Tie, totuus ja elämä

Mistä tulee elämään merkitys? Mikä on elämän merkitys? Mikä on totuus? Onko Jumala olemassa?

Merkityksellisyyden tunne yllättää joskus ihan itsestään, vaikka erämaassa vaeltaessa tai koskettavaa musiikkia kuunnellessa. Jotkut saavuttavat sen extreme-elämyksien kautta, jotkut meditoidessaan. Silloin moni ajattelee merkityksen olevan kiinni tuosta asiasta, ja rupeaa tekemään sitä innokkaasti.  Kummasti vaan merkityksellisyyden tunne saattaa kadota ajan myötä, ja on löydettävä uusi asia, joka sitä voisi taas tuottaa. Näin syntyy merkityksen jahtaamisen kierre. Jossain vaiheessa voi iskeä epätoivo: tätäkö tämä elämä on, pelkkää sisällöntuottamistako?

Ihmismieli kaappaa herkästi merkityksellisyyden käsitteen ja tekee siitä älyllisen kysymyksen. Se haluaa tietää, mikä on elämän merkitys. Vastauksia on lannistavan loputon määrä, ja kaikki ovat luonteeltaan tilapäisiä. Joku sanoo tavoittaneensa elämän merkityksen omien lasten syntymän myötä. Joku toinen taas löydettyään jonkin oman juttunsa. Sitten joskus, kun elämä ei tunnu erityisen merkitykselliseltä, voi ainakin muistella aikaa, jolloin se siltä tuntui.

Mutta voisiko merkityksellisyys olla jokin syvempi juttu? Jokin, joka ei ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä, eikä siten tule ja mene sattumanvaraisesti?

Synnynnäisenä mystikkona olen etsinyt elämän merkitystä, totuutta ja välitöntä kokemusta Jumalasta niin kauan kuin muistan. Olen yrittänyt löytää jonkin pysyvän merkityksen ja äärimmäisen totuuden, jotka eivät olisi riippuvaisia olosuhteista. Uskoin, että ne löydettyäni saisin rauhan. Etsin myös rakkautta ja absoluuttista turvaa. Välillä on tuntunut, että nuo salaisuudet ovat olleet ihan juuri paljastumassa, ja jos vain olisin osannut ottaa sen viimeisen askeleen, olisin tavoittanut ne. Monia vuosia etsintääni hämärsi kauan sitten omaksumani käsitys, jonka varassa hapuilin sokkona eteenpäin uskoen, että elämän kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta se menisi "oikein", ja siten löytäisin etsimäni. Tätä tarinaahan meille kerrotaan. Pohjalla oli kuitenkin aavistus jostain suuremmasta totuudesta, ja sen löytämisestä tuli minulle aina vain tärkeämpi asia. Jollain tasolla tiesin, että etsimäni asia oli olemassa, mutta en osaa sanoa, mistä sen tiesin.

Jossain vaiheessa aloin nähdä oman etsintäni läpi ja masennuin. Tajusin, että jokin oli pielessä. Yritin tyytyä ajatuksiin, että elämällä ei ole merkitystä, eikä sillä pidäkään olla merkitystä, ja totuus on ikuisesti muuttuva, näkökulmasta riippuvainen asia. Mieleni oli hakenut totuutta, jonka voisi pukea sanoiksi ja tarinoiksi, ja kertoa eteenpäin. Ja se oli mieleni, joka masentui, kun ei löytänyt etsimäänsä, ja mieleni yritti tyytyä siihen, että vastauksia ei ole. Mieleni. En minä.

Sanat ja tarinat ovat symboleita, eivät koskaan totuuksia. Ne ovat sormia, jotka osoittavat kuuta, eivät kuu itse. Tämän olin kuullut lukemattomia kertoja, ja tunsin siinä olevan jotain oleellista, jota en kuitenkaan täysin tavoittanut.

Eräänä aamuna syksyllä 2017 tiskasin aamiaisastioita keittiössä ja mietin edellisenä iltana katsomaani Twin Peaksin 3. kauden viimeistä jaksoa. Sarja on kiehtonut minua aina, ja tuohon uuteen kauteen oli latautunut paljon odotuksia. Viimeinen jakso oli minulle suunnaton pettymys, ja olin niin poissa tolaltani kuin vain fani voi olla. Sähköiskun lailla minulle yhtäkkiä valkeni, että olin kertonut itselleni tarinaa siitä, miten sarjan pitäisi loppua, ja kun niin ei käynyt, petyin. Samassa hetkessä tajusin myös, miten paljon olin kertonut itselleni tarinoita siitä, miten elämän pitäisi mennä, minkälainen minun pitäisi olla, ja minkälaisia maailman ja muiden ihmisten pitäisi olla. Ällistyin niin, että tipahdin tilaan, jossa kaikki ajatukseni katosivat, ja oli vain hiljaisuus.

Tuota uutta hiljaisuutta kesti pari päivää. Olin elossa ja tein asioita, mutta sisälläni vallitsi hiljaisuus. Sitä tutkiessani aloin huomata, että se tuntui ikäänkuin toiselta ulottuvuudelta. Ulottuvuudelta, johon vievä ovi aukesi tästä hetkestä, ja josta löytyivät kaikki milloinkaan etsimäni asiat: merkitys, rauha, totuus, rakkaus, turva, ja jopa Jumala. Olin perillä. Tässä.

Havaitsin myös, että noita vihdoin löytämiäni kallisarvoisia asioita ei oikein voinut pukea sanoiksi. Ne olivat puhtaita kokemuksia, ja niiden muotoileminen sanoiksi ja tarinoiksi vei minut heti pois niistä ja typisti ne pelkiksi älyllisiksi käsitteiksi.

Syy, miksi jokin tekeminen tai saavutus voi tuottaa merkityksellisyyden tunteen on se, että sillä hetkellä tuntee olevansa elossa ja on täysin läsnä sille, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Moni tavoittaa merkityksellisyyden kokemuksen meditaatiossa. Meditaatiokaan ei sinänsä kuitenkaan ole merkityksellistä, vaan se on väylä, joka paljastaa meissä olevan sisäsyntyisen merkityksellisyyden.  Silloin avautuu se ulottuvuus, jossa kaikki nuo edellämainitut kallisarvoiset asiat asuvat. Vähitellen huomaa, että kyseisen ulottuvuuden voi saavuttaa yksinkertaisesti siirtämällä huomionsa siihen. Ei tarvitse tehdä harjoituksia eikä havitella elämyksiä. Sitä ulottuvuutta voi kuvailla sanoilla "minä olen", ja se on läsnä koko ajan, lähempänä kuin oma hengitys. Se on Tässä.

Löytämisen ja perillepääsyn myötä olen huomannut, miten montaa asiaa etsiminen oli elämässäni ohjannut. Nyt, kun suuri ydinmotivaatio on poissa, ulkoiset asiat ovat paradoksaalisesti muuttuneet hiukan merkityksettömämmiksi. Samalla minut on vallannut syvä tyytyväisyyden tunne. Asiat ovat, niinkuin ovat, ja se on oikein.

Elämällä ei ole merkitystä. Elämä ON merkitys. Elämä