Share It

maanantai 21. tammikuuta 2013

Minä, hattivatti

Minä. Minäminäminäminäminä. Kuka minä olen, mitä minä tahdon, mitä minä tarvitsen, minkälainen minun pitäisi olla? Minun elämäni. Minun kehoni. Minun mielipiteeni. Hetimullekaikkitännenyt. Minä ja muut. Minä vastaan muut.

Kuka ihmeen minä?

Terapiasohvalleni ilmestyy aika ajoin henkilö, jota arveluttaa lähteä tutkimaan itseään, koska hän pelkää, ettei löydäkään mitään. Että hän työstää ja työstää omaa persoonaansa, ja kaikkien kerrosten alta paljastuukin tyhjyys. Kenties nämä ihmiset aavistavat totuuden. Monet terapiat perustuvat sipuliteoriaan, jonka mukaan kerros kerrokselta kuorimalla päästään vihdoin kosketuksiin jonkin todellisen ja aidon kanssa, mutta mikä se sitten on? Mitä jää, kun kaikki on kuorittu?

"Minän" ajatellaan muodostuvan kehosta, mielestä ja sielusta. Keho ja mieli ovat aika yksiselitteisiä, mutta tuo kolmas on vähintäänkin kiistanalainen tyyppi. Kaikkien mielestä sitä ei ole edes olemassa, osittain sanan uskonnollisen sävyn vuoksi, sekä myös siitä ilmeisestä syystä, että sen olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu eikä sitä voi selvästi mihinkään paikallistaakaan. Asiayhteydestä ja omista mieltymyksistä riippuen sanan "sielu" voi vapaasti korvata sanalla energia, henki, elämä, tietoisuus, Itse - samasta asiasta on silti kysymys. Ja se on aivan selvästi olemassa. Kirjoitin siitä täällä.

Keho on meillä kaikilla samanlainen. Koko, muoto, väri ja karvaisuus vaihtelevat, samoin kuin toiset meistä ovat uros- ja toiset naaraspuolisia. Toisissa on enemmän lihasta, toisissa läskiä. Toiset kehot ovat uusia ja tuoreita, toiset vanhempia ja jo rapistuneita. Joskus kehon toiminnot saattavat häiriintyä tai kokonaan lakata kehityshäiriön, sairauden tai onnettomuuden seurauksena, mutta samasta tehtaasta me silti kaikki tulemme. Jokainen ihmiskeho rakentuu täsmälleen samoista alkuaineista, suoriutuu samoista toiminnoista, kasvaa, kehittyy, vanhenee ja kuolee. Jokaisen kehon läpi virtaavat samat tunteet ja tuntemukset: ilo, suru, viha, seksuaalisuus, pelko, häpeä, syyllisyys, toivo, kaipaus, halu, kipu, nälkä, väsymys.

Keho on mainio väline elämän kokemiseen. Jostain syystä minua huvittaa tavattomasti se, että joka päivä miljoonia ja miljoonia kehoja heivataan paikasta toiseen autoilla, junilla, laivoilla ja lentokoneilla. Monta vuotta sitten istuin silloisen ruotsalaisen esimieheni kanssa taksissa matkalla jonnekin. Hän vastasi puhelimeensa ja sanoi: "I'm in a car in Finland!" Ei siihen voinut vastaankaan väittää, siinähän hän oli, aivan selvästi - mutta jotenkin tuntui hassulta, että olimme juuri siinä, emmekä missään muualla, ja meidän kehojamme kiidätettiin autossa pitkin suomalaista maantietä. Jokin minussa ihmettelee tätä ja väittää, että halutessani minun pitäisi pystyä singahtamaan paikasta toiseen ihan itsekseni, pelkkänä ajatuksena. Kehoon sidottuna olemisessa on jotain, jota minun on vaikea ottaa absoluuttisena totuutena. Mutta hieno kapistus se on. On suurenmoista, että voin halutessani heittäytyä vuorenrinteeltä alas ison varjon varassa ja tuntea kaikki ne tuntemukset, joita kyseinen kokemus minussa aiheuttaa. Tai voin tanssia, nukkua, heittää kuperkeikkaa, silittää kissaa, syödä ja rakastella. Kivaa, että meillä on myös aivot, joilla voi tulkita ja jäsennellä kokemuksiaan.

Mielikin on meille kaikille yhteinen, ja sen rakenne on kaikilla sama. Sen tehtävä on prosessoida asioita, vertailla, erotella, kilpailla, väitellä ja selittää. Meillä kaikilla on oma historiamme, tarina, jota kerromme itsestämme ja jonka varaan pitkälti rakentuu käsitys siitä, keitä olemme. Jokaiselle oma tarina on se kaikkein tärkein ja ainutlaatuisin. Meillä on myös imago, jonka kautta esittäydymme paitsi maailmalle, myös itsellemme. Kirjoitin henkisestä imagosta täällä, mutta sama pätee kaikkiin muihinkin imagoihin: menestyjä, ammattilainen, hyvä ihminen, hauska tyyppi, epäonnistuja, ongelmanratkaisija, auttaja, häviäjä...

Muistan, miltä tuntui, kun lapsena ensimmäisen kerran oivalsin, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, jota en koskaan voi nähdä ilman peiliä. Se oli huikaiseva ja samalla vähän pelottava oivallus. Tuntui yksinäiseltä ja erilliseltä. Ja erillisyyden kokemushan on se, joka aiheuttaa maailmassa kaikki ristiriidat. On niin pelottavaa olla erillinen, että yhteyttä toisiin on rakennettava keinolla millä hyvänsä. Jos ja kun suora kontakti ei onnistu, täytyy turvautua manipulointiin ja ryhtyä muuttamaan joko itseään tai toista. Syntyy kilpailuasetelma, jossa ei keinoja kaihdeta. Sen sijaan, että olisimme sekä-että, meistä tulee joko-tai. Joko minä tai sinä. Toinen ihminen koetaan uhkana ja hänet - tai ainakin hänen mielipiteensä - täytyy tuhota. Olen sitä mieltä, että tässä narsistisessa, kilpailua korostavassa yhteiskunnassamme lisääntyvä toisten polkeminen johtuu alunperin juuri erillisyyden tunteesta: ei siinä jouda ottamaan toisia huomioon, kun on niin kiire varmistaa, että kai minä varmasti olen ekana, paras, nopein. Jos on hukkumaisillaan, saa edes hetkeksi nenänsä pinnalle, kun painaa molemmin käsin naapureita pinnan alle.

On toki tärkeää tuntea omat rajansa, tietää, mitä haluaa, ja nähdä oma arvokas yksilöllisyytensä, omat kykynsä ja lahjansa. Siihen pyritään myös terapiassa. Kaikesta näennäisestä erillisyydestämme huolimatta me olemme kuitenkin yhtä ja samaa. Meissä jokaisessa on universumi pienoiskoossa: olemme samaa ainesta kuin tähdet, meillä on kaikilla kaikki inhimilliset ominaisuudet, tunteet ja ajatukset, ja ne yhdistävät meidät toisiimme. Me olemme hattivatteja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti