iEloon!

Tuure Kilpeläisellä on kyky herättää ihminen eloon. Minä heräsin äkkiarvaamatta keväällä 2010, kun radiossa soi ensimmäisen kerran kappale nimeltä Unkarinsyreenit. Sen monipuolinen, yllättävä melodia, lämmin etelän rytmi ja epätavallinen sanoitus saivat sydämeni heti pamppailemaan. Netistä sain selville, että albumi (Valon pisaroita) julkaistaisiin reilun kuukauden kuluttua, ja se kuukausi menikin kuumeisesti radiota vahdatessa. Mikämikä, tuleeko se taas, oliko, tuliko, menikö, tää se on, voi ETTÄ! Kappale meni heti niin ihon alle, että se soi unissanikin.

Tuosta keväästä on nyt kulunut reilut kaksi vuotta ja Tuuren musiikki raikaa meillä edelleen. Kukaan suomalainen artisti ei ole koskaan koskettanut ja riemastuttanut minua samalla tavoin. Tuure laulaa asioista, jotka jokainen voi intuitiivisesti, syvällä sydämessään tunnistaa ikuisiksi totuuksiksi, vaikka ei itse osaisikaan niitä sanoiksi pukea. Elämä, kuolema, pelko, kaipaus, rakkaus, inhimillinen heikkous ja muut suuret teemat ovat läsnä koko ajan. Sanoituksistaan päätellen Tuure on uinut melkoisen syvissä vesissä ja saavuttanut sen kautta viisauden, jota ei voi sivusta seuraamalla oppia, vaan itse on heittäydyttävä ja ryvetyttävä ja otettava vastuu elämästään. Laulujen teksteissä on valtava määrä ihania, hoksattavia yllätyksiä, joista tulee hyvä mieli. Säe, josta erityisesti pidän, on kappaleessa nimeltä Bonsaipuu: "Hautuumaalla kukkuloilla huojuu mietteliäät surupuut, toukokuussa hiirenkorviin vainajien viisaus kantautuu". Ah!

En varmaankaan olisi yhtä innostunut Tuuren musiikista, jos sitä esitettäisiin perussuomalaisella iskelmäkompilla. Tuuren kappaleissa karavaani keinuu ja suitsuke savuaa, päiväntasaajan aurinko porottaa Afrikan ja Kap Verden yllä, flamencokädet läpyttävät ja paljaat jalat tanssivat Karibian kuumalla hiekalla. Välillä saa sitten tasaisempi slaavilainen poljento rauhoittaa sykettä. Puh :) Joskus meno on hurjan riehakasta, kuten vaikka mainiossa Yksinäisen miehen puvussa tai uunituoreessa biisissä Eloon, välillä sitten hiljennytään ja herkistytään itkettävän kauniissa Hamahelmisydämessä. Erityisen nautinnollisia ovat erilaiset rytmisoittimet, joiden sähähdysten, kilahdusten ja suhahdusten täydellinen oikea-aikaisuus ja yllätyksellisyys hätkähdyttävät ihanasti.

Jokainen Tuuren kappale on erilainen kuin muut. Hän ei toista itseään, kuten niin monet artistit, jotka tekevät saman, ennalta-arvattavan kappaleen aina uudestaan ja uudestaan, vain eri nimellä. Siksi häntä jaksaa kuunnella vaikka koko päivän putkeen - ja monta päivää peräkkäin.

Näin Tuuren ensimmäisen kerran livenä viime huhtikuussa Sellosalissa. Tuure ja Karavaani soittivat antaumuksella, mitään pihtailematta, ja voi sitä rakkauden ja riemun määrää! Itketti ja nauratti, sydän meinasi hypätä rinnasta ulos ja hiki virtasi. Tuntui että katto lähtee lentoon, niin intensiivinen energia konsertissa oli. Näin hänet myös Töölön kirkon pop-messussa toukokuussa; hyvin erilainen tilaisuus, mutta miehen valtaisa, lämmin läsnäolo tuntui sielläkin sydämen pohjassa asti. Se, että hän tekee musiikkinsa itse, näkyy ja tuntuu hänen esiintymisessään. Hän on varpaitaan myöten aito itsensä, ei laskelmoi eikä kosiskele, vaan antaa tulla. Jokin kanava on hänessä auki, ja aitoudessaan hän on suuri inspiraation lähde. Hänen musiikillaan on sydäntä ja sielua lohduttava ja parantava vaikutus.

Seuraava "parannustilaisuus" on Tavastialla 22.8. ja uusi levy julkaistaan 28.9. Yritän pysyä nahoissani ja olla lataamatta itseeni ylisuuria odotuksia. Se kun on varmin keino altistaa itsensä pettymykselle. Heittäydyn mukaan ja otan vastaan kaiken, mikä tulee. Eloon, iloon, elämään!