuivat siitä, kuinka he eivät olleet koskaan olleet innokkaita liittymään mihinkään porukoihin. "Juu, en minäkään." Siinä he seisoivat silti vierekkäin, kaksi samanlaista, toisiinsa liittyneinä. Ja kenelle Robbie soittaa kysyäkseen ruoanlaitto-ohjeita, kun Laura on tulossa kylään? No Jamesille tietysti.
Vaikka kumpikin hahmo on yksinäinen ja omalla tavallaan surullinen, on heidän keskinäisessä kemiassaan paljon hiljaista, kutkuttavaa huumoria ja nokkelia letkautuksia. Koska olen naisena tottunut analysoimaan tunteita monisanaisesti ja värikkäästi, minua ihastuttaa, miten parilla sanallakin voi välittää toiselle juuri sen, mikä on tärkeää. Erityisesti sanattomat, pelkkien katseiden ja ilmeiden varaan jäävät, yhteisymmärryksestä kertovat viestit ovat aarteita - ja ne huomatakseen täytyy keskittyä. Lewisiä ei muutenkaan voi katsoa vain toisella silmällä, sillä sen juonet ovat niin monimutkaisia, että jaksoja pitää katsoa monta kertaa eikä sittenkään ole ihan varma, miten kaikki meni. Sarja vaatii katsojalta paljon.
Sarjassa on koko ajan pidetty yllä Morsen muistoa. Katukuvassa vilahtaa vanha, punainen Jaguar, arkistosta löytyy Morsen käsialalla täytetty sanaristikko tai hänen kirjoittamansa kirje, tai joku rikostutkintaan kytkeytyvä henkilö muistaa hänet. Lewis ja Hathaway istuvat pubeissa pohtimassa juttujaan, aivan kuten Morse ja Lewiskin tekivät. Ensimmäisessä jaksossa, kun Lewis ja Hathaway on virallisesti nimetty työpariksi, he menevät sille samalle kauniille ulkoterassille, jolla Lewis ja Morse viimeistä kertaa yhdessä istuivat. Sille terassille loppuu myös Lewisin ja Hathawayn tarina. Lewis on päättänyt vihdoin jäädä eläkkeelle viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä, tämän pojan ja patologi-Lauran kanssa - Lauran, jonka kanssa hän vihdoin, seitsemän vuoden kiertelyn ja kaartelun jälkeen, on uskaltautunut suhteeseen. On ihanaa nähdä onnellinen Robbie Lewis, joka näissä viimeisissä jaksoissa hymyilee enemmän kuin koko sarjassa yhteensä :) Hathaway taas on todennut, että hän ei halua jatkaa poliisina, osaksi siksi, että kukaan ei ymmärtäisi häntä kuten Lewis - "If you go, I go" - ja osaksi sen takia, että poliisityön raadollisuus on käynyt hänen syvälliselle sielulleen liian raskaaksi. He sopivat edelleenkin käyvänsä yhdessä tuopilla silloin tällöin, ja kun Hathaway tapansa mukaan muodollisesti kutsuu Lewisiä sanalla "sir", tämä korjaa: "it's Robbie." He eivät ole enää pomo ja alainen, vaan kaksi ystävää.
Olen täysin samaa mieltä Robbie Lewisin kanssa, joka Jamesinsa tiedusteluun siitä, onko tämän nuoren poliisin opettaminen ollut ajanhukkaa, vastaa: "No, it hasn't been a waste of time. It's been a pleasure." Minullekin se on ollut ilo, suuri ilo.
PS 20.7.2014 Lewis ja Hathaway palaavat vielä tämän vuoden aikana 8. kauden jaksoissa! Ah, ihana jälleennäkeminen :)
Jos siis et halua tietää, miten Komisario Lewis -sarja päättyy, älä lue tätä.
Lewisin 7. kausi on juuri nähty Britanniassa, ja itse katsoin sen eilen dvd:ltä. Innokkaana fanina minulla oli ollut ennakkotilaus vetämässä Amazonissa jo kuukausia, ja koska tiesin jo, että tämä kausi tulisi jäämään viimeiseksi, olin odottanut sitä monenlaisten tunteiden vallassa. Lewis ja Hathaway ovat olleet koskettavin, kiinnostavin ja hauskin poliisikaksikko, mikä ikinä on olohuoneessani vieraillut. Brittidraamat, poliiseilla ja ilman, ovat mielestäni maailman parhaita muutenkin, mutta nämä kaksi ovat tulleet sydämeeni aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin siis katsomaan uusia jaksoja iloisena ja innostuneena, mutta samalla hieman haikeana ja huolestuneena. Olisi ollut hirveää, jos jommallekummalle olisi sattunut sarjan lopussa jotain pahaa - mutta onneksi Julian Fellowes ei käsikirjoita tätä sarjaa...
Lewishän tuli alunperin tutuksi ylikomisario Morsen parina vuosina 1987-2000 esitetyssä sarjassa. Vuonna 2006 esitettiin pilottijakso uudesta sarjasta, jossa nähdään Morsen kuoleman jälkeen Länsi-Intian saarilla komennuksella olleen Robbie Lewisin (Kevin Whately) paluu Oxfordiin. Hän on nyt itse komisario, ja parikseen hän saa nuoren rikosetsivän James Hathawayn (Laurence Fox).
Lewis on yksinäinen ja tyhjän päällä, ja hänen elämänsä näyttää toivottomalta. Morse on poissa, niin myös Lewisin suuresti rakastama vaimo Valerie, joka on kuollut liikenneonnettomuudessa. Tytär Lyn on muuttanut jonnekin kauas. Poliisiasemalla on uusi päällikkö ja uudet kuviot. Oxford on muuttunut, mutta Morsen haamu tuntuu tulevan vastaan joka kulman takaa. Kun ei parempaakaan tekemistä keksi, Lewis heittäytyy työhön. Ja sen hän osaa.
Lewisin esittäjää Kevin Whatelya ajatellessani mieleeni tulee ensimmäisenä sana lämpö. Hänen kasvonsa syttyvät hymyyn niin valloittavasti, että on pakko hymyillä takaisin, vaikka sitten telkkarinruudulle. Kevin esiintyi telkkareissamme 1980-luvulla Näkemiin vaan, muru -sarjan luotettavana, mutta jatkuvasti jostain huolissaan olevana Nevillenä. Hänen Robbie Lewisinsä on kokenut poliisi, hieman kyynistynyt ja äreä mutta ihmistä herkkävaistoisesti ymmärtävä. Lewis ei ole erityisen sivistynyt, hänen vahvuuksiaan ovat jalat maassa -realismi ja selkeä näkemys poliisityöstä. Vuodet Morsen kanssa ovat toki vaikuttaneet häneen, ja hän yllättää välillä hienostelevammat kanssaihmisensä pudottamalla jonkin nippelitiedon Wagnerista tai Shakespearesta. Lewis suree vaimoaan ja hänen olemuksessaan on sydäntäsärkevää alakuloa ja haavoittuvuutta. Hän ei usko Jumalaan ja hän suhtautuu vihamielisesti kaikkeen, mikä hipaiseekin uskonnollisuutta tai kuolemanjälkeistä elämää.
James Hathawayta esittää Fox-näyttelijäklaanin komea hujoppi Laurence (jonka isä on James Fox, setä Edward Fox, serkkuja Emilia ja Freddie). Hathaway on teologiaa Cambridgen yliopistossa opiskellut älykkö, "walking Wikipedia but more accurate", joka hallitsee näytöstyyliin latinan ja kreikan kiemurat, sivistyssanat, kirjallisuuden ja historian. Tähtitieteestä hän muistaa ainoastaan muutamia "itsestäänselviä knoppeja", jotka kuitenkin jo menevät perusjampalta yli hilseen. Hänkin on yksinäinen ja eksistentiaalisessa tuskassaan hyvin traaginen hahmo. Luulen, että hän on säilyttänyt uskonsa Jumalaan huolimatta siitä, että hän on syvästi pettynyt uskontoon ja kirkkoon, minkä seurauksena hän aikoinaan jätti teologian ja ryhtyi poliisiksi. Hänen maailmankuvansa on särkynyt monta kertaa, eikä hän oikein löydä paikkaansa. Hän on herkkä, lahjakas ja monimutkainen, ja ymmärtää toisia samanlaisia. Hänen vakava, joskus liiallinenkin vastuullisuutensa johtaa välillä tilanteisiin, joissa hän ottaa tekemänsä virheet äärimmäisen raskaasti, epäilee koko työn mielekkyyttä ja omaa soveltuvuuttaan siihen, mutta muutama hyvinajoitettu, lakoninen toteamus Lewisiltä palauttaa hänet yleensä tasapainoon. Poliisin työn karuus raastaa häntä kuitenkin aina vain enemmän, ja hänen käsityksensä ihmisen perushyvyydestä joutuu kovalle koetukselle.
Laurence Fox on omien sanojensa mukaan ihmisenä täysin erityyppinen kuin Hathaway: "maaninen, epäkorrekti sekoilija". Ihailen ja hämmästyn aina sitä, kuinka taitavat näyttelijät pystyvät kaivamaan itsestään esiin täysin erilaisia hahmoja kuin he itse ovat. Miten voi olla, että Benedict Cumberbatch, joka on hyväkäytöksinen, sivistynyt, pehmeä ja kohtelias, löytää itsestään sähäkän, friikin Sherlockin?
Sarjan edetessä Lewis ja Hathaway ovat tottuneet toisiinsa ja heidän välilleen on kasvanut vahva luottamus. Heidän keskinäinen naljailunsa on saanut alun terävyyden jälkeen lämpimän sävyn ja kumpikin on valmis pelastamaan toisen pulasta. Kun alussa Lewisiä ärsytti parinsa kirjaviisaus, on hän sittemmin oppinut suhtautumaan asiaan lempeällä ymmärryksellä ja arvostuksella. Näyttääpä hän jopa pehmenneen ajatukselle, että hengellisyys voi auttaa ihmisiä selviytymään elämässään, vaikka hän ei edelleenkään itse usko mihinkään. Toisen kauden hienossa Life Born of Fire -jaksossa Lewisin ja Hathawayn suhde oli kovalla koetuksella Hathawayn salattua omasta menneisyydestään rikostutkintaan vaikuttavia tärkeitä seikkoja, ja toinen kriisi koettiin kolmannen kauden jaksossa The Quality of Mercy, jossa Hathaway sai sattuman johdattamana selville, kuka oli syyllinen Lewisin vaimon kuolemaan. Kriiseissä kumpikin joutui pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan toiseen, ja kumpikin huomasi, miten paljon heillä itse asiassa on yhteistä. Jossain jaksossa, en nyt tähän hätään muista missä, miehet puhuivat siitä, kuinka he eivät olleet koskaan olleet innokkaita liittymään mihinkään porukoihin. "Juu, en minäkään." Siinä he seisoivat silti vierekkäin, kaksi samanlaista, toisiinsa liittyneinä. Ja kenelle Robbie soittaa kysyäkseen ruoanlaitto-ohjeita, kun Laura on tulossa kylään? No Jamesille tietysti.
Vaikka kumpikin hahmo on yksinäinen ja omalla tavallaan surullinen, on heidän keskinäisessä kemiassaan paljon hiljaista, kutkuttavaa huumoria ja nokkelia letkautuksia. Koska olen naisena tottunut analysoimaan tunteita monisanaisesti ja värikkäästi, minua ihastuttaa, miten parilla sanallakin voi välittää toiselle juuri sen, mikä on tärkeää. Erityisesti sanattomat, pelkkien katseiden ja ilmeiden varaan jäävät, yhteisymmärryksestä kertovat viestit ovat aarteita - ja ne huomatakseen täytyy keskittyä. Lewisiä ei muutenkaan voi katsoa vain toisella silmällä, sillä sen juonet ovat niin monimutkaisia, että jaksoja pitää katsoa monta kertaa eikä sittenkään ole ihan varma, miten kaikki meni. Sarja vaatii katsojalta paljon.
Sarjassa on koko ajan pidetty yllä Morsen muistoa. Katukuvassa vilahtaa vanha, punainen Jaguar, arkistosta löytyy Morsen käsialalla täytetty sanaristikko tai hänen kirjoittamansa kirje, tai joku rikostutkintaan kytkeytyvä henkilö muistaa hänet. Lewis ja Hathaway istuvat pubeissa pohtimassa juttujaan, aivan kuten Morse ja Lewiskin tekivät. Ensimmäisessä jaksossa, kun Lewis ja Hathaway on virallisesti nimetty työpariksi, he menevät sille samalle kauniille ulkoterassille, jolla Lewis ja Morse viimeistä kertaa yhdessä istuivat. Sille terassille loppuu myös Lewisin ja Hathawayn tarina. Lewis on päättänyt vihdoin jäädä eläkkeelle viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä, tämän pojan ja patologi-Lauran kanssa - Lauran, jonka kanssa hän vihdoin, seitsemän vuoden kiertelyn ja kaartelun jälkeen, on uskaltautunut suhteeseen. On ihanaa nähdä onnellinen Robbie Lewis, joka näissä viimeisissä jaksoissa hymyilee enemmän kuin koko sarjassa yhteensä :) Hathaway taas on todennut, että hän ei halua jatkaa poliisina, osaksi siksi, että kukaan ei ymmärtäisi häntä kuten Lewis - "If you go, I go" - ja osaksi sen takia, että poliisityön raadollisuus on käynyt hänen syvälliselle sielulleen liian raskaaksi. He sopivat edelleenkin käyvänsä yhdessä tuopilla silloin tällöin, ja kun Hathaway tapansa mukaan muodollisesti kutsuu Lewisiä sanalla "sir", tämä korjaa: "it's Robbie." He eivät ole enää pomo ja alainen, vaan kaksi ystävää.
Olen täysin samaa mieltä Robbie Lewisin kanssa, joka Jamesinsa tiedusteluun siitä, onko tämän nuoren poliisin opettaminen ollut ajanhukkaa, vastaa: "No, it hasn't been a waste of time. It's been a pleasure." Minullekin se on ollut ilo, suuri ilo.
torstai 21. helmikuuta 2013
Mielitekoja ja mielen tekoja
Minusta on hauskaa tehdä itselläni ihmiskokeita. Osaksi teen niitä ammattini vuoksi; en ehdota asiakkailleni mitään, mitä en ole itse ensin kokeillut. Suurin motiivini tähän joskus hieman masokismia hipovaan toimintaan on kuitenkin se, että minua kiehtovat yli kaiken erilaiset ilmiöt. On mielenkiintoista panna itsensä likoon ja katsoa, kuinka likan käy.
Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.
Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.
Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)
Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.
Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.
Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!
Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.
"I need a case! Oh GOD!"
Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.
Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.
Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)
Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.
Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.
Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!
Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.
"I need a case! Oh GOD!"
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Valaistunut, osa 2
Lauantai-iltaisin ykkösellä pyörivä HBO:n Valaistunut-sarja on ehtinyt nyt yli puolenvälin ja säilyttänyt tarkkanäköisyytensä, yllättävyytensä ja nolostuttavuutensa. Sarjaa voi katsoa ainakin kolmesta näkökulmasta: joko täysillä päähenkilö Amyn mukana eläen, toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä ihmetellen, tai sitten hänen naiiviudelleen naureskellen. Kolmas näkökulma on sitten se, josta itse katson: olen kulkenut samaa tietä kuin päähenkilö ja saavuttanut sen jälkeen jonkinlaisen tasapainon.
Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.
Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.
Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.
Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.
Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.
Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.
Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.
Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.
Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.
Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.
Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.
Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.
Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.
Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Ruoka olkoon lääkkeesi, terv. Hippokrates
Loputon ruoan kanssa tuskailuni on loppunut. Kamppailin vuosikaudet tunnesyömisen ja painonnousun välisessä ristiaallokossa; välillä sain syömiseni kuriin ankaralla dieetillä, jota aina väistämättä seurasi repsahdus, mässäily ja itseinho. Uskoin olevani yksin itse syyllinen ongelmiini, kunnes tutustuin Antti Heikkilän, Andreas Eenfeldtin, Robb Wolfin, Gary Taubesin ja muiden uuden ajan ravitsemusajattelijoiden vapauttaviin teksteihin. Ja halleluja, ruokarauha on vihdoin saatu!
Suurin syyllinen länsimaissa lisääntyvään ylipaino- ja diabetesepidemiaan on 1950-luvulla tapahtunut kolesterolihuijaus. Tutkimustuloksia väärentämällä luotiin mielikuva, että eläinrasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonitauteja, ja poliittisten päätösten kautta tuli runsashiilihydraattisesta, vähärasvaisesta ruokavaliosta normi. Tulokset ovat tänä päivänä kaikkien nähtävissä. Lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa asiasta varsin ansiokkaasti blogissaan.
Hiilihydraattien vähentämisestä, tai kansanomaisemmin ilmaistuna karppauksesta nousi taannoin sellainen metakka, että pahaa teki. Ihmiset, joilla ei ollut minkäänlaista omaa kokemusta tai käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitettiin, löivät karppaajia kuin vierasta sikaa. Vihan ja ennakkoluulojen määrä oli aivan käsittämätön. Meitä syytettiin itsekkyydestä, lastemme terveyden pilaamisesta, ympäristön tuhoamisesta, leipomoiden konkursseista, voin ja munien loppumisesta kaupoista ja herraties mistä synneistä. Jossain päin Suomea tehtailtiin jopa lastensuojeluilmoituksia karppiperheistä. Epäilemättä myös eurokriisi olisi osoittautunut karppaajien syyksi, jos tarpeeksi kaukaa Linnunradan tuolta puolen olisi yhteys haettu. Välillä mietin, että jos lehtien lööpeissä olisi karppaajien sijaan esitetty samanlaisia väitteitä vaikka maahanmuuttajista, olisivat ko. lehtien toimittajat päätyneet käräjille vähintäänkin rasismista ja kunnianloukkauksista syytettyinä. Jos viitsisin, voisin tästäkin kirjoittaa pitkän jutun, mutta kun en viitsi. Olen löytämästäni ruokarauhasta niin onnellinen.
Lyhyesti ilmaistuna: karppaus tarkoittaa hiilihydraattien rajoittamista niin, että jätetään ruokavaliosta pois viljat, peruna ja sokeri. Hyvien, luonnollisten rasvojen (voi, oliivi- ja kookosöljy) osuutta lisätään. Paleo- eli luolamiehen ruokavaliossa jätetään edellämainittujen lisäksi pois vielä maitotuotteet ja syödään tyytyväisinä kaikkea sitä, mitä metsästäjä-keräilijäesi-isämme söivät: maan päällä kasvavia kasviksia, siemeniä, pähkinöitä, hedelmiä, lihaa, kalaa ja munia. Ruoan laadulla on suuri merkitys; mahdollisuuksien mukaan valitaan luomu- ja lähituotantoa, villiä kalaa ja riistaa.
Olen siis jättänyt ruokavaliostani pois kaikki viljat, perunan, riisin, sokerin sekä maitotuotteet (lukuunottamatta voita). Sanomattakin lienee selvä, että einekset ja valmisruuat jäävät minulta kauppaan. Paino putoaa, ihottumat katoavat, allergiset oireet helpottavat, flunssat pysyvät loitolla, verensokeri normalisoituu, mieliala on energinen ja iloinen - eikä tee mieli mussuttaa! Paleoaterian jälkeen olo on pitkään tyytyväinen ja ravittu, aivan toisenlainen kuin paljon hiilareita sisältävän aterian jälkeen, jolloin uni vie, ellei kiireesti syö jotain makeaa. Tämän ruokavalion luonnollisuudesta ja tutkitusti merkittävistä terveysvaikutuksista ovat muut kertoneet paljon paremmin kuin itse osaisin, joten tässä muutamia linkkejä:
Antti Heikkilä
Helsinki Paleo
Diet Doctor
Robb Wolf
Paleokeittiö
Monkeyfood
Karppaus.info
Koska suurin osa kaupoissa myytävistä elintarvikkeista on ravintoköyhää pseudoruokaa, saa paleokarppi kokata paljon itse. Ja mikäs sen mukavampaa. Ruoanlaitto on luovaa ja kekseliäisyyttä vaativaa, meditatiivista toimintaa, ja kun kaupan päälle saa mahtavan hyvän olon, niin en tiedä, miten aikansa voisi enää paremmin käyttää. Suunnitelmallisuutta ja ennakointia se toki vaatii, ja rahaakin menee ruokaostoksiin hieman enemmän kuin ennen, mutta kysymyshän on omaan terveyteen investoimisesta. Vien rahani mieluummin ruokakauppaan kuin apteekkiin.
Kuten aina, kun vanhat rutiinit menevät uusiksi, tuntui paleoon siirtyminenkin aluksi hiukan hankalalta, mutta olen pikkuhiljaa löytänyt uudet suosikkiruokani. Osallistun nyt tämän ruokavalion ilosanoman levittämiseen kertomalla niistä teillekin :)
Aamiainen
Munakokkeli
- 2 munaa
- voita
- loraus vettä
- suolaa (valitse hyvänlaatuinen kristalli- tai ruususuola)
- tomaatteja
Pane kattilaan vähän voita, riko sinne munat ja lisää vesi. Sekoittele puuhaarukalla, kunnes on kypsää. Lisää vähän suolaa ja paloitellut tomaatit.
Viherpirtelö
- mustikoita ja mansikoita (kotimaisia, tuoreena tai pakkasesta)
- puolikas avokado
- puolikas banaani
- pari hippusta kelp-levää jodinsaannin turvaamiseksi
- pellavarouhetta (24h Valo -tuotemerkillä on ihanaa rouhetta, jossa on marjoja joukossa)
- kourallinen pinaattia, vuonankaalia tms. vihreää
- vajaa 1 dl vettä, mehua, riisi- tai kookosmaitoa
Surautetaan sauvasekoittimella pirtelöksi, joukkoon vielä pari tippaa vahvaa d-vitamiinia.
Tällä aamiaisella pötkii pitkälle.
Lounas/päivällinen
Luolamiehen kiusaus
- iso kukkakaali (broccolikin käy hyvin)
- voita
- kookosmaitoa
- suolaa, pippuria
- sipulia
- lohta, jauhelihaa, Vatajan täyslihanakkeja tms.
Höyrytä kukkakaali ihan pehmeäksi ja muussaa se. Lisää joukkoon voita, kookoskermaa ja mausteita. Paista lohi, jauhis tms. pannulla sipulin kanssa ja sekoita kukkakaalimuusiin. Lisäksi vihersalaattia tai vaikkapa Kairoon luomuhapankaalia. Nam!
Mukailtu mussaka
- 2 munakoisoa
- oliiviöljyä
- jauhelihaa
- tomaattimurskaa (valitse sokeriton luomuvaihtoehto)
- sipulia
- mausteita
Viipaloi munakoisot, sudi päälle oliiviöljyä ja paista pellillä uunissa noin 200 asteessa, kunnes ovat vähän ruskeita. Paista jauheliha ja sipuli ja lisää joukkoon tomaattimurska. Mausta mielesi mukaan suolalla, pippurilla, kanelilla (on muuten mainio jauhelihamauste!), muskottipähkinällä, valkosipulilla, Tabascolla, chilillä, yrteillä... Lado öljyttyyn vuokaan kerroksittain munakoisoviipaleita ja jauhelihakastiketta ja paista 200 asteessa vähintään puoli tuntia.
Paleopizza
- 1 muna
- 1 dl vettä
- vajaa 1 tl psyllium-jauhetta (esim. Vuohelan, saa ruokakaupoista)
- mantelijauhoa
- öljyä
- suolaa
- basilikaa, oreganoa tms.
Sekoita keskenään muna, vesi ja psyllium. Anna seoksen turvota viitisen minuuttia. Vispilöi joukkoon mantelijauhoa sen verran, että taikina muistuttaa lättytaikinaa. Lorauta joukkoon hyvää oliiviöljyä ja mausta. Kaada taikina voidellulle paistinpannulle ja paista miedohkolla lämmöllä, kunnes se irtoaa pannusta ja sen voi kääntää. Täytteeksi sopii mikä tahansa suosikkipizzatäytteesi. Juustoraastetta ei tämä herkku kaipaa.
Leipää ja jälkiruokia
Mantelileipä (suolainen tai makea)
- 5 dl nestettä (vettä, kookosmaitoa tai niiden sekoitusta)
- 1 muna
- 2 tl psylliumia
Sekoita ainekset keskenään ja anna turvota 10 minuuttia. Lisää joukkoon:
- 2-3 dl siemeniä (auringonkukan-, seesamin- tai kurpitsansiemeniä, pellavarouhetta)
- 2 tl leivinjauhetta
- reilu loraus öljyä
- 1 tl suolaa
- mantelijauhoa (puolet Pirkan versiota, puolet Ruohonjuuressa myytävää luomumantelijauhoa, joka on niin vahvasti mantelin makuista, että ruokaleivässä sitä täytyy käyttää säästeliäästi)
Jätä taikina sen verran löysäksi, että sen voi nostella kauhalla leiviksi pellille. Tästä taikinasta tulee 9 kämmenen kokoista leipää. Paista 225 asteessa, kunnes leivät ovat kunnolla ruskeita. Aikaa menee reilu puoli tuntia.
Reseptiä voi säätää mielensä mukaan ja lisätä taikinaan vaikka yrttejä, aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, pähkinärouhetta... Halkaise valmiit leivät ja täytä savukalalla, kinkulla, kasviksilla tms.
Samalla reseptillä voi tehdä suklaa- tai hedelmäkakun, kun tekee taikinan kokonaan kookosmaidosta ja Ruohonjuuren mantelijauhosta. Kookosjauhokin käy. Sekaan kuivattuja hedelmiä, rusinoita, kaakaojauhetta, marjoja, hunajaa tms. Lusikoidaan paperisiin muffinivuokiin ja paistetaan.
Huomaa, että tämä taikina soveltuu ainoastaan aika litteiden leipien ja kakkujen valmistukseen. Vuoassa paistettavaksi se ei sovi, koska siinä vaiheessa kun leipomus on päältä ruskea, on se sisältä vielä raaka.
Kookos-suklaanamit
Paleokarpinkaan ei tarvitse kärvistellä ilman suklaata. Näissä nameissa on se ihana ominaisuus, että pari palaa riittää, eivätkä ne huutele kaapista niinkuin Fazerin Sininen ja muut ryökäleet tekevät.
- Cocovin kaakaomassaa (Ruohonjuuresta)
- kylmäpuristettua kookosöljyä (Tropical tms.)
- pieneksi silputtuja luumuja, rusinoita, aprikooseja, marjoja tms.
- parin mandariinin tai appelsiinin mehu
- kookoshiutaleita
- hunajaa tarvittaessa
Sulata kaakaomassa lämpimässä vesihauteessa. Lisää pari ruokalusikallista kookosöljyä. Sekoita joukkoon kuivatut hedelmät ja mehu. Tarkista makeus ja lisää halutessasi luomuhunajaa. Nosta astia pöydälle jäähtymään ja nostele suklaa teelusikoilla kökkäreiksi leivinpaperin päälle. Kun ne ovat tarpeeksi jäähtyneet, voit pyöritellä niistä palloja kylmään veteen kastetuilla käsillä. Ripottele lopuksi päälle kookoshiutaleita ja nosta jääkaappiin. Namnam!
Jäätelö
Tämän herkun valmistukseen tarvitset järeän tehososeuttaja-keittiökoneen (vai miksi sitä sanotaan? ööö...) Itselläni on KitchenAid.
- jäisiä mustikoita, mansikoita ja banaani
- kookosmaitoa
- kaakaonibsejä
Ota marjat ja banaani sulamaan noin puoleksi tunniksi. Marjojen sijaan käy myös vaikka pakastettu mango. Jäisestä banaanista tulee kiva kermamainen rakenne. Soseuta kaikki keskenään ja lisää kookosmaitoa sen verran, että lopputulos muistuttaa hieman pehmennyttä jäätelöä. Ripottele päälle kaakaonibsejä. Aivan taivaallista on tämä :)
Leppoisaa sunnuntaita teille kaikille! Minä lähden nyt keittiöön.
Suurin syyllinen länsimaissa lisääntyvään ylipaino- ja diabetesepidemiaan on 1950-luvulla tapahtunut kolesterolihuijaus. Tutkimustuloksia väärentämällä luotiin mielikuva, että eläinrasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonitauteja, ja poliittisten päätösten kautta tuli runsashiilihydraattisesta, vähärasvaisesta ruokavaliosta normi. Tulokset ovat tänä päivänä kaikkien nähtävissä. Lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa asiasta varsin ansiokkaasti blogissaan.
Hiilihydraattien vähentämisestä, tai kansanomaisemmin ilmaistuna karppauksesta nousi taannoin sellainen metakka, että pahaa teki. Ihmiset, joilla ei ollut minkäänlaista omaa kokemusta tai käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitettiin, löivät karppaajia kuin vierasta sikaa. Vihan ja ennakkoluulojen määrä oli aivan käsittämätön. Meitä syytettiin itsekkyydestä, lastemme terveyden pilaamisesta, ympäristön tuhoamisesta, leipomoiden konkursseista, voin ja munien loppumisesta kaupoista ja herraties mistä synneistä. Jossain päin Suomea tehtailtiin jopa lastensuojeluilmoituksia karppiperheistä. Epäilemättä myös eurokriisi olisi osoittautunut karppaajien syyksi, jos tarpeeksi kaukaa Linnunradan tuolta puolen olisi yhteys haettu. Välillä mietin, että jos lehtien lööpeissä olisi karppaajien sijaan esitetty samanlaisia väitteitä vaikka maahanmuuttajista, olisivat ko. lehtien toimittajat päätyneet käräjille vähintäänkin rasismista ja kunnianloukkauksista syytettyinä. Jos viitsisin, voisin tästäkin kirjoittaa pitkän jutun, mutta kun en viitsi. Olen löytämästäni ruokarauhasta niin onnellinen.
Lyhyesti ilmaistuna: karppaus tarkoittaa hiilihydraattien rajoittamista niin, että jätetään ruokavaliosta pois viljat, peruna ja sokeri. Hyvien, luonnollisten rasvojen (voi, oliivi- ja kookosöljy) osuutta lisätään. Paleo- eli luolamiehen ruokavaliossa jätetään edellämainittujen lisäksi pois vielä maitotuotteet ja syödään tyytyväisinä kaikkea sitä, mitä metsästäjä-keräilijäesi-isämme söivät: maan päällä kasvavia kasviksia, siemeniä, pähkinöitä, hedelmiä, lihaa, kalaa ja munia. Ruoan laadulla on suuri merkitys; mahdollisuuksien mukaan valitaan luomu- ja lähituotantoa, villiä kalaa ja riistaa.
Olen siis jättänyt ruokavaliostani pois kaikki viljat, perunan, riisin, sokerin sekä maitotuotteet (lukuunottamatta voita). Sanomattakin lienee selvä, että einekset ja valmisruuat jäävät minulta kauppaan. Paino putoaa, ihottumat katoavat, allergiset oireet helpottavat, flunssat pysyvät loitolla, verensokeri normalisoituu, mieliala on energinen ja iloinen - eikä tee mieli mussuttaa! Paleoaterian jälkeen olo on pitkään tyytyväinen ja ravittu, aivan toisenlainen kuin paljon hiilareita sisältävän aterian jälkeen, jolloin uni vie, ellei kiireesti syö jotain makeaa. Tämän ruokavalion luonnollisuudesta ja tutkitusti merkittävistä terveysvaikutuksista ovat muut kertoneet paljon paremmin kuin itse osaisin, joten tässä muutamia linkkejä:
Antti Heikkilä
Helsinki Paleo
Diet Doctor
Robb Wolf
Paleokeittiö
Monkeyfood
Karppaus.info
Koska suurin osa kaupoissa myytävistä elintarvikkeista on ravintoköyhää pseudoruokaa, saa paleokarppi kokata paljon itse. Ja mikäs sen mukavampaa. Ruoanlaitto on luovaa ja kekseliäisyyttä vaativaa, meditatiivista toimintaa, ja kun kaupan päälle saa mahtavan hyvän olon, niin en tiedä, miten aikansa voisi enää paremmin käyttää. Suunnitelmallisuutta ja ennakointia se toki vaatii, ja rahaakin menee ruokaostoksiin hieman enemmän kuin ennen, mutta kysymyshän on omaan terveyteen investoimisesta. Vien rahani mieluummin ruokakauppaan kuin apteekkiin.
Kuten aina, kun vanhat rutiinit menevät uusiksi, tuntui paleoon siirtyminenkin aluksi hiukan hankalalta, mutta olen pikkuhiljaa löytänyt uudet suosikkiruokani. Osallistun nyt tämän ruokavalion ilosanoman levittämiseen kertomalla niistä teillekin :)
Aamiainen
Munakokkeli
- 2 munaa
- voita
- loraus vettä
- suolaa (valitse hyvänlaatuinen kristalli- tai ruususuola)
- tomaatteja
Pane kattilaan vähän voita, riko sinne munat ja lisää vesi. Sekoittele puuhaarukalla, kunnes on kypsää. Lisää vähän suolaa ja paloitellut tomaatit.
Viherpirtelö
- mustikoita ja mansikoita (kotimaisia, tuoreena tai pakkasesta)
- puolikas avokado
- puolikas banaani
- pari hippusta kelp-levää jodinsaannin turvaamiseksi
- pellavarouhetta (24h Valo -tuotemerkillä on ihanaa rouhetta, jossa on marjoja joukossa)
- kourallinen pinaattia, vuonankaalia tms. vihreää
- vajaa 1 dl vettä, mehua, riisi- tai kookosmaitoa
Surautetaan sauvasekoittimella pirtelöksi, joukkoon vielä pari tippaa vahvaa d-vitamiinia.
Tällä aamiaisella pötkii pitkälle.
Lounas/päivällinen
Luolamiehen kiusaus
- iso kukkakaali (broccolikin käy hyvin)
- voita
- kookosmaitoa
- suolaa, pippuria
- sipulia
- lohta, jauhelihaa, Vatajan täyslihanakkeja tms.
Höyrytä kukkakaali ihan pehmeäksi ja muussaa se. Lisää joukkoon voita, kookoskermaa ja mausteita. Paista lohi, jauhis tms. pannulla sipulin kanssa ja sekoita kukkakaalimuusiin. Lisäksi vihersalaattia tai vaikkapa Kairoon luomuhapankaalia. Nam!
Mukailtu mussaka
- 2 munakoisoa
- oliiviöljyä
- jauhelihaa
- tomaattimurskaa (valitse sokeriton luomuvaihtoehto)
- sipulia
- mausteita
Viipaloi munakoisot, sudi päälle oliiviöljyä ja paista pellillä uunissa noin 200 asteessa, kunnes ovat vähän ruskeita. Paista jauheliha ja sipuli ja lisää joukkoon tomaattimurska. Mausta mielesi mukaan suolalla, pippurilla, kanelilla (on muuten mainio jauhelihamauste!), muskottipähkinällä, valkosipulilla, Tabascolla, chilillä, yrteillä... Lado öljyttyyn vuokaan kerroksittain munakoisoviipaleita ja jauhelihakastiketta ja paista 200 asteessa vähintään puoli tuntia.
Paleopizza
- 1 muna
- 1 dl vettä
- vajaa 1 tl psyllium-jauhetta (esim. Vuohelan, saa ruokakaupoista)
- mantelijauhoa
- öljyä
- suolaa
- basilikaa, oreganoa tms.
Sekoita keskenään muna, vesi ja psyllium. Anna seoksen turvota viitisen minuuttia. Vispilöi joukkoon mantelijauhoa sen verran, että taikina muistuttaa lättytaikinaa. Lorauta joukkoon hyvää oliiviöljyä ja mausta. Kaada taikina voidellulle paistinpannulle ja paista miedohkolla lämmöllä, kunnes se irtoaa pannusta ja sen voi kääntää. Täytteeksi sopii mikä tahansa suosikkipizzatäytteesi. Juustoraastetta ei tämä herkku kaipaa.
Leipää ja jälkiruokia
Mantelileipä (suolainen tai makea)
- 5 dl nestettä (vettä, kookosmaitoa tai niiden sekoitusta)
- 1 muna
- 2 tl psylliumia
Sekoita ainekset keskenään ja anna turvota 10 minuuttia. Lisää joukkoon:
- 2-3 dl siemeniä (auringonkukan-, seesamin- tai kurpitsansiemeniä, pellavarouhetta)
- 2 tl leivinjauhetta
- reilu loraus öljyä
- 1 tl suolaa
- mantelijauhoa (puolet Pirkan versiota, puolet Ruohonjuuressa myytävää luomumantelijauhoa, joka on niin vahvasti mantelin makuista, että ruokaleivässä sitä täytyy käyttää säästeliäästi)
Jätä taikina sen verran löysäksi, että sen voi nostella kauhalla leiviksi pellille. Tästä taikinasta tulee 9 kämmenen kokoista leipää. Paista 225 asteessa, kunnes leivät ovat kunnolla ruskeita. Aikaa menee reilu puoli tuntia.
Reseptiä voi säätää mielensä mukaan ja lisätä taikinaan vaikka yrttejä, aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, pähkinärouhetta... Halkaise valmiit leivät ja täytä savukalalla, kinkulla, kasviksilla tms.
Samalla reseptillä voi tehdä suklaa- tai hedelmäkakun, kun tekee taikinan kokonaan kookosmaidosta ja Ruohonjuuren mantelijauhosta. Kookosjauhokin käy. Sekaan kuivattuja hedelmiä, rusinoita, kaakaojauhetta, marjoja, hunajaa tms. Lusikoidaan paperisiin muffinivuokiin ja paistetaan.
Huomaa, että tämä taikina soveltuu ainoastaan aika litteiden leipien ja kakkujen valmistukseen. Vuoassa paistettavaksi se ei sovi, koska siinä vaiheessa kun leipomus on päältä ruskea, on se sisältä vielä raaka.
Kookos-suklaanamit
Paleokarpinkaan ei tarvitse kärvistellä ilman suklaata. Näissä nameissa on se ihana ominaisuus, että pari palaa riittää, eivätkä ne huutele kaapista niinkuin Fazerin Sininen ja muut ryökäleet tekevät.
- Cocovin kaakaomassaa (Ruohonjuuresta)
- kylmäpuristettua kookosöljyä (Tropical tms.)
- pieneksi silputtuja luumuja, rusinoita, aprikooseja, marjoja tms.
- parin mandariinin tai appelsiinin mehu
- kookoshiutaleita
- hunajaa tarvittaessa
Sulata kaakaomassa lämpimässä vesihauteessa. Lisää pari ruokalusikallista kookosöljyä. Sekoita joukkoon kuivatut hedelmät ja mehu. Tarkista makeus ja lisää halutessasi luomuhunajaa. Nosta astia pöydälle jäähtymään ja nostele suklaa teelusikoilla kökkäreiksi leivinpaperin päälle. Kun ne ovat tarpeeksi jäähtyneet, voit pyöritellä niistä palloja kylmään veteen kastetuilla käsillä. Ripottele lopuksi päälle kookoshiutaleita ja nosta jääkaappiin. Namnam!
Jäätelö
Tämän herkun valmistukseen tarvitset järeän tehososeuttaja-keittiökoneen (vai miksi sitä sanotaan? ööö...) Itselläni on KitchenAid.
- jäisiä mustikoita, mansikoita ja banaani
- kookosmaitoa
- kaakaonibsejä
Ota marjat ja banaani sulamaan noin puoleksi tunniksi. Marjojen sijaan käy myös vaikka pakastettu mango. Jäisestä banaanista tulee kiva kermamainen rakenne. Soseuta kaikki keskenään ja lisää kookosmaitoa sen verran, että lopputulos muistuttaa hieman pehmennyttä jäätelöä. Ripottele päälle kaakaonibsejä. Aivan taivaallista on tämä :)
Leppoisaa sunnuntaita teille kaikille! Minä lähden nyt keittiöön.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Minä, hattivatti
Minä. Minäminäminäminäminä. Kuka minä olen, mitä minä tahdon, mitä minä tarvitsen, minkälainen minun pitäisi olla? Minun elämäni. Minun kehoni. Minun mielipiteeni. Hetimullekaikkitännenyt. Minä ja muut. Minä vastaan muut.
Kuka ihmeen minä?
Terapiasohvalleni ilmestyy aika ajoin henkilö, jota arveluttaa lähteä tutkimaan itseään, koska hän pelkää, ettei löydäkään mitään. Että hän työstää ja työstää omaa persoonaansa, ja kaikkien kerrosten alta paljastuukin tyhjyys. Kenties nämä ihmiset aavistavat totuuden. Monet terapiat perustuvat sipuliteoriaan, jonka mukaan kerros kerrokselta kuorimalla päästään vihdoin kosketuksiin jonkin todellisen ja aidon kanssa, mutta mikä se sitten on? Mitä jää, kun kaikki on kuorittu?
"Minän" ajatellaan muodostuvan kehosta, mielestä ja sielusta. Keho ja mieli ovat aika yksiselitteisiä, mutta tuo kolmas on vähintäänkin kiistanalainen tyyppi. Kaikkien mielestä sitä ei ole edes olemassa, osittain sanan uskonnollisen sävyn vuoksi, sekä myös siitä ilmeisestä syystä, että sen olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu eikä sitä voi selvästi mihinkään paikallistaakaan. Asiayhteydestä ja omista mieltymyksistä riippuen sanan "sielu" voi vapaasti korvata sanalla energia, henki, elämä, tietoisuus, Itse - samasta asiasta on silti kysymys. Ja se on aivan selvästi olemassa. Kirjoitin siitä täällä.
Keho on meillä kaikilla samanlainen. Koko, muoto, väri ja karvaisuus vaihtelevat, samoin kuin toiset meistä ovat uros- ja toiset naaraspuolisia. Toisissa on enemmän lihasta, toisissa läskiä. Toiset kehot ovat uusia ja tuoreita, toiset vanhempia ja jo rapistuneita. Joskus kehon toiminnot saattavat häiriintyä tai kokonaan lakata kehityshäiriön, sairauden tai onnettomuuden seurauksena, mutta samasta tehtaasta me silti kaikki tulemme. Jokainen ihmiskeho rakentuu täsmälleen samoista alkuaineista, suoriutuu samoista toiminnoista, kasvaa, kehittyy, vanhenee ja kuolee. Jokaisen kehon läpi virtaavat samat tunteet ja tuntemukset: ilo, suru, viha, seksuaalisuus, pelko, häpeä, syyllisyys, toivo, kaipaus, halu, kipu, nälkä, väsymys.
Keho on mainio väline elämän kokemiseen. Jostain syystä minua huvittaa tavattomasti se, että joka päivä miljoonia ja miljoonia kehoja heivataan paikasta toiseen autoilla, junilla, laivoilla ja lentokoneilla. Monta vuotta sitten istuin silloisen ruotsalaisen esimieheni kanssa taksissa matkalla jonnekin. Hän vastasi puhelimeensa ja sanoi: "I'm in a car in Finland!" Ei siihen voinut vastaankaan väittää, siinähän hän oli, aivan selvästi - mutta jotenkin tuntui hassulta, että olimme juuri siinä, emmekä missään muualla, ja meidän kehojamme kiidätettiin autossa pitkin suomalaista maantietä. Jokin minussa ihmettelee tätä ja väittää, että halutessani minun pitäisi pystyä singahtamaan paikasta toiseen ihan itsekseni, pelkkänä ajatuksena. Kehoon sidottuna olemisessa on jotain, jota minun on vaikea ottaa absoluuttisena totuutena. Mutta hieno kapistus se on. On suurenmoista, että voin halutessani heittäytyä vuorenrinteeltä alas ison varjon varassa ja tuntea kaikki ne tuntemukset, joita kyseinen kokemus minussa aiheuttaa. Tai voin tanssia, nukkua, heittää kuperkeikkaa, silittää kissaa, syödä ja rakastella. Kivaa, että meillä on myös aivot, joilla voi tulkita ja jäsennellä kokemuksiaan.
Mielikin on meille kaikille yhteinen, ja sen rakenne on kaikilla sama. Sen tehtävä on prosessoida asioita, vertailla, erotella, kilpailla, väitellä ja selittää. Meillä kaikilla on oma historiamme, tarina, jota kerromme itsestämme ja jonka varaan pitkälti rakentuu käsitys siitä, keitä olemme. Jokaiselle oma tarina on se kaikkein tärkein ja ainutlaatuisin. Meillä on myös imago, jonka kautta esittäydymme paitsi maailmalle, myös itsellemme. Kirjoitin henkisestä imagosta täällä, mutta sama pätee kaikkiin muihinkin imagoihin: menestyjä, ammattilainen, hyvä ihminen, hauska tyyppi, epäonnistuja, ongelmanratkaisija, auttaja, häviäjä...
Muistan, miltä tuntui, kun lapsena ensimmäisen kerran oivalsin, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, jota en koskaan voi nähdä ilman peiliä. Se oli huikaiseva ja samalla vähän pelottava oivallus. Tuntui yksinäiseltä ja erilliseltä. Ja erillisyyden kokemushan on se, joka aiheuttaa maailmassa kaikki ristiriidat. On niin pelottavaa olla erillinen, että yhteyttä toisiin on rakennettava keinolla millä hyvänsä. Jos ja kun suora kontakti ei onnistu, täytyy turvautua manipulointiin ja ryhtyä muuttamaan joko itseään tai toista. Syntyy kilpailuasetelma, jossa ei keinoja kaihdeta. Sen sijaan, että olisimme sekä-että, meistä tulee joko-tai. Joko minä tai sinä. Toinen ihminen koetaan uhkana ja hänet - tai ainakin hänen mielipiteensä - täytyy tuhota. Olen sitä mieltä, että tässä narsistisessa, kilpailua korostavassa yhteiskunnassamme lisääntyvä toisten polkeminen johtuu alunperin juuri erillisyyden tunteesta: ei siinä jouda ottamaan toisia huomioon, kun on niin kiire varmistaa, että kai minä varmasti olen ekana, paras, nopein. Jos on hukkumaisillaan, saa edes hetkeksi nenänsä pinnalle, kun painaa molemmin käsin naapureita pinnan alle.
On toki tärkeää tuntea omat rajansa, tietää, mitä haluaa, ja nähdä oma arvokas yksilöllisyytensä, omat kykynsä ja lahjansa. Siihen pyritään myös terapiassa. Kaikesta näennäisestä erillisyydestämme huolimatta me olemme kuitenkin yhtä ja samaa. Meissä jokaisessa on universumi pienoiskoossa: olemme samaa ainesta kuin tähdet, meillä on kaikilla kaikki inhimilliset ominaisuudet, tunteet ja ajatukset, ja ne yhdistävät meidät toisiimme. Me olemme hattivatteja.
Kuka ihmeen minä?
Terapiasohvalleni ilmestyy aika ajoin henkilö, jota arveluttaa lähteä tutkimaan itseään, koska hän pelkää, ettei löydäkään mitään. Että hän työstää ja työstää omaa persoonaansa, ja kaikkien kerrosten alta paljastuukin tyhjyys. Kenties nämä ihmiset aavistavat totuuden. Monet terapiat perustuvat sipuliteoriaan, jonka mukaan kerros kerrokselta kuorimalla päästään vihdoin kosketuksiin jonkin todellisen ja aidon kanssa, mutta mikä se sitten on? Mitä jää, kun kaikki on kuorittu?
"Minän" ajatellaan muodostuvan kehosta, mielestä ja sielusta. Keho ja mieli ovat aika yksiselitteisiä, mutta tuo kolmas on vähintäänkin kiistanalainen tyyppi. Kaikkien mielestä sitä ei ole edes olemassa, osittain sanan uskonnollisen sävyn vuoksi, sekä myös siitä ilmeisestä syystä, että sen olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu eikä sitä voi selvästi mihinkään paikallistaakaan. Asiayhteydestä ja omista mieltymyksistä riippuen sanan "sielu" voi vapaasti korvata sanalla energia, henki, elämä, tietoisuus, Itse - samasta asiasta on silti kysymys. Ja se on aivan selvästi olemassa. Kirjoitin siitä täällä.
Keho on meillä kaikilla samanlainen. Koko, muoto, väri ja karvaisuus vaihtelevat, samoin kuin toiset meistä ovat uros- ja toiset naaraspuolisia. Toisissa on enemmän lihasta, toisissa läskiä. Toiset kehot ovat uusia ja tuoreita, toiset vanhempia ja jo rapistuneita. Joskus kehon toiminnot saattavat häiriintyä tai kokonaan lakata kehityshäiriön, sairauden tai onnettomuuden seurauksena, mutta samasta tehtaasta me silti kaikki tulemme. Jokainen ihmiskeho rakentuu täsmälleen samoista alkuaineista, suoriutuu samoista toiminnoista, kasvaa, kehittyy, vanhenee ja kuolee. Jokaisen kehon läpi virtaavat samat tunteet ja tuntemukset: ilo, suru, viha, seksuaalisuus, pelko, häpeä, syyllisyys, toivo, kaipaus, halu, kipu, nälkä, väsymys.
Keho on mainio väline elämän kokemiseen. Jostain syystä minua huvittaa tavattomasti se, että joka päivä miljoonia ja miljoonia kehoja heivataan paikasta toiseen autoilla, junilla, laivoilla ja lentokoneilla. Monta vuotta sitten istuin silloisen ruotsalaisen esimieheni kanssa taksissa matkalla jonnekin. Hän vastasi puhelimeensa ja sanoi: "I'm in a car in Finland!" Ei siihen voinut vastaankaan väittää, siinähän hän oli, aivan selvästi - mutta jotenkin tuntui hassulta, että olimme juuri siinä, emmekä missään muualla, ja meidän kehojamme kiidätettiin autossa pitkin suomalaista maantietä. Jokin minussa ihmettelee tätä ja väittää, että halutessani minun pitäisi pystyä singahtamaan paikasta toiseen ihan itsekseni, pelkkänä ajatuksena. Kehoon sidottuna olemisessa on jotain, jota minun on vaikea ottaa absoluuttisena totuutena. Mutta hieno kapistus se on. On suurenmoista, että voin halutessani heittäytyä vuorenrinteeltä alas ison varjon varassa ja tuntea kaikki ne tuntemukset, joita kyseinen kokemus minussa aiheuttaa. Tai voin tanssia, nukkua, heittää kuperkeikkaa, silittää kissaa, syödä ja rakastella. Kivaa, että meillä on myös aivot, joilla voi tulkita ja jäsennellä kokemuksiaan.
Mielikin on meille kaikille yhteinen, ja sen rakenne on kaikilla sama. Sen tehtävä on prosessoida asioita, vertailla, erotella, kilpailla, väitellä ja selittää. Meillä kaikilla on oma historiamme, tarina, jota kerromme itsestämme ja jonka varaan pitkälti rakentuu käsitys siitä, keitä olemme. Jokaiselle oma tarina on se kaikkein tärkein ja ainutlaatuisin. Meillä on myös imago, jonka kautta esittäydymme paitsi maailmalle, myös itsellemme. Kirjoitin henkisestä imagosta täällä, mutta sama pätee kaikkiin muihinkin imagoihin: menestyjä, ammattilainen, hyvä ihminen, hauska tyyppi, epäonnistuja, ongelmanratkaisija, auttaja, häviäjä...
Muistan, miltä tuntui, kun lapsena ensimmäisen kerran oivalsin, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, jota en koskaan voi nähdä ilman peiliä. Se oli huikaiseva ja samalla vähän pelottava oivallus. Tuntui yksinäiseltä ja erilliseltä. Ja erillisyyden kokemushan on se, joka aiheuttaa maailmassa kaikki ristiriidat. On niin pelottavaa olla erillinen, että yhteyttä toisiin on rakennettava keinolla millä hyvänsä. Jos ja kun suora kontakti ei onnistu, täytyy turvautua manipulointiin ja ryhtyä muuttamaan joko itseään tai toista. Syntyy kilpailuasetelma, jossa ei keinoja kaihdeta. Sen sijaan, että olisimme sekä-että, meistä tulee joko-tai. Joko minä tai sinä. Toinen ihminen koetaan uhkana ja hänet - tai ainakin hänen mielipiteensä - täytyy tuhota. Olen sitä mieltä, että tässä narsistisessa, kilpailua korostavassa yhteiskunnassamme lisääntyvä toisten polkeminen johtuu alunperin juuri erillisyyden tunteesta: ei siinä jouda ottamaan toisia huomioon, kun on niin kiire varmistaa, että kai minä varmasti olen ekana, paras, nopein. Jos on hukkumaisillaan, saa edes hetkeksi nenänsä pinnalle, kun painaa molemmin käsin naapureita pinnan alle.
On toki tärkeää tuntea omat rajansa, tietää, mitä haluaa, ja nähdä oma arvokas yksilöllisyytensä, omat kykynsä ja lahjansa. Siihen pyritään myös terapiassa. Kaikesta näennäisestä erillisyydestämme huolimatta me olemme kuitenkin yhtä ja samaa. Meissä jokaisessa on universumi pienoiskoossa: olemme samaa ainesta kuin tähdet, meillä on kaikilla kaikki inhimilliset ominaisuudet, tunteet ja ajatukset, ja ne yhdistävät meidät toisiimme. Me olemme hattivatteja.
lauantai 19. tammikuuta 2013
Mihin ikinä menen, siellä olen
Minun piti lähteä tänä aamuna Lontooseen, mutta siellä pyrytti eilen sen verran lunta, että koneeni jäi Heathrow'hun ja minä sen seurauksena kotiin. Hauskaa tässä on se, että olin menossa Jeff Fosterin tapaamiseen, jonka aiheena oli The Deepest Acceptance, joka viittaa sekä Jeffin uusimpaan kirjaan että hänen opetukseensa. Jeff on nuori englantilainen terapeutti ja henkinen opettaja, jonka viesti on yksinkertainen: elämän hyväksyminen juuri sellaisena, kuin se on. En siis päässyt tilaisuuteen, jossa keskustellaan hyväksymisestä, vaan sain tilaisuuden harjoittaa sitä käytännössä! Minun ei tarvinnut mennä "tuonne" saadakseni sen, mitä tarvitsin.
Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.
Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?
Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!
Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.
Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)
Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.
Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.
Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.
Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.
Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)
Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.
Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?
Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!
Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.
Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)
Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.
Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.
Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.
Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.
Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Valaistunut?
Eilen alkoi telkkarissa uusi HBO:n sarja nimeltä Valaistunut. Se kertoo naisesta, joka saa töissä hermoromahduksen ja lähtee hoitamaan itseään johonkin henkisen kasvun keskukseen Havaijille. Kaikesta päätellen hänessä on Havaijilla syntynyt syvällisiä oivalluksia, hän on saanut henkisiä kokemuksia ja kokenut yhteenkuuluvuutta ja uudenlaista merkityksellisyyttä. Hän palaa kotiin täynnä rakkautta, luottamusta ja uskoa siihen, että voi muuttaa maailmaa. Mutta maailma ei olekaan valmis ottamaan vastaan naisen tuomaa ilosanomaa.
Saa nähdä, miten sarja etenee, mutta tämä ensimmäinen jakso herätti minussa suurta myötätuntoa, sydämen pohjasta kumpuavaa hilpeyttä, sekä sellaista hieman kyyristyttävää, noloa tunnetta, jonka saattaa joskus kokea, kun äkkiarvaamatta näkee itsensä peilistä.
Minä olen ollut tuo nainen.
Koin ensimmäiset elämää suuremmat oivallukseni vuonna 1999 tanskalaisen Personal Management Internationalin järjestämällä, hahmoterapian metodeihin perustuvalla johtamiskurssilla. Tullessani kotiin koin, että kaikki oli muuttunut. Olin kokenut, mikä voima oli tunteiden ilmaisulla, rehellisellä palautteella ja yhteisöllisyydellä. Yhtäkkiä kaikella oli merkitys, ja minulla oli voima muuttaa asioita, siis maailmaa, paremmaksi. Olin nähnyt valon, säteilin jumalallista rauhaa ja tietoisuutta ja uskoin vilpittömästi, että muutkin näkisivät totuuden, kun vain osoittaisin heille, mistä se löytyy.
Kurssin lopussa kouluttajat olivat muistuttaneet meitä, vitsin varjolla mutta silti täysin vakavissaan, että muu maailma ei sitten ole ollut PMI:n kurssilla, ja tähän todellisuuteen törmäsinkin välittömästi. Esimieheni suhtautui vähintäänkin epäluuloisesti oppimiini metodeihin, ja kollegani ja alaiseni kokivat tunteiden ilmaisuni kiusallisena. Vähän kuin HBO:n sarjan hahmotkin, jotka jähmettyivät ja kiemurtelivat, kun päähenkilö yhtäkkiä halaili heitä. Läheisenikään eivät olleet lainkaan valmiita vastaanottamaan antamaani suoraa palautetta. Eikä riittänyt, että itse toimin näin, vaan aloin käännyttää myös toisia. Uskoin todella, että voisin muuttaa heitä ja siten vihdoin saavuttaa sen rauhan ja rakkauden täyttämän elämän, jota kiihkeästi kaipasin. Minun on täytynyt olla todella rasittava tyyppi.
Moni haluaa nykyään henkisempää elämää. Henkisinä ominaisuuksina pidetään yleensä rauhaa, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja pyrkimystä hyvään. Äärimmäisen hyviä ja kauniita ominaisuuksia kaikki. Mutta kun pyrkii kehittämään ja korostamaan itsessään näitä puolia, saattaa tulla luoneeksi itselleen henkisen imagon, jolloin kaikki siihen sopimattomat ominaisuudet pitää tukahduttaa, tai vähintäänkin "työstää pois". Ei-henkisiksi ominaisuuksiksi saatetaan kokea ahneus, laiskuus, itsekkyys, heikkous, viha, epäluulo, julmuus... kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja vähän päälle. Kun tuomitsee nämä ominaisuudet itsessään, tuomitsee ne automaattisesti myös toisissa, ja niin ollaankin jo todella kaukana anteeksiannosta ja myötätunnosta. Tuomitsevuus on tietysti myös yksi niistä ominaisuuksista, joita henkisenä ihmisenä itseään pitävä ei voi itsessään hyväksyä, joten on pakko tuomita oma tuomitsevuutensa. Omalle itselle jää aina vain vähemmän tilaa elää, mikä luonnollisesti lisää ahdistuksen ja vihan tunteita, jotka sitten pahimmassa tapauksessa kohdistetaan ympäristöön: "tämä on sinun syysi, sinä estät minua elämästä." Näin alkavat sodat.
Henkisyydestä saattaa tulla puolustuskeino elämää vastaan. Mielenkiintoinen termi "spiritual bypass" tarkoittaa juuri sitä. Henkisten fraasien taakse voi kätevästi mennä piiloon, kun ei halua kohdata elämää sellaisena, kuin se on.
Henkisellä polulla olevia vaanii vaara muuttua ihmisen puolikkaiksi, karikatyyreiksi ja kontrollifriikeiksi - henkistä imagoahan täytyy vaalia. Siitä on elämä kaukana. Hyväksymällä yhden ominaisuuden, mutta ei sen polariteettia, tulee kieltäneeksi elämän kokonaisuuden. Elämähän pitää sisällään kaiken, kaikki ominaisuudet ovat sen ilmenemismuotoja, ja jokaisen ominaisuuden mukana tulee aina sen polariteetti. Jos olemme hyviä, on meissä myös pahuutta. Jos olemme sallivia, vaatimattomia ja vahvoja, on meissä myös tuomitsevuutta, ahneutta ja heikkoutta. Näin on oltava, jotta tasapaino säilyy. Se on todellista täydellisyyttä. Yin ja Yang.
Ainoa tie tästä ulos on se, että antaa itselleen luvan tuntea kaikkia tunteitaan ja lakkaa luokittelemasta niitä hyviin ja pahoihin. (Tuntemisella tarkoitan tuntemista, en toimimista tunteen vallassa.) Eiväthän tunteet edes ole "meidän", siis siinä mielessä että ne voisivat jotenkin määrittää, keitä olemme, vaan ne ovat universaalia elämän energiaa, joka liikkuu meissä kaikissa. Jokaikinen ihminen maailmassa voi ajatella samoja asioita ja tuntea samoja tunteita. Miten siis milloinkaan mikään tunne, joka minussa nousee, saavuttaa huippunsa ja laskee, voisi kertoa mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen? Merikin tietää, etteivät sen aallot sitä määritä: välillä on tyyntä ja välillä myrskyää, mutta meri pysyy aina samana.
Maailma on, mikä on, eikä se suostu muuttumaan sellaiseksi, kuin me haluaisimme sen olevan. Aito, suorastaan radikaali hyväksyntä ymmärtää tämän. Maailma on kyllä täydellinen, ei tarvitse kuin avata silmänsä ja nähdä se. Ja täydellisiä olemme mekin, kaikkinemme. Sen oivaltaminen on tie todelliseen paranemiseen.
Saa nähdä, miten sarja etenee, mutta tämä ensimmäinen jakso herätti minussa suurta myötätuntoa, sydämen pohjasta kumpuavaa hilpeyttä, sekä sellaista hieman kyyristyttävää, noloa tunnetta, jonka saattaa joskus kokea, kun äkkiarvaamatta näkee itsensä peilistä.
Minä olen ollut tuo nainen.
Koin ensimmäiset elämää suuremmat oivallukseni vuonna 1999 tanskalaisen Personal Management Internationalin järjestämällä, hahmoterapian metodeihin perustuvalla johtamiskurssilla. Tullessani kotiin koin, että kaikki oli muuttunut. Olin kokenut, mikä voima oli tunteiden ilmaisulla, rehellisellä palautteella ja yhteisöllisyydellä. Yhtäkkiä kaikella oli merkitys, ja minulla oli voima muuttaa asioita, siis maailmaa, paremmaksi. Olin nähnyt valon, säteilin jumalallista rauhaa ja tietoisuutta ja uskoin vilpittömästi, että muutkin näkisivät totuuden, kun vain osoittaisin heille, mistä se löytyy.
Kurssin lopussa kouluttajat olivat muistuttaneet meitä, vitsin varjolla mutta silti täysin vakavissaan, että muu maailma ei sitten ole ollut PMI:n kurssilla, ja tähän todellisuuteen törmäsinkin välittömästi. Esimieheni suhtautui vähintäänkin epäluuloisesti oppimiini metodeihin, ja kollegani ja alaiseni kokivat tunteiden ilmaisuni kiusallisena. Vähän kuin HBO:n sarjan hahmotkin, jotka jähmettyivät ja kiemurtelivat, kun päähenkilö yhtäkkiä halaili heitä. Läheisenikään eivät olleet lainkaan valmiita vastaanottamaan antamaani suoraa palautetta. Eikä riittänyt, että itse toimin näin, vaan aloin käännyttää myös toisia. Uskoin todella, että voisin muuttaa heitä ja siten vihdoin saavuttaa sen rauhan ja rakkauden täyttämän elämän, jota kiihkeästi kaipasin. Minun on täytynyt olla todella rasittava tyyppi.
Moni haluaa nykyään henkisempää elämää. Henkisinä ominaisuuksina pidetään yleensä rauhaa, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja pyrkimystä hyvään. Äärimmäisen hyviä ja kauniita ominaisuuksia kaikki. Mutta kun pyrkii kehittämään ja korostamaan itsessään näitä puolia, saattaa tulla luoneeksi itselleen henkisen imagon, jolloin kaikki siihen sopimattomat ominaisuudet pitää tukahduttaa, tai vähintäänkin "työstää pois". Ei-henkisiksi ominaisuuksiksi saatetaan kokea ahneus, laiskuus, itsekkyys, heikkous, viha, epäluulo, julmuus... kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja vähän päälle. Kun tuomitsee nämä ominaisuudet itsessään, tuomitsee ne automaattisesti myös toisissa, ja niin ollaankin jo todella kaukana anteeksiannosta ja myötätunnosta. Tuomitsevuus on tietysti myös yksi niistä ominaisuuksista, joita henkisenä ihmisenä itseään pitävä ei voi itsessään hyväksyä, joten on pakko tuomita oma tuomitsevuutensa. Omalle itselle jää aina vain vähemmän tilaa elää, mikä luonnollisesti lisää ahdistuksen ja vihan tunteita, jotka sitten pahimmassa tapauksessa kohdistetaan ympäristöön: "tämä on sinun syysi, sinä estät minua elämästä." Näin alkavat sodat.
Henkisyydestä saattaa tulla puolustuskeino elämää vastaan. Mielenkiintoinen termi "spiritual bypass" tarkoittaa juuri sitä. Henkisten fraasien taakse voi kätevästi mennä piiloon, kun ei halua kohdata elämää sellaisena, kuin se on.
Henkisellä polulla olevia vaanii vaara muuttua ihmisen puolikkaiksi, karikatyyreiksi ja kontrollifriikeiksi - henkistä imagoahan täytyy vaalia. Siitä on elämä kaukana. Hyväksymällä yhden ominaisuuden, mutta ei sen polariteettia, tulee kieltäneeksi elämän kokonaisuuden. Elämähän pitää sisällään kaiken, kaikki ominaisuudet ovat sen ilmenemismuotoja, ja jokaisen ominaisuuden mukana tulee aina sen polariteetti. Jos olemme hyviä, on meissä myös pahuutta. Jos olemme sallivia, vaatimattomia ja vahvoja, on meissä myös tuomitsevuutta, ahneutta ja heikkoutta. Näin on oltava, jotta tasapaino säilyy. Se on todellista täydellisyyttä. Yin ja Yang.
Ainoa tie tästä ulos on se, että antaa itselleen luvan tuntea kaikkia tunteitaan ja lakkaa luokittelemasta niitä hyviin ja pahoihin. (Tuntemisella tarkoitan tuntemista, en toimimista tunteen vallassa.) Eiväthän tunteet edes ole "meidän", siis siinä mielessä että ne voisivat jotenkin määrittää, keitä olemme, vaan ne ovat universaalia elämän energiaa, joka liikkuu meissä kaikissa. Jokaikinen ihminen maailmassa voi ajatella samoja asioita ja tuntea samoja tunteita. Miten siis milloinkaan mikään tunne, joka minussa nousee, saavuttaa huippunsa ja laskee, voisi kertoa mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen? Merikin tietää, etteivät sen aallot sitä määritä: välillä on tyyntä ja välillä myrskyää, mutta meri pysyy aina samana.
Maailma on, mikä on, eikä se suostu muuttumaan sellaiseksi, kuin me haluaisimme sen olevan. Aito, suorastaan radikaali hyväksyntä ymmärtää tämän. Maailma on kyllä täydellinen, ei tarvitse kuin avata silmänsä ja nähdä se. Ja täydellisiä olemme mekin, kaikkinemme. Sen oivaltaminen on tie todelliseen paranemiseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)