Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.

Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.

Opettajia ja opettajia

Kun keväällä valo lisääntyy ja linnut heräävät laulamaan, koittaa minun elämässäni kaksi tärkeää vuosipäivää. Heikki ja Aino, kaksi elämäni merkittävimmistä opettajista, poistuivat kumpikin tästä maailmasta keväällä. Tunnen heidän läsnäolonsa silti edelleen. Yhteytemme ei ole katkennut kuolemaan. En tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, mutta pidän kyllä mahdollisena, että jokin tietoisuus jatkuu. Tuntuisi jotenkin mielettömältä, jos syntyisimme tänne olemattomuudesta, täydestä tyhjyydestä, ja palaisimme takaisin samaan olemattomuuden tilaan. "Mitä on verhon takana, paratiisi vaiko tuonela, vai tähtimeressä lepäävä ikuisuus", kyselee Tuurekin. No, Heikki ja Aino tuntuvat opettavan minulle jotain tästäkin asiasta, he kun ovat jo verhon takana, tuolla jossain.

Heikki oli esimieheni, mentorini ja ystäväni. Hän näki minut tarkasti ja uskoi minuun siinä vaiheessa, kun olin nuori, en itse uskonut itseeni tippaakaan, pelkäsin kaikkea ja kaikkia ja elin elämääni sen varassa, minkälainen luulin, että minun "pitää" olla. Hän ohjasi minut sille polulle, joka aikanaan johti terapeutin opintoihin ja uuteen, merkitykselliseen ja palkitsevaan ammattiin. Muistan vieläkin, miltä kuulostivat Heikin askeleet toimistomme käytävällä, ja kuinka nuo askeleet joka aamu pysähtyivät ovelleni, missä vaihdoimme kuulumiset ja suunnittelimme edessä olevaa päivää. Heikki oli jäämässä eläkkeelle ja hän alkoi opettaa minusta seuraajaansa. Hän otti minut mukaan palavereihin ja vietti tuntikausia selvittäen minulle tehtävänsä haasteita ja organisaatiossa pinnan alla vaikuttavia henkilösuhteita. Vaikeissakin tilanteissa hän pyrki aina toimimaan oikein ja kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti. Luottamus, jota hän minua kohtaan osoitti, ja välisemme vahva yhteenkuuluvuuden tunne toivat elämääni merkitystä, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut. Se oli lähes taianomaista. Meillä oli yhteinen suunnitelma ja tavoite, ja teimme yhdessä töitä sen onnistumiseksi. Läksiäispäivänään Heikki sanoi minulle luottavansa siihen, että hän jättää tehtävänsä hyviin käsiin, ja se kantoi minua monien hankalien päivien yli.

Pidimme yhä yhteyttä Heikin lähdön jälkeenkin. Sain kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua, ja vähitellen meistä tuli myös ystävät. Vuosien kuluessa yhteydenpitomme harveni, mutta aina tavatessamme tunsin välisemme lämmön ja ymmärryksen. Jouluna 2007 Heikki kertoi olevansa vakavasti sairas, ja että paranemisesta ei ollut enää toivoa. Onneksi sain tilaisuuden kertoa hänelle, kuinka paljon hän oli minulle merkinnyt, sillä tuo oli viimeinen kerta, kun hänestä kuulin. Huhtikuussa 2008 Heikki oli erään viikon ajan vahvasti mielessäni lähes joka päivä, ja tultuani kotiin seminaarista, jossa olin esittänyt terapeutin lopputyöni, ajattelin ottaa häneen yhteyttä. Muutamaa päivää myöhemmin näin Hesarissa hänen kuolinilmoituksensa. Heikki oli kuollut samana päivänä, kun olin lopputyöni esittänyt.

Heikki käy luonani yhä silloin tällöin, unessa. Tulen noista unista aina hyvin onnelliseksi. Tuntuu kuin hän yhä pysähtyisi ovelleni kyselemään kuulumisia. Eläessään hän opetti minulle valtavasti työstä ja elämästä, ja hän tuntuu tekevän sitä edelleen. Viimeksi näkemässäni unessa hän tuli kertomaan olevansa yhä täällä, ja että "kaikki ei pääty kuolemaan, muista se."

5.3. tuli kuluneeksi vuosi kissani Ainon kuolemasta. Olen surrut syvästi sitä, kuinka paljon tuo pieni kissa joutui kärsimään elämänsä viimeisen viikon aikana. Suruni alkoi merkittävästi hellittää kun oivalsin, että Ainon tuska oli Ainon, ei minun, ja hän oli aikuinen, viisas kissa, joka kantoi kipunsa arvokkaasti loppuun saakka. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa eikä sääliteltävää. Muistan, kuinka olin hakemassa Ainoa kotiin viimeisen tiputuspäivän jälkeen, kaksi päivää ennen kuin hän kuoli, ja hoitaja antoi hänelle vielä peräruiskeen ennen kotiinlähtöä. Aino oli tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa, mutta siistinä ja arvonsa tuntevana kissana hän ei suostunut tekemään tarpeitaan pöydälle laitetun alustan päälle, vaan hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä hiekkalaatikkoa. Hiekkalaatikkoa. Siinä on arvokkuuden ja hienostuneisuuden mallia kerrakseen - ominaisuuksia, jotka tuntuvat lähes täysin kadonneen tästä nykypäivän narsistis-pornografisesta kulttuuristamme.

Opettajana voi toimia myös henkilö, jota ei ole koskaan tavannut. Minun elämässäni yhdeksi tällaiseksi on osoittautunut englantilainen koomikko Miranda Hart. Miranda on nelikymppinen, 185-senttinen nainen, joka on tehnyt hurmaavalla ja vapauttavalla tavalla näkyväksi kaikkia niitä asioita, jotka ihmisiä nolostuttavat ja aiheuttavat epävarmuutta, ja joista enemmistö yleensä mieluummin vaikenisi. Nimeään kantavassa komediasarjassa hän kompuroi spektaakkelimaisesti, puhuu hämmennyksissään puuta heinää ja mokailee virallisissa tilanteissa, häkeltyy ihailemansa miehen läsnäollessa, ei osaa flirttailla eikä käyttäytyä pintaetiketin mukaisesti. Hän haaveilee rakkaudesta, mutta kaikki seksiin liittyvä naurattaa ja ajatus parisuhteen intiimiydestä hirvittää. Hän ei feikkaa eikä yritä esittää olevansa parempi kuin on - tai ainakin epäonnistuu näyttävästi joka kerta niin tehdessään. Hän ei pienennä itseään mahtuakseen muotteihin, ja on valloittava esimerkki siitä, miten kookas, outo ja täysin epä-cool nainen voi olla kaunis ja rakastettava omana itsenään. Hän on äskettäin julkaissut kirjan "Is It Just Me?", ja odotan innolla, että pääsen siihen käsiksi. Meillä parastaikaa pyörivässä Hakekaa kätilö -sarjassa Miranda esittää Chummya, johon ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta. Miranda on suuri parantava voima kaikille, jotka milloinkaan elämänsä varrella ovat tuskailleet joukkoonsopimattomuuden, outouden, liiallisen tämän tai tuon, tai paino- ja itsetunto-ongelmien kanssa. No, Miranda darling, it's not just you :)

PS. Lontoolainen Diane tekee käsityönä suloisia nukkeja ja eläimiä, myös tilauksesta. Tuo kuvassa oleva pikku-Aino on hänen tekemänsä. Jos olet kiinnostunut, katso lisää täältä.

Ajatuksia kissoista ja terapeuttisesta paranemisprosessista

Istahdin tähän koneen ääreen ja ajattelin katsoa, mitä lähtee tulemaan. Kaunis, sielukas Vieno-kissani (puoli vuotta sitten kuolleen Ainon velipoika) tassuttelee ympäriinsä omissa asioissaan. Sillä on kodin vartioinnin lisäksi lukuisia muita tehtäviä, joista kaikista en edes tiedä. Luulen, että se näkee paljon sellaista, mitä minä en näe. Pidän ajatuksesta, että kissat näkisivät tämän fyysisen maailmamme lisäksi myös henkimaailmaan yhtä luonnollisesti kuin me ihmiset näemme olohuoneen ja keittiön. Ehkä se näkee myös Ainon silloin tällöin. Itse en ole Ainoa nähnyt sen jälkeen, kun näin sen harmaan hahmon pari kertaa livahtavan eteisestä keittiöön vähän kuolemansa jälkeen (Vieno oli samaan aikaan parvekkeella), mutta tunnen kyllä sen läsnäolon. Aino lähettää minulle viestejä silloin tällöin. Sen terveyskortti on ilmestynyt odottamattomassa paikassa; Aino-nimi on tullut esiin tai radiosta on tullut Ainosta muistuttava kappale hetkellä, jolloin olen pohtinut jotain tärkeää päätöstä. Olen myös tuntenut Ainon olkapäälläni hetkinä, jolloin olen ollut yksin ja hukassa. Pieni kulta <3

* * * *

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

* * * *

Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!