Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. tammikuuta 2013

Minä olen rakkaus

Eilen illalla kuulostelin tuota olemustani, josta kirjoitin täällä. Kun oikein tarkkaan sitä kuuntelin, huomasin, että se tuntuu samalta kuin rakkaus. Minä siis olen rakkaus. Ja niin olet sinäkin.

Oho.

Onko siis kaikki se, mitä minulle on rakkaudesta kerrottu, totta? Onko niin, että aina, kun olen ollut rakastunut, tai tuntenut rakastavani, onkin ollut kysymys siitä, että silloin todellinen minäni (vaikkei sillä olekaan mitään tekemistä "minän" kanssa, mutta sanat nyt ovat mitä ovat) on tullut enemmän esiin kaikkien maskieni, roolieni ja mieleni rakennelmien alta? Että rakkaus ei riipukaan siitä, onko sille kohdetta vai ei? Että rakkaus ei olekaan jotain, joka minussa joskus tapahtuu ja joskus ei, vaan se on aina ollut minussa, ja tulee aina olemaan, ja minä ja rakkaus emme olekaan erillisiä, vaan olemme yhtä ja samaa?

Olen tietysti lukenut satoja kertoja lauseen: "Minä olen rakkaus", toistellut sitä ja yrittänyt ymmärtää sitä. Mutta mieleni ei moista yltiöpäistä väitettä voi mitenkään hyväksyä. Se kysyy heti: "miten niin olet rakkaus" ja keksii sata esimerkkiä, jotka näyttävät todistavan, että "ei muuten pidä paikkaansa." Mieli haluaa vertailla, tavoitella, hallita ja olla muista erillinen. Mutta sitten kun asian kokee, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen, eikä mielellä ole enää mitään sanottavaa. Se tietää, että nyt puhuu totuus.

Jos minä olen rakkaus, ja Jumalakin on rakkaus, niin olemmeko Jumala ja minä yhtä ja samaa?

OHO.


lauantai 1. syyskuuta 2012

Totally Sherlocked, English version

This Saturday morning I had plans to do something entirely different, but found this post pushing itself out of me with such force that it's best to just let it out...

Since last Saturday night there has been little room in my head for anything else than BBC's new, brilliant Sherlock. I fell in love with the series right from the start, in fact right after seeing this scene:



Now, all of you who haven't seen this series yet, but are perhaps planning to do so, stop reading and go do something else - preferably, of course, go and order it from Amazon! Spoilers ahead.

The scene above says it all. Sherlock, the master detective, reads the situation, and John, like an open book. He hears and sees things accurately and makes his own conclusions. He trusts his ability completely and is not afraid to use it or let it show. John, sweet John, looks like he's been struck by lightning. Just look at his face and posture after Sherlock's grand exit: he doesn't have a clue what hit him. He is confused and stunned, and perhaps a little hurt, by this stranger who blasts out truths about him. The spectacled guy, who introduced John and Sherlock to each other, seemingly fully aware that they're a match made in heaven, looks at him with a tiny, knowing smile on his face. "Yep, he's always like that."

Sherlock is "not a psychopath, but a fully functional sociopath", as he himself says. He grew up in an emotionally cold home with his big brother Mycroft. I don't know what their mother was like, but I assume very little nurturing was offered, feelings were not expressed and no intimacy experienced. To compensate for this lack Sherlock developed an excellent, brutally sharp intellect. He has probably had to read from other people all the things that have been left unsaid, and thereby developed this ability to excellence. I can only imagine, what a dreary home the poor, little, lonely boy Sherlock has had.

Sherlock has never had any friends and he doesn't understand emotions, he seems to be lacking empathy. He loves solving crimes because of the intellectual challenge they offer, he's not interested in helping people. A chance to excel in reading people turns him on, and he ends up hurting others by his merciless analyses. He is childishly moody, has poor tolerance for disappointments, bosses others around and boldly expects them to do as told. In social situations he doesn't know how to behave as is expected of him, and he doesn't even understand why he should do it. Whether he is liked or not seems of little concern to him. He is alone, and his loneliness keeps him safe, and it doesn't occur to him to miss any other kind of life.

