sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.



Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti