lauantai 19. tammikuuta 2013

Mihin ikinä menen, siellä olen

Minun piti lähteä tänä aamuna Lontooseen, mutta siellä pyrytti eilen sen verran lunta, että koneeni jäi Heathrow'hun ja minä sen seurauksena kotiin. Hauskaa tässä on se, että olin menossa Jeff Fosterin tapaamiseen, jonka aiheena oli The Deepest Acceptance, joka viittaa sekä Jeffin uusimpaan kirjaan että hänen opetukseensa. Jeff on nuori englantilainen terapeutti ja henkinen opettaja, jonka viesti on yksinkertainen: elämän hyväksyminen juuri sellaisena, kuin se on. En siis päässyt tilaisuuteen, jossa keskustellaan hyväksymisestä, vaan sain tilaisuuden harjoittaa sitä käytännössä! Minun ei tarvinnut mennä "tuonne" saadakseni sen, mitä tarvitsin.

Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.

Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?

Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!

Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.

Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)



Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.

Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.


Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.



Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.

Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti