Reilu kuukausi sitten näin unen: Olemme Tavastialla Tuuren keikalla. Seisomme yleisössä, kaukana lavasta, jolla Tuure Karavaaneineen soittaa ihan outoja kappaleita. Tuuren kyömynenään osuu valo. Lavalla on lisäksi joukko tyyppejä, joita kaikkia en edes tunne. He pitävät keskenään hauskaa, ja me tunnemme itsemme hieman ulkopuolisiksi.
Keskiviikkona 22.8. on Tuuren ja Karavaanin Tie pohjoiseen -elokuvan iltabileet Tavastialla. Ennakkotietojen mukaan heidän vieraikseen tulevat Vesku Loiri, Samuli Edelmann ja Irina Björklund. No, Veskusta en ole koskaan pitänyt, Samulin lauluja olen joskus nuorena tyttönä baareissa humalassa hoilottanut, Irinasta en oikein tiedä mitään. Paitsi että hän laulaa ranskaksi. Mutta kestän mitä vain, heidätkin, kunhan saan nähdä ja kuulla Tuurea ja hänen musiikkiaan.
Kokoonnumme Aussibaarissa, missä musiikki soi, juomat ovat kylmiä ja henkilökunta on from Down Under. Minua on jännittänyt koko päivän, itse asiassa monta viikkoa jo, kuullaanko illalla riittävästi sitä musiikkia, josta niin kovin pidän, vai varastaako leffa koko show'n. Muitakin jännittää, puhumme Tuuren musiikista, olemme iloisia ja odotamme kokevamme jotain mieliinpainuvan suurta ja kaunista. Kello käy, lähdemme ulos alkavaan sateeseen ja liitymme Tavastian edessä odottavan joukon jatkoksi.
Sisällä haemme hyvät paikat keskeltä salia, suoraan lavan edestä. Piuhoja räplätään, pari outoa heppua virittää kitaroitaan, lavan takana vilahtaa lupaavasti pari hattupäätä. Odotus alkaa käydä sietämättömäksi. Aletaan jo!
Nyt! Valot sammuvat ja Tuure tulee tupakansytyttimen kanssa lavalle. Liekki valaisee hänen kyömynenänsä. Tuuren mukana tulevat ne oudot heput. Telex-duo esittää muutaman kappaleen? Häh? No, kyllä minä yhden Telex-duonkin vielä kestän. Annan pojille tilaisuuden, asetun kuuntelemaan. Biisit ovat tuttuja, ja ovathan ne kauniita, mutta tällaisen illan aloitukseen aivan liian hiljaisia. Kamoon, antakaa meille menoa, rytmiä, meininkiä!!
Telex-duosta selvitään ja Tuure karavaanareineen tulee lavalle. Seuraa muutama ralli Tie pohjoiseen -elokuvasta ja sen jälkeen "kukaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan." Jotenkin se kuulostaa pahaenteiseltä. Rallit kuulostavat 60-luvun rautalankamusiikilta, ihan meneviä kyllä, vaikka sanoitukset eivät aivan veretseisauttavia vielä olekaan. Rampparampparampparamppa - hei! - rampparampparampparamppa - hei! - rampparamppa... ja niin edelleen.
Huh. No niin. Jokohan päästäisiin asiaan. Ai jaa, nyt tulee Kaurismäki, Mika tämä vissiin on, kertomaan elokuvastaan. Olen kärsivällinen, olen Buddha, annan tämänkin hetken olla juuri sellainen kuin se on. Juu, hieno juttu että olet nyt täällä Karavaanin kanssa. Minustakin on hienoa olla nyt täällä Karavaanin kanssa. (Ihan pikkupikkuaavistuksen sarkastinen pieni ääni alkaa kuulua mielessäni.)
Ei kai? Nyt tulee lavalle Irina Björklund! Ei kai Buddhalla mene otsa ryppyyn tällä tavalla, eihän? Irina on hento nainen ja laulaa rrrrranskaksi silmät kiinni. Uni tulee. En minä ole tullut tänne hentoja naisia katsomaan, minä haluan herrasmiehiä ja rytmejä, jotka panevat veren kiertämään!
Samuli Edelmannin tullessa lavalle en jaksa enää. Seurueestamme kaksi ovat jo poistuneet baarin puolelle, ja me loputkin lähdemme könyämään sinnepäin tungoksen halki. Hiki virtaa pitkin selkää, mutta baarissa on viileää ja pääsemme istumaan. Kaikilla on vähän hölmistynyt ilme, mutta olemme yhä kohteliaita. Katsomme baarin telkkareista, kuinka Vesku ja joukko ihan outoja tyyppejä, joista en edes halua tietää, keitä he ovat, pitävät lavalla omia mystisiä menojaan. "Tie pohjoiseen on varmasti pitkä ja unettava", sanoo joukostamme Eräs. "Ajattele nyt niitä pitkiä, suoria maanteitä!" Ruudulta näemme, kuinka oudot tyypit uhoavat ja tanssivat. "Lapinhulluus iski", arvelee Eräs. Jo alkaa naurattaa. Ahaa, nyt Rocka Merilahti, jolla on flamencotanssijan olemus, esittää käsilläseisontaa. "Kaks tuntia soittanu kitaraa ja sit tolleen", Eräs tokaisee kuivasti. Alan nauraa hillittömästi, olkapäät hytkyen, jännitys ja pettymys purkautuvat.
Vähän vaille puolenyön seurueemme jäsen kokee takauman: hän on 20 vuotta sitten istunut tässä samassa Tavastian baarissa, katsonut ihmisiä ja miettinyt: "mitä helvettiä mä täällä teen?" Hän lähtee kotiin. Me jäämme vielä siitä huolimatta, että kotona olisi parempaa tekemistä - siellä voisi kuunnella vaikka Tuure Kilpeläistä.
"Hyvät naiset, hyvät neidit, saanko hetkeksi teidän huomionne", kuuluu salista. Yksinäisen miehen puku!!! Vihdoinkin päästään asiaan! Ryntäämme ovelle - youtubea voi katsella kotonakin! Laulamme ja tanssimme mukana. Tämä on nyt Sitä. Ajatuksen voima, Unkarinsyreenit - jo alkaa tuntua paremmalta. Kun lavalle ilmestyvät Suoran Lähetyksen herrat kitaroineen, alkaa meno olla jo sitä, mitä olen koko illan odottanut: laulun ja taputusten sykähdyttävää riemua, tunnelmaa, jollaista olen kokenut vain Tuuren konserteissa; tunnelmaa, joka on suuri ylistys Elämälle ja kaiken Luojalle. Latso diives.
Vaan lavan varjoissa vaanii taas Samuli Edelmann. Alkaa pitkä rummutussessio, jonka keskipisteenä Edelmann ärjyy. En oikein tiedä, miksi. En jaksa innostua äijien uhosta. Encore-osuuden aluksi lavalle ilmestyy taas hento Irina, ja meille riittää. Lähdemme ulos hiljaiseen, sateiseen Helsingin yöhön. iEloon!-biisiä mukaillen, tästä illasta jäi "hengelle jano ja lihalle nälkä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti