Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.
Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...
Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.
Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.
Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.
Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!
Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!
Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti