Köydet irtí!

Heti tuli vaikeuksia. Profiiliin piti valita jokin toimiala, eikä sieltä löytynyt yhtäkään, joka olisi sopinut minulle. Valitsin sitten ympäristön, koska siitä tässä blogissani taitaa olla kysymys: ympäristöni hahmottelemisesta, eli siis siitä, mitä ilmiöitä ympärilläni havaitsen ja miten niiden edessä itse itseni järjestän. Olen erottamaton osa maailmaa, ja se, mitä ympärilläni tapahtuu, vaikuttaa minuun, ja minussa tapahtuvat asiat vaikuttavat ympäristööni.

Tuosta toimialan valitsemisen vaikeudesta tulee nyt mieleen, että minun olemassaoloani taitaa kuvastaa aika hyvin se, että en löydä lokeroa, johon voisin asettua. Lokerossa olisi turvallista olla, kun olisi rajat määritelty ja leima otsassa. Kaikki tietäisivät heti, mistä on kysymys. Elämäni varrella olen kyllä sovittanut itseäni lukuisiin lokeroihin, jotka ovat aluksi tuntuneet hyviltä, kunnes ennen pitkää ne ovat käyneet liian pieniksi ja minun on ollut pakko rikkoa seinät ja jatkaa matkaa. Löytäessäni uuden lokeron olen aluksi innoissani ja tutkin sen kaikki nurkat: mitä täällä on, keitä muita täällä on, mitä täällä tehdään jne. Ja hetken aikaa tiedän, kuka olen ja mihin kuulun. Sitten, kun kaikki on tuttua, alan käydä levottomaksi ja lokero pieneksi. Pieneksi käymisen merkkejä ovat aina olleet väsähtäminen, kyllästyminen, puutuminen, toivottomuus ja ahdistus. Aikani yritän sinnitellä ja innostua uudelleen, kunnes en enää pääse totuutta pakoon: on lähdettävä, hylättävä turvallinen lokero ja uskaltauduttava ulos tuuliseen maailmaan. Tässä vaiheessa kimppuuni hiipii aina pelko. Mitä nyt, apua, selviänkö, entä jos en selviäkään?

Olen työstänyt Caroline Myssin "Sielun sopimus"-kirjassa kuvattua prosessia, jossa oman elämänsä tarkoitusta etsitään arkkityyppien avulla. Arkkityyppihän on C.G. Jungin termi, ja tarkoittaa kaikille ihmisille yhteisiä, alitajuisia sielun sisältöjä ja persoonallisuuden piirteitä, jotka ilmenevät myyteissä, taruissa ja uskonnoissa omina hahmoinaan. Esimerkiksi Gandalf (Taru Sormusten Herrasta) edustaa velhon tai vanhan viisaan miehen arkkityyppiä. Jokainen voi tunnistaa itsessään kaikkien arkkityyppien ominaisuuksia (ja arkkityyppejä on erotettavissa varmaankin satoja), mutta tässä Carolinen harjoituksessa tunnistetaan 12 itseään lähinnä olevaa arkkityyppiä. Neljä perustyyppiä on kaikilla: lapsi, uhri, sabotoija ja prostituoitu. Itse haetaan sitten puuttuvat kahdeksan. Olen pallotellut edestakaisin parantajan, etsijän, mystikon, alkemistin ja opettajan arkkityyppejä, enkä oikein tiedä, mikä tai mitkä niistä minuun sopisivat. Olen ajatellut olevani parantaja, ja koko elämäni olen kyllä pyrkinyt parantamaan maailmaa, toisia ihmisiä ja eläimiä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että se ei ehkä olekaan minun pääarkkityyppejäni. Minua kiinnostavat ilmiöt enemmän kuin niiden hoitaminen. Riemastun, kun havaitsen jonkin ilmiön toistuvan yhteiskunnassa tai omassa tai toisen ihmisen käyttäytymisessä. Matematiikka ja kielet kiehtovat samasta syystä; niihin sisältyy paljon hoksaamista ja puuttuvan tekijän, X:n, etsimistä. Sitten, kun se on löytynyt, jatkan matkaa.

Katsoin eilen illalla mainiota Uutta Sherlockia. Sherlock oli aivan tuskissaan, kun hänellä ei ollut mitään työn alla. Tunnistin siitä itseni. Jos minulla ei ole jotain X:ää etsittävänä, tuntuu elämä lässähtäneeltä ja energiani ovat ihan nollissa. Menneen maailman merenkulkijoista ja tutkimusmatkailijoista on varmaan tuntunut tällaiselta silloin, kun he ovat olleet aloillaan riittävän kauan. Veri alkaa vetää taas liikkeelle, kohti uutta seikkailua, uutta löydettävää. Ja kun lähtee etsimään uutta, on aina päästettävä irti vanhasta. On kestettävä epävarmuutta ja turvattomuutta. Köydet irti ja menoksi.

Niin se on nyt tämän bloginkin kanssa. Lähden liikkeelle, enkä tiedä, mihin olen menossa. Ehkä itse matka on kuitenkin tärkeämpi kuin määränpää.