Tästä seuraa ainakin kaksi johdannaista: 1) minä olen sellainen, kuin olen, ja 2) sinä olet sellainen, kuin olet. Uskallanpa väittää, että suurin osa mielenterveys- ja parisuhdeongelmista poistuisi, jos todella hyväksyisimme tämän. Kun en hyväksy jotain asiaa itsessäni ja kiellän sen, tai yritän poistaa tai muuttaa sitä, viestitän samalla itselleni, että en kelpaa. Ja mikä voisikaan olla sen tuhoavampi ajatus?
Hyvänä esimerkkinä itsen hyväksymättömyydestä voisi mainita erilaiset koko-, näkö-, paino- ja muotopaineet, joita meidän vartaloihimme kohdistetaan. Minäkin olen kamppaillut näiden paineiden kanssa teini-ikäisestä aina tänne vapauttavaan keski-ikään saakka, ja nyt vihdoin alkaa tuntua, että alan hyväksyä ruumiini sellaisena, kuin se on. Aloin laihduttaa joskus 14-vuotiaana, juuri siinä iässä, kun aloin kasvaa tytöstä naiseksi. Ei minun olisi tarvinnut laihduttaa, olin pitkä, hoikka ja kuvista näin jälkeenpäin katsottuna kauniskin, mutta ryhdyin kokeilemaan erilaisia dieettejä aluksi uteliaisuuttani, sitten kelpaamattomuuden tunteestani ja kontrollintarpeestani. Olin runotyttö: haaveilija, hyvä koulussa, herkkä, kiltti ja tunnollinen, mutta en halunnut olla sitä. Halusin olla Toisenlainen. En osannut arvostaa itseäni, enkä uskonut toistenkaan arvostavan minua, ellen muuttuisi ja täyttäisi heidän odotuksiaan yhä paremmin. Toisten ihmisten odotusten täyttämisessä on se helvetillinen ongelma, että heidän odotuksensa eivät suinkaan ole yhdenmukaisia, vaan yksi odottaa yhtä, toinen toista. Siinä sitä sitten pyörii kuin väkkärä ja kumartelee oikealle ja vasemmalle. Samalla oma itse menee pahasti hukkaan.
Toisia miellyttääkseni olin myös oppinut tunteiden tukahduttamisen taidon. Opin olemaan näyttämättä hätääni ja avuttomuuttani, koska pärjätä piti, ja opin myös sivuuttamaan omat tarpeeni, koska toisten tarpeet vaikuttivat usein suuremmilta. Minun oli lisäksi hyvin vaikeaa sanoa ei. Uskon, että tämä selviytymismalli on sukupolveni suomalaisille hyvin tavallinen, ja se juontaa juurensa sotavuosilta. Omat vanhempani olivat talvisodan syttyessä taaperoikäisiä. Kun kokonainen kansakunta joutuu sopeutumaan niin hirvittävään ilmiöön kuin sota, oppii jokainen parivuotiaskin, että omat tarpeet ja tunteet on pantava syrjään. Ei pienen lapsen asioille silloin ole tilaa. Aina on joku, joka on tärkeämpi: rintamalla olevat rakkaat, haavoittuneet ja kaatuneet ja heidän omaisensa, sotatapahtumat ja maan johdon tekemiset, kotiväen huoli selviytymisestä. Sodan jälkeen tulivat sotakorvaukset, jälleenrakennus, teollistuminen, pieni Suomi maailmankartalle. Ei siinä edelleenkään lapsen syvimmille tunteille, ajatuksille ja tarpeille ollut tilaa. Ja tämä malli periytyy sukupolvelta toiselle. Tavallaan minäkin olen elänyt ikään kuin sota olisi edelleen meneillään!
Hakeakseni helpotusta tukahdutettujen tunteideni aiheuttamaan ahdistukseen olen polttanut tupakkaa, juonut alkoholia ja syönyt liikaa. Ja tuosta liiasta syömisestä syntyi yhdessä ulkonäköpaineiden kanssa tilanne, jossa olin kuin varis tervatulla katolla: aina on joko nokka tai pyrstö kiinni tervassa. Lohdutin itseäni syömällä, sitten inhosin ja häpesin itseäni ja ryhdyin taas dieetille, jota pystyin noudattamaan jonkun aikaa, kunnes heilahdin taas toiseen äärimmäisyyteen ja annoin piutpaut kaikelle. Antakaa nyt vaan sitä jäätelöä, prkl. Häpeä lisääntyi kaiken aikaa, ja sitä piti taas yrittää turruttaa. Vertasin itseäni toisiin ja armoton katseeni löysi aina kehostani sen kohdan, joka ei ollut niin kuin piti. Verenmaku suussa juoksin metsäpoluilla ja treenasin salilla niin että sattui. Eihän sellaista rääkkiä kukaan jaksa pidemmän päälle, vaan vastareaktio on väistämätön.
Huomasin äskettäin, että minun on helpompi rakastaa itseäni, kun olen onnistunut laihduttamaan ja vaatekaupassa ei tarvitse mennä XL-osastolle. Samalla huomasin, kuinka nurinkurista se on! Juuri silloinhan, kun olen epäonnistunut, heikko ja epävarma ja kompuroin elämän vaikeissa paikoissa, tarvitsen rakkautta kaikkein eniten. Mutta olin oppinut halveksimaan itsessäni näitä ominaisuuksia. Minun rakkauteni itseäni kohtaan oli ehdollista ja vaati suorituksia. Vasta sitten, kun olin saavuttanut tavoitteet x ja y, saatoin saada vähän rakkautta.
Tämän oivaltaminen oli käänteentekevää. Hylkäsin kaiken dieetti- ja laihdutusajattelun ja aloin opetella intuitiivista syömistä, mikä tarkoittaa sitä, että 1) kaikki ruoka-aineet ovat sallittuja, ja 2) opetellaan kuuntelemaan kehon viestejä nälästä, kylläisyydestä ja siitä, mitä se milloinkin tarvitsee. Minussa heräsi valtava myötätunto kehoani kohtaan kun hoksasin, että se on parhaansa mukaan yrittänyt selviytyä monimutkaisista toiminnoistaan ja mahdollistanut minulle suurenmoisia fyysisiä ja aistillisia kokemuksia siitä huolimatta, että minä olen kohdellut sitä kuin orjaa. Näihin aikoihin näin unen, jossa yhtäkkiä huomasin tankanneeni autooni aivan väärää polttoainetta :) Aluksi söin ihan kaikkea, mitä mieli teki, mutta aika nopeasti aloin huomata eri ruoka-aineiden tuntuvan kehossani erilaisilta. Sen jälkeen on ollut koko ajan helpompi valita juuri minulle oikeasti hyvää tekeviä ruokia, sopivissa määrin. Ja jäätelön tai pullan syöminen on sallittua hyvillä mielin!
Tästä jutusta tulikin ihan erilainen kuin aluksi ajattelin :) Ja se on nyt sellainen, kuin on. Mutta palaan vielä tuohon alkuun sen verran, että totean havainneeni buddhalaisen käsityksen kärsimyksestä täysin paikkansapitäväksi. Kärsimystä aiheuttaa se, että emme hyväksy sitä, mikä on. Jos olen surullinen, on siinä tuskaa jo ihan tarpeeksi, mutta jos olen surullinen enkä haluaisi olla (ts. vastustan sitä), on oloni monin verroin pahempi! Jos kumppanini on mielestäni laiska, ja yritän väkisin muuttaa häntä sellaiseksi, kuin hänen minun mielestäni pitäisi olla, teen meistä molemmista onnettomia. Aina, kun kohtaamme jonkin asian, joka ei ole niin kuin haluaisimme, on meillä kolme vaihtoehtoa: 1) yrittää muuttaa sitä (esim. kertoa toiselle, miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, ja toivoa muutosta), 2) yrittää muuttaa itseämme (pohtia, voisimmeko antaa toisen olla ja tehdä itse jotain toisin), tai 3) lähteä pois. Mutta kaikkia kolmea täytyy edeltää se, että hyväksymme ensin asian olevan niin, kuin se on. Ja hyväksyminen tarkoittaa sitä, että toteamme asioiden todellisen tilan, ja lakkaamme kapinoimasta. Hyväksyvästä näkökulmasta katsottuna asia yleensä näyttää ihan toisenlaiselta, ja jos sitten päätämme toimia saadaksemme muutoksen aikaan, ovat tekomme huomattavasti inspiroituneempia ja kokonaisuuden kannalta myönteisempiä kuin jos toimisimme hyväksymättömyydestä käsin. Meillä kaikilla on oma käsityksemme siitä, miten asioiden, toisten ihmisten tai maailman pitäisi olla, mutta ne ovat vain subjektiivisia preferenssejä, eivät absoluuttisia totuuksia. On myös tärkeää oivaltaa, että jokainen toimii oman maailmankuvansa mukaisesti oikein. Kun toisen teot herättävät meissä vaikka suuttumusta, on rakentavampaa myöntää itselleen olevansa vihainen ja tuntea se, kuin mennä vaatimaan toiselta muutosta.
Taannoinen Talouden madonluvut -dokumentti oli mielestäni hyvä esimerkki tästä. Siinä esitettiin, että länsimainen yhteiskunta on rappeutumisvaiheessaan, ja nykyinen, rahan ja materian kahmimiseen perustuva elämäntapa vie meitä kohti tuhoa. Eriarvoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maailmassa koko ajan enemmän turvattomuutta ja terrorismia. Se, että rikkaudet kasaantuvat harvoille ja miljoonilla ei ole mitään, on niin suuri vääryys, että sitä on mahdotonta käsittää. Se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jos todella hyväksymme, että elämäntapamme on viemässä meidät tuhoon, herättää se aitoja ajatuksia siitä, mitä juuri minä voisin tehdä, ettei lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus vaarantuisi. Jos sitävastoin kiellämme ilmiselvän totuuden ja jatkamme hetikaikkimulletännenyt-elämäntapaamme, lisääntyy pahoinvointi maailmassa päivä päivältä. Tosiasioiden myöntäminen ja vastuunotto olisivat tässäkin avain muutokseen. Itselleni ajatus siitä, että 3,5-vuotiaan kummipoikani lapset tulisivat joskus kysymään minulta, mitä minä tein estääkseni lähestyvän katastrofin, ja minä sanoisin, etten mitään, koska annoin periksi, en uskaltanut, en viitsinyt, pidin kiinni vain omista oikeuksistani jne. on aivan sietämätön. Ai niin, mutta tämäkin on vain minun preferenssini ja voi olla, että se jonain päivänä muuttuu... Jonkun toisen näkökulmasta asia on aivan toisenlainen, ja hänen totuutensa on aivan yhtä oikein kuin minunkin. Itsehän me todellisuutemme luomme. Olen pahoillani, anna minulle anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Sanoinhan, että vaikeaa on :)
Näistä asioista voisi kirjoittaa vaikka koko päivän, mutta aurinko paistaa ja mieli tekee luontoon. Menen katsomaan, miten täydellistä kaikki on metsässä ja rannoilla: puut ovat kaikki omanlaisiaan, käkkäröitä, uljaita, pieniä, suuria, lehti- ja havupuita - ja jokainen on omana itsenään juuri sellainen, kuin sen kuuluukin olla. Meidät luotiin erottumaan joukosta omanlaisinamme, ei sulautumaan siihen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti