Valaistunut, osa 2

Lauantai-iltaisin ykkösellä pyörivä HBO:n Valaistunut-sarja on ehtinyt nyt yli puolenvälin ja säilyttänyt tarkkanäköisyytensä, yllättävyytensä ja nolostuttavuutensa. Sarjaa voi katsoa ainakin kolmesta näkökulmasta: joko täysillä päähenkilö Amyn mukana eläen, toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä ihmetellen, tai sitten hänen naiiviudelleen naureskellen. Kolmas näkökulma on sitten se, josta itse katson: olen kulkenut samaa tietä kuin päähenkilö ja saavuttanut sen jälkeen jonkinlaisen tasapainon.

Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.

Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.

Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.

Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.

Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.

Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.

Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.

Valaistunut?

Eilen alkoi telkkarissa uusi HBO:n sarja nimeltä Valaistunut. Se kertoo naisesta, joka saa töissä hermoromahduksen ja lähtee hoitamaan itseään johonkin henkisen kasvun keskukseen Havaijille. Kaikesta päätellen hänessä on Havaijilla syntynyt syvällisiä oivalluksia, hän on saanut henkisiä kokemuksia ja kokenut yhteenkuuluvuutta ja uudenlaista merkityksellisyyttä. Hän palaa kotiin täynnä rakkautta, luottamusta ja uskoa siihen, että voi muuttaa maailmaa. Mutta maailma ei olekaan valmis ottamaan vastaan naisen tuomaa ilosanomaa.

Saa nähdä, miten sarja etenee, mutta tämä ensimmäinen jakso herätti minussa suurta myötätuntoa, sydämen pohjasta kumpuavaa hilpeyttä, sekä sellaista hieman kyyristyttävää, noloa tunnetta, jonka saattaa joskus kokea, kun äkkiarvaamatta näkee itsensä peilistä.

Minä olen ollut tuo nainen.

Koin ensimmäiset elämää suuremmat oivallukseni vuonna 1999 tanskalaisen Personal Management Internationalin järjestämällä, hahmoterapian metodeihin perustuvalla johtamiskurssilla. Tullessani kotiin koin, että kaikki oli muuttunut. Olin kokenut, mikä voima oli tunteiden ilmaisulla, rehellisellä palautteella ja yhteisöllisyydellä. Yhtäkkiä kaikella oli merkitys, ja minulla oli voima muuttaa asioita, siis maailmaa, paremmaksi. Olin nähnyt valon, säteilin jumalallista rauhaa ja tietoisuutta ja uskoin vilpittömästi, että muutkin näkisivät totuuden, kun vain osoittaisin heille, mistä se löytyy.

Kurssin lopussa kouluttajat olivat muistuttaneet meitä, vitsin varjolla mutta silti täysin vakavissaan, että muu maailma ei sitten ole ollut PMI:n kurssilla, ja tähän todellisuuteen törmäsinkin välittömästi. Esimieheni suhtautui vähintäänkin epäluuloisesti oppimiini metodeihin, ja kollegani ja alaiseni kokivat tunteiden ilmaisuni kiusallisena. Vähän kuin HBO:n sarjan hahmotkin, jotka jähmettyivät ja kiemurtelivat, kun päähenkilö yhtäkkiä halaili heitä. Läheisenikään eivät olleet lainkaan valmiita vastaanottamaan antamaani suoraa palautetta. Eikä riittänyt, että itse toimin näin, vaan aloin käännyttää myös toisia. Uskoin todella, että voisin muuttaa heitä ja siten vihdoin saavuttaa sen rauhan ja rakkauden täyttämän elämän, jota kiihkeästi kaipasin. Minun on täytynyt olla todella rasittava tyyppi.

Moni haluaa nykyään henkisempää elämää. Henkisinä ominaisuuksina pidetään yleensä rauhaa, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja pyrkimystä hyvään. Äärimmäisen hyviä ja kauniita ominaisuuksia kaikki. Mutta kun pyrkii kehittämään ja korostamaan itsessään näitä puolia, saattaa tulla luoneeksi itselleen henkisen imagon, jolloin kaikki siihen sopimattomat ominaisuudet pitää tukahduttaa, tai vähintäänkin "työstää pois". Ei-henkisiksi ominaisuuksiksi saatetaan kokea ahneus, laiskuus, itsekkyys, heikkous, viha, epäluulo, julmuus... kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja vähän päälle. Kun tuomitsee nämä ominaisuudet itsessään, tuomitsee ne automaattisesti myös toisissa, ja niin ollaankin jo todella kaukana anteeksiannosta ja myötätunnosta. Tuomitsevuus on tietysti myös yksi niistä ominaisuuksista, joita henkisenä ihmisenä itseään pitävä ei voi itsessään hyväksyä, joten on pakko tuomita oma tuomitsevuutensa. Omalle itselle jää aina vain vähemmän tilaa elää, mikä luonnollisesti lisää ahdistuksen ja vihan tunteita, jotka sitten pahimmassa tapauksessa kohdistetaan ympäristöön: "tämä on sinun syysi, sinä estät minua elämästä." Näin alkavat sodat.

Henkisyydestä saattaa tulla puolustuskeino elämää vastaan. Mielenkiintoinen termi "spiritual bypass" tarkoittaa juuri sitä. Henkisten fraasien taakse voi kätevästi mennä piiloon, kun ei halua kohdata elämää sellaisena, kuin se on.

Henkisellä polulla olevia vaanii vaara muuttua ihmisen puolikkaiksi, karikatyyreiksi ja kontrollifriikeiksi - henkistä imagoahan täytyy vaalia. Siitä on elämä kaukana. Hyväksymällä yhden ominaisuuden, mutta ei sen polariteettia, tulee kieltäneeksi elämän kokonaisuuden. Elämähän pitää sisällään kaiken, kaikki ominaisuudet ovat sen ilmenemismuotoja, ja jokaisen ominaisuuden mukana tulee aina sen polariteetti. Jos olemme hyviä, on meissä myös pahuutta. Jos olemme sallivia, vaatimattomia ja vahvoja, on meissä myös tuomitsevuutta, ahneutta ja heikkoutta. Näin on oltava, jotta tasapaino säilyy. Se on todellista täydellisyyttä. Yin ja Yang.

Ainoa tie tästä ulos on se, että antaa itselleen luvan tuntea kaikkia tunteitaan ja lakkaa luokittelemasta niitä hyviin ja pahoihin. (Tuntemisella tarkoitan tuntemista, en toimimista tunteen vallassa.) Eiväthän tunteet edes ole "meidän", siis siinä mielessä että ne voisivat jotenkin määrittää, keitä olemme, vaan ne ovat universaalia elämän energiaa, joka liikkuu meissä kaikissa. Jokaikinen ihminen maailmassa voi ajatella samoja asioita ja tuntea samoja tunteita. Miten siis milloinkaan mikään tunne, joka minussa nousee, saavuttaa huippunsa ja laskee, voisi kertoa mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen? Merikin tietää, etteivät sen aallot sitä määritä: välillä on tyyntä ja välillä myrskyää, mutta meri pysyy aina samana.

Maailma on, mikä on, eikä se suostu muuttumaan sellaiseksi, kuin me haluaisimme sen olevan. Aito, suorastaan radikaali hyväksyntä ymmärtää tämän. Maailma on kyllä täydellinen, ei tarvitse kuin avata silmänsä ja nähdä se. Ja täydellisiä olemme mekin, kaikkinemme. Sen oivaltaminen on tie todelliseen paranemiseen.