Minä olen rakkaus

Eilen illalla kuulostelin tuota olemustani, josta kirjoitin täällä. Kun oikein tarkkaan sitä kuuntelin, huomasin, että se tuntuu samalta kuin rakkaus. Minä siis olen rakkaus. Ja niin olet sinäkin.

Oho.

Onko siis kaikki se, mitä minulle on rakkaudesta kerrottu, totta? Onko niin, että aina, kun olen ollut rakastunut, tai tuntenut rakastavani, onkin ollut kysymys siitä, että silloin todellinen minäni (vaikkei sillä olekaan mitään tekemistä "minän" kanssa, mutta sanat nyt ovat mitä ovat) on tullut enemmän esiin kaikkien maskieni, roolieni ja mieleni rakennelmien alta? Että rakkaus ei riipukaan siitä, onko sille kohdetta vai ei? Että rakkaus ei olekaan jotain, joka minussa joskus tapahtuu ja joskus ei, vaan se on aina ollut minussa, ja tulee aina olemaan, ja minä ja rakkaus emme olekaan erillisiä, vaan olemme yhtä ja samaa?

Olen tietysti lukenut satoja kertoja lauseen: "Minä olen rakkaus", toistellut sitä ja yrittänyt ymmärtää sitä. Mutta mieleni ei moista yltiöpäistä väitettä voi mitenkään hyväksyä. Se kysyy heti: "miten niin olet rakkaus" ja keksii sata esimerkkiä, jotka näyttävät todistavan, että "ei muuten pidä paikkaansa." Mieli haluaa vertailla, tavoitella, hallita ja olla muista erillinen. Mutta sitten kun asian kokee, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen, eikä mielellä ole enää mitään sanottavaa. Se tietää, että nyt puhuu totuus.

Jos minä olen rakkaus, ja Jumalakin on rakkaus, niin olemmeko Jumala ja minä yhtä ja samaa?

OHO.