When John and Sherlock first meet, a change starts to happen in both of their lives. John, also lonely, an army doctor just back from the war in Afghanistan, his body and soul wounded, is completely lost and doesn't know what to do with his life. Sherlock's personality leaves him thunderstruck and he doesn't see any reason why he should have anything more to do with him, but he still finds himself turning up on 221 B Baker Street to meet Sherlock. Sherlock's landlady, Mrs Hudson, makes the assumption that John is more the sitting-down type, which makes him squirm. When Sherlock suggests that John follow him to the crime scene it becomes clear how unhappy John has been, as he bursts out a relieved "Oh God, yes."

John acts different from what people usually do when confronted with Sherlock's analyses: he gives him praise and doesn't tell him to piss off. John also seems to understand Sherlock in an uncanny way. Not logically, but intuitively. He follows Sherlock when he realizes he is with the taxi driver-turned-murderer and could be in mortal danger, and ends up shooting the murderer through a window. The episode ends in a delicious and touching scene: Sherlock, who can't understand why people keep giving him a blanket - "I'm not in a shock!" - describes the shooter's profile to the police, sees John standing nearby and suddenly realizes the truth. Sherlock and John walk away together and look at each other. A connection has been made.

And it is this connection that is the most interesting and touching element of the entire series. The characters created by Sir Arthur Conan Doyle and their relationship have been subject to a lot of speculation for decades. Were they in fact lovers, and was John's marriage just a facade, because people's attitudes in that era were strictly against a love relationship between two men? As the series progresses Sherlock and John learn to know each other in such a way that no words are needed. They understand each other on soul level. They look at each other and laugh in a way that is possible only for two people who are on the exact same wavelength. In the beginning of the series John, in particular, points out several times that he hardly knows Sherlock, and both deny being friends or needing each other in any way. Everybody else, tv audience included, sees how these two are made for each other. They are regarded as a couple; even Mycroft inquires whether a happy announcement is due by the end of the week. It is usually John who tries to correct people's perceptions about them as a couple; Sherlock doesn't really react. John has always been heterosexual and in the beginning of the series he has several short-term relationships that always fail. Finally, one of his girlfriends tells him he is the perfect boyfriend - for Sherlock. Sherlock, being asexual, has never had a relationship, doesn't understand his feelings and can't name them. In Season 2 not even John bothers to explain any more.

Are they lovers then? Nothing romantic has happened, and they're not having sex. But they love each other very much. The love they share is of an unexplainable quality and it transcends love between good friends, brothers or even romantic couples. It cannot be intellectually defined. They complement each other. Theirs is the perfect soul mate relationship and they share a deep intimacy where both men see the other one and is seen and accepted exactly as who they are, without demands. It is unconditional love that exists because the other person exists. There are conflicts but they are always resolved and as a result, both learn to understand and respect the other more. They look at each other like two people very much in love. The chemistry between them is very visible and it has an undeniable sexual vibe. Little by little it becomes obvious that the well-being of the other is their number one priority and in the last episode it is finally crystal-clear: they are the world's most important and most loved persons for each other. The tears rolling down Sherlock's pale face, as he stands on the edge of the rooftop, and John's disbelief and despair as he kneels beside his dead friend's body, leave nothing ambiguous. Watching the very last scene, where John says goodbye to Sherlock by his grave, I was in tears. This oh so British, seen-it-all soldier who has learned to hide his feelings finally tells his friend just how much he means to him. "Don't... be... dead." Further away at the graveyard, in the shadows, stands Sherlock, very much alive, and watches quietly as his friend leaves. Sooooooooooob.



I sincerely hope that the writers of this series have the courage to bring Sherlock and John's story to the 21st century on more than material and societal levels. I truly hope that they have the courage to not just leave the quality of Sherlock and John's relationship heavily implied, but let them be lovers. Saying this I don't necessarily mean having a physical relationship, I'm talking about soul mates. In any case, I shall be incredibly disappointed if John ends up marrying some woman... it would feel so wrong. Sherlock and John are made for each other.



"Sherlock" has been made  - and perfected - with the unique, impeccable professionalism of the Brits. Visually I have never seen anything quite so stunning. Benedict Cumberbatch (Sherlock) and Martin Freeman (John) don't just act, they ARE Sherlock and John. They are masters in conveying emotions by their postures and the tiniest flashes of expressions in their faces and eyes. Nothing needs to be underlined, everything becomes perfectly obvious in the subtext. I very much enjoy how the series allows us to have our own insights and, despite of it being a story about solving crime, violence is hardly seen at all. It also contains a lot of quiet, enjoyable humour, which does demand quite a lot of concentration from the viewer. The Finnish subtitles are, sadly, too simple and general, and many of the hidden linguistic treasures and nuances are lost in translation.

Sherlock and John, come back soon! I heard Season 3 will go into production in January 2013. I can wait, I can wait..............

Totally Sherlocked

Olin ajatellut tänä lauantaiaamuna tehdä jotain aivan muuta, mutta tämä kirjoitus puskee itseään minusta ulos sellaisella voimalla, että on paras päästää se ilmoille...

Sitten viime lauantai-illan, päähäni ei ole mahtunut paljoa muuta kuin BBC:n uusi, huimaava Sherlock. Ihastuin sarjaan heti, itse asiassa nähtyäni tämän ensimmäisen jakson kohtauksen:


Nyt sitten kaikki te, jotka ette ole sarjaa katsoneet, mutta ehkä aiotte tehdä niin, lopettakaa lukeminen ja menkää tekemään jotain muuta - mieluiten tietysti tilaamaan sarja Amazonista! Juonipaljastuksia on tulossa.

Tuosta ylläolevasta kohtauksesta käy ilmi kaikki. Sherlock, päättelyn mestari, lukee tilannetta ja Johnia kuin avointa kirjaa. Hän kuulee ja näkee tarkasti, ja tekee omat johtopäätöksensä. Hän luottaa kykyynsä sataprosenttisesti eikä arkaile käyttää (eikä näyttää) sitä. John, ihana John, on ällikällä lyöty. Katsokaapa hänen ilmettään ja asentoaan Sherlockin näyttävän poistumisen jälkeen: hän ei tiedä, mikä häneen iski. Hän on hämmentyneen tyrmistynyt, ehkä myös hieman loukkaantunut, kun tuo tuntematon latelee hänestä totuuksia. Silmälasipäinen kaveri, joka on esitellyt Johnin ja Sherlockin toisilleen ilmeisen tietoisena siitä, että he sopisivat toisilleen täydellisesti, katsoo vierestä pieni, tietävä hymy kasvoillaan. "Yep, he's always like that."

Sherlock "ei ole psykopaatti, vaan täysin toimintakykyinen sosiopaatti", kuten hän itse sanoo. Hän on kasvanut kylmässä kodissa isoveljensä Mycroftin kanssa. En tiedä, minkälainen heidän äitinsä oli, mutta kaikesta päätellen huolenpito on jäänyt olemattomaksi, tunteita ei heillä ole ilmaistu eikä läheisyyttä koettu. Näiden puutteiden kompensoimiseksi Sherlockille on kehittynyt loistava, viiltävä äly. Todennäköisesti hän on joutunut lapsuudenkodissaan lukemaan toisista ihmisistä kaiken sen, mitä ei ole sanottu ääneen, ja siinä taidossa hän on kehittynyt ylivertaiseksi. Voin vain kuvitella, kuinka kolkko koti pienellä, yksinäisellä Sherlock-pojalla on ollut.

Sherlockilla ei ole koskaan ollut ystäviä eikä hän ymmärrä tunteita, häneltä näyttää puuttuvan empatiakyky. Hän rakastaa rikosten selvittelyä niiden tarjoaman älyllisen haasteen vuoksi, hän ei ole kiinnostunut ihmisten auttamisesta. Hän syttyy saadessaan loistaa kyvyllään lukea ihmisiä, ja kolhii toisten tunteita säälimättömillä analyyseillään. Hän on lapsellisen oikukas, sietää huonosti pettymyksiä, komentelee toisia ja olettaa ilman muuta heidän tottelevan. Sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa toimia siten, kuin häneltä odotetaan, eikä hän ymmärrä, miksi niin edes pitäisi tehdä. Se, pidetäänkö hänestä vai ei, ei näytä olevan Sherlockille lainkaan tärkeää. Hän on yksin, yksinäisyydessään turvassa, eikä hän edes osaa kaivata muunlaista elämää.

Johnin ja Sherlockin tavatessa toisensa kummankin elämässä käynnistyy muutos. John, myös yksinäinen, juuri Afganistanin sodasta palannut, ruumiiltaan ja sielultaan haavoittunut armeijan lääkäri on täysin hukassa eikä tiedä, mitä elämällään tekisi. Hän on kuin puulla päähän lyöty Sherlockin persoonan edessä, eikä näe mitään järjellistä syytä olla yhtään enempää tekemisissä tämän kanssa, mutta huomaa siitä huolimatta menevänsä tätä tapaamaan Baker Street 221 B:hen. Sherlockin vuokraemäntä, Mrs Hudson, tulkitsee Johnin olevan enemmän paikoillaan istuvaa tyyppiä, mikä panee Johnin kiemurtelemaan. Sherlockin ehdottaessa, että John tulisikin hänen kanssaan rikospaikalle, Johnin helpottunut puuskahdus: "Oh God, yes" paljastaa, kuinka onneton John on ollut.

John toimii toisin, kuin ihmiset yleensä Sherlockin analyysien edessä toimivat: hän antaa Sherlockille tunnustusta, eikä käske häntä painumaan hiiteen. John myös näyttää jollain käsittämättömällä tavalla ymmärtävän Sherlockia. Ei järjellisesti, vaan intuitiivisesti. Hän lähtee Sherlockin perään oivallettuaan, että Sherlock on taksinkuljettaja-murhaajan kanssa ja saattaa olla hengenvaarassa, ja päätyy ampumaan murhaajan ikkunan läpi. Jakson loppu on kutkuttava ja koskettava: Sherlock, joka ei voi käsittää, miksi hänelle koko ajan tyrkytetään huopaa harteille - "en minä ole shokissa!" - kuvailee poliisille ampujan profiilia ja nähdessään Johnin seisovan lähistöllä oivaltaa yhtäkkiä totuuden. Sherlock ja John lähtevät yhdessä kävelemään pois ja katsovat toisiaan. Yhteys on syntynyt.

Ja tuo yhteys on koko sarjan kiinnostavin ja liikuttavin elementti. Sir Arthur Conan Doylen luomista hahmoista ja heidän välisestään suhteesta on vuosikymmenten ajan esitetty spekulaatioita. Olivatko he itse asiassa rakastavaisia, ja oliko Johnin solmima avioliitto vain kulissi, koska sen ajan jyrkät asenteet eivät vielä hyväksyneet kahden miehen välistä rakkaussuhdetta? Sarjan edetessä Sherlock ja John oppivat tuntemaan toisensa tavalla, joka ei vaadi sanoja. He ymmärtävät toisiaan sielun tasolla. He katsovat toisiaan ja nauravat niin kuin vain täysin samalla aaltopituudella olevat voivat tehdä. Sarjan alussa kyllä varsinkin John tuo monta kertaa esille, kuinka hän ei edes tunne Sherlockia, ja kumpikin kieltää sen, että he olisivat ystäviä tai tarvitsisivat toisiaan millään tavalla. Kaikki muut, katsoja mukaan lukien, kyllä näkevät, kuinka toisilleen luotuja nämä kaksi ovat, vain he itse eivät tajua sitä. Heitä pidetään pariskuntana; jopa Mycroft kyselee, että joko viikon lopulla voidaan odottaa iloista ilmoitusta. Yleensä se on John, joka pyrkii oikaisemaan ihmisten käsitykset heistä parina; Sherlock ei reagoi asiaan. John on aina ollut hetero, ja hänellä on sarjan alussa useita lyhytaikaisia seurustelusuhteita, jotka ennen pitkää kariutuvat. Eräs tyttöystävä lopulta sanoo Johnin olevan täydellinen poikaystävä - Sherlockille. Sherlock taas on aseksuaalinen, ei ole koskaan seurustellut, ei ymmärrä eikä osaa nimetä omia tunteitaan. Toisen kauden jaksoissa Johnkaan ei enää viitsi vaivautua selittelemään.

Ovatko he sitten rakastavaisia? Mitään romanttista ei ole tapahtunut, eikä heillä ole seksisuhdetta. Mutta he rakastavat kyllä toisiaan. Heidän välisensä rakkaus on laadultaan sellaista, jota ei voi selittää hyvien ystävien, veljesten, tai pariskunnankaan välisenä rakkautena. Se ylittää järjelliset määritelmät. He täydentävät toisiaan. Heidän suhteensa on täydellistä sielunkumppanuutta ja syvällistä läheisyyttä, jossa kumpikin näkee toisen ja tulee nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena, kuin on, ilman vaatimuksia. Se on ehdotonta rakkautta, joka on olemassa siksi, että toinen on, kuka on. Yhteentörmäyksiä toki tulee, mutta ne sovitaan ja kummankin ymmärrys ja kunnioitus toista kohtaan kasvaa. He katsovat toisiaan siten, kuin rakasta ihmistä katsotaan. Heidän välisensä kemia on ilmiselvää ja siinä on kyllä kiistatonta seksuaalista väreilyä. Vähitellen käy ilmi, että toisen hyvinvointi on kummallekin ykkösprioriteetti, ja viimeistään viimeisessä jaksossa selviää, että he ovat toinen toisilleen maailman tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset. Kalpean Sherlockin kyyneleet, kun hän seisoo katon reunalla, ja Johnin epäusko ja epätoivo kuolleen ystävänsä ruumiin vierellä eivät jätä mitään epäselväksi. Viimeinen kohtaus, jossa John hyvästelee Sherlockin tämän haudalla, sai kyyneleeni valumaan vuolaasti. Tuo kaiken nähnyt, tunteensa piilottamaan oppinut peribrittiläinen sotilas kertoo ystävälleen, kuinka paljon tämä on hänelle merkinnyt. "Don't... be.. dead." Hautausmaan laidalla varjossa seisoo Sherlock, erittäin elävänä, ja katsoo ystävänsä poistumista. Nyyyyyyyyyyyyyh.



Toivon todella, että sarjan käsikirjoittajilla riittää rohkeus tuoda Sherlockin ja Johnin tarina 2000-luvulle myös muilla kuin materiaalisilla ja yhteiskunnallisilla tasoilla. Toivon, että he eivät jätä Sherlockin ja Johnin suhteen laatua pelkkien vahvojen vihjailujen varaan, vaan antavat heidän olla rakastavaisia. Tällä en siis välttämättä tarkoita fyysistä suhdetta, vaan sielunkumppanuutta. Joka tapauksessa olen hyvin pettynyt, jos John meneekin naimisiin jonkun naisen kanssa... se tuntuisi täysin väärältä. Sherlock ja John on luotu toisilleen.



Sarja on tehty sillä viimeisen päälle ammattimaisella taidolla, jonka vain britit mielestäni osaavat. Visuaalisesti sarja on vertaansa vailla. Benedict Cumberbatch (Sherlock) ja Martin Freeman (John) eivät vain näyttele, he OVAT Sherlock ja John. He ovat mestareita välittämään tunteita pelkillä asennoilla ja pienenpienillä kasvojen ja silmien ilmeillä. Rivien välistä asiat käyvät katsojalle täysin selviksi ilman, että mitään tarvitsee korostaa. Pidän siitä, että sarjassa jätetään paljon katsojan itsensä oivallettavaksi eikä, murhien ratkomisesta huolimatta, väkivaltaa tuoda näkyviin juuri lainkaan. Sarjassa on myös paljon hiljaista, nautittavaa huumoria, joka vaatii katsojalta kyllä tarkkaavaisuutta tullakseen hoksatuksi. Sarjan suomentaja on ikävä kyllä tyytynyt oikaisemaan ja yleistää dialogia liikaa, ja monessa kohdassa piilevät kielelliset aarteet ja paljonpuhuvat nyanssit jäävät tekstityksestä pois.

Sherlock ja John, tulkaa pian takaisin! Sarjan kolmatta kautta aletaan kuulemma kuvata tammikuussa 2013. Jaksan, jaksan..........

lauantai 18. elokuuta 2012

Niin on, kuin on

Ehkä vaikein, ja samalla hyödyllisin, oppi tässä elämänmittaisessa taivalluksessa on minulle ollut sen hyväksyminen, että asiat ovat niin, kuin ne ovat. Eivät niin, kuin niiden minun mielestäni pitäisi olla; tai niin, kuin ne olivat ennen; tai niin, kuin ne ovat Amerikassa; vaan juuri, täsmälleen niin, kuin ne juuri nyt ovat.

Tästä seuraa ainakin kaksi johdannaista: 1) minä olen sellainen, kuin olen, ja 2) sinä olet sellainen, kuin olet. Uskallanpa väittää, että suurin osa mielenterveys- ja parisuhdeongelmista poistuisi, jos todella hyväksyisimme tämän. Kun en hyväksy jotain asiaa itsessäni ja kiellän sen, tai yritän poistaa tai muuttaa sitä, viestitän samalla itselleni, että en kelpaa. Ja mikä voisikaan olla sen tuhoavampi ajatus?

Hyvänä esimerkkinä itsen hyväksymättömyydestä voisi mainita erilaiset koko-, näkö-, paino- ja muotopaineet, joita meidän vartaloihimme kohdistetaan. Minäkin olen kamppaillut näiden paineiden kanssa teini-ikäisestä aina tänne vapauttavaan keski-ikään saakka, ja nyt vihdoin alkaa tuntua, että alan hyväksyä ruumiini sellaisena, kuin se on. Aloin laihduttaa joskus 14-vuotiaana, juuri siinä iässä, kun aloin kasvaa tytöstä naiseksi. Ei minun olisi tarvinnut laihduttaa, olin pitkä, hoikka ja kuvista näin jälkeenpäin katsottuna kauniskin, mutta ryhdyin kokeilemaan erilaisia dieettejä aluksi uteliaisuuttani, sitten kelpaamattomuuden tunteestani ja kontrollintarpeestani. Olin runotyttö: haaveilija, hyvä koulussa, herkkä, kiltti ja tunnollinen, mutta en halunnut olla sitä. Halusin olla Toisenlainen. En osannut arvostaa itseäni, enkä uskonut toistenkaan arvostavan minua, ellen muuttuisi ja täyttäisi heidän odotuksiaan yhä paremmin. Toisten ihmisten odotusten täyttämisessä on se helvetillinen ongelma, että heidän odotuksensa eivät suinkaan ole yhdenmukaisia, vaan yksi odottaa yhtä, toinen toista. Siinä sitä sitten pyörii kuin väkkärä ja kumartelee oikealle ja vasemmalle. Samalla oma itse menee pahasti hukkaan.

Toisia miellyttääkseni olin myös oppinut tunteiden tukahduttamisen taidon. Opin olemaan näyttämättä hätääni ja avuttomuuttani, koska pärjätä piti, ja opin myös sivuuttamaan omat tarpeeni, koska toisten tarpeet vaikuttivat usein suuremmilta. Minun oli lisäksi hyvin vaikeaa sanoa ei. Uskon, että tämä selviytymismalli on sukupolveni suomalaisille hyvin tavallinen, ja se juontaa juurensa sotavuosilta. Omat vanhempani olivat talvisodan syttyessä taaperoikäisiä. Kun kokonainen kansakunta joutuu sopeutumaan niin hirvittävään ilmiöön kuin sota, oppii jokainen parivuotiaskin, että omat tarpeet ja tunteet on pantava syrjään. Ei pienen lapsen asioille silloin ole tilaa. Aina on joku, joka on tärkeämpi: rintamalla olevat rakkaat, haavoittuneet ja kaatuneet ja heidän omaisensa, sotatapahtumat ja maan johdon tekemiset, kotiväen huoli selviytymisestä. Sodan jälkeen tulivat sotakorvaukset, jälleenrakennus, teollistuminen, pieni Suomi maailmankartalle. Ei siinä edelleenkään lapsen syvimmille tunteille, ajatuksille ja tarpeille ollut tilaa. Ja tämä malli periytyy sukupolvelta toiselle. Tavallaan minäkin olen elänyt ikään kuin sota olisi edelleen meneillään!

Hakeakseni helpotusta tukahdutettujen tunteideni aiheuttamaan ahdistukseen olen polttanut tupakkaa, juonut alkoholia ja syönyt liikaa. Ja tuosta liiasta syömisestä syntyi yhdessä ulkonäköpaineiden kanssa tilanne, jossa olin kuin varis tervatulla katolla: aina on joko nokka tai pyrstö kiinni tervassa. Lohdutin itseäni syömällä, sitten inhosin ja häpesin itseäni ja ryhdyin taas dieetille, jota pystyin noudattamaan jonkun aikaa, kunnes heilahdin taas toiseen äärimmäisyyteen ja annoin piutpaut kaikelle. Antakaa nyt vaan sitä jäätelöä, prkl. Häpeä lisääntyi kaiken aikaa, ja sitä piti taas yrittää turruttaa. Vertasin itseäni toisiin ja armoton katseeni löysi aina kehostani sen kohdan, joka ei ollut niin kuin piti. Verenmaku suussa juoksin metsäpoluilla ja treenasin salilla niin että sattui. Eihän sellaista rääkkiä kukaan jaksa pidemmän päälle, vaan vastareaktio on väistämätön.

Huomasin äskettäin, että minun on helpompi rakastaa itseäni, kun olen onnistunut laihduttamaan ja vaatekaupassa ei tarvitse mennä XL-osastolle. Samalla huomasin, kuinka nurinkurista se on! Juuri silloinhan, kun olen epäonnistunut, heikko ja epävarma ja kompuroin elämän vaikeissa paikoissa, tarvitsen rakkautta kaikkein eniten. Mutta olin oppinut halveksimaan itsessäni näitä ominaisuuksia. Minun rakkauteni itseäni kohtaan oli ehdollista ja vaati suorituksia. Vasta sitten, kun olin saavuttanut tavoitteet x ja y, saatoin saada vähän rakkautta.

Tämän oivaltaminen oli käänteentekevää. Hylkäsin kaiken dieetti- ja laihdutusajattelun ja aloin opetella intuitiivista syömistä, mikä tarkoittaa sitä, että 1) kaikki ruoka-aineet ovat sallittuja, ja 2) opetellaan kuuntelemaan kehon viestejä nälästä, kylläisyydestä ja siitä, mitä se milloinkin tarvitsee. Minussa heräsi valtava myötätunto kehoani kohtaan kun hoksasin, että se on parhaansa mukaan yrittänyt selviytyä monimutkaisista toiminnoistaan ja mahdollistanut minulle suurenmoisia fyysisiä ja aistillisia kokemuksia siitä huolimatta, että minä olen kohdellut sitä kuin orjaa. Näihin aikoihin näin unen, jossa yhtäkkiä huomasin tankanneeni autooni aivan väärää polttoainetta :) Aluksi söin ihan kaikkea, mitä mieli teki, mutta aika nopeasti aloin huomata eri ruoka-aineiden tuntuvan kehossani erilaisilta. Sen jälkeen on ollut koko ajan helpompi valita juuri minulle oikeasti hyvää tekeviä ruokia, sopivissa määrin. Ja jäätelön tai pullan syöminen on sallittua hyvillä mielin!

Tästä jutusta tulikin ihan erilainen kuin aluksi ajattelin :) Ja se on nyt sellainen, kuin on. Mutta palaan vielä tuohon alkuun sen verran, että totean havainneeni buddhalaisen käsityksen kärsimyksestä täysin paikkansapitäväksi. Kärsimystä aiheuttaa se, että emme hyväksy sitä, mikä on. Jos olen surullinen, on siinä tuskaa jo ihan tarpeeksi, mutta jos olen surullinen enkä haluaisi olla (ts. vastustan sitä), on oloni monin verroin pahempi! Jos kumppanini on mielestäni laiska, ja yritän väkisin muuttaa häntä sellaiseksi, kuin hänen minun mielestäni pitäisi olla, teen meistä molemmista onnettomia. Aina, kun kohtaamme jonkin asian, joka ei ole niin kuin haluaisimme, on meillä kolme vaihtoehtoa: 1) yrittää muuttaa sitä (esim. kertoa toiselle, miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, ja toivoa muutosta), 2) yrittää muuttaa itseämme (pohtia, voisimmeko antaa toisen olla ja tehdä itse jotain toisin), tai 3) lähteä pois. Mutta kaikkia kolmea täytyy edeltää se, että hyväksymme ensin asian olevan niin, kuin se on. Ja hyväksyminen tarkoittaa sitä, että toteamme asioiden todellisen tilan, ja lakkaamme kapinoimasta. Hyväksyvästä näkökulmasta katsottuna asia yleensä näyttää ihan toisenlaiselta, ja jos sitten päätämme toimia saadaksemme muutoksen aikaan, ovat tekomme huomattavasti inspiroituneempia ja kokonaisuuden kannalta myönteisempiä kuin jos toimisimme hyväksymättömyydestä käsin. Meillä kaikilla on oma käsityksemme siitä, miten asioiden, toisten ihmisten tai maailman pitäisi olla, mutta ne ovat vain subjektiivisia preferenssejä, eivät absoluuttisia totuuksia. On myös tärkeää oivaltaa, että jokainen toimii oman maailmankuvansa mukaisesti oikein. Kun toisen teot herättävät meissä vaikka suuttumusta, on rakentavampaa myöntää itselleen olevansa vihainen ja tuntea se, kuin mennä vaatimaan toiselta muutosta.

Taannoinen Talouden madonluvut -dokumentti oli mielestäni hyvä esimerkki tästä. Siinä esitettiin, että länsimainen yhteiskunta on rappeutumisvaiheessaan, ja nykyinen, rahan ja materian kahmimiseen perustuva elämäntapa vie meitä kohti tuhoa. Eriarvoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maailmassa koko ajan enemmän turvattomuutta ja terrorismia. Se, että rikkaudet kasaantuvat harvoille ja miljoonilla ei ole mitään, on niin suuri vääryys, että sitä on mahdotonta käsittää. Se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jos todella hyväksymme, että elämäntapamme on viemässä meidät tuhoon, herättää se aitoja ajatuksia siitä, mitä juuri minä voisin tehdä, ettei lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus vaarantuisi. Jos sitävastoin kiellämme ilmiselvän totuuden ja jatkamme hetikaikkimulletännenyt-elämäntapaamme, lisääntyy pahoinvointi maailmassa päivä päivältä. Tosiasioiden myöntäminen ja vastuunotto olisivat tässäkin avain muutokseen. Itselleni ajatus siitä, että 3,5-vuotiaan kummipoikani lapset tulisivat joskus kysymään minulta, mitä minä tein estääkseni lähestyvän katastrofin, ja minä sanoisin, etten mitään, koska annoin periksi, en uskaltanut, en viitsinyt, pidin kiinni vain omista oikeuksistani jne. on aivan sietämätön. Ai niin, mutta tämäkin on vain minun preferenssini ja voi olla, että se jonain päivänä muuttuu... Jonkun toisen näkökulmasta asia on aivan toisenlainen, ja hänen totuutensa on aivan yhtä oikein kuin minunkin. Itsehän me todellisuutemme luomme. Olen pahoillani, anna minulle anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Sanoinhan, että vaikeaa on :)

Näistä asioista voisi kirjoittaa vaikka koko päivän, mutta aurinko paistaa ja mieli tekee luontoon. Menen katsomaan, miten täydellistä kaikki on metsässä ja rannoilla: puut ovat kaikki omanlaisiaan, käkkäröitä, uljaita, pieniä, suuria, lehti- ja havupuita - ja jokainen on omana itsenään juuri sellainen, kuin sen kuuluukin olla. Meidät luotiin erottumaan joukosta omanlaisinamme, ei sulautumaan siihen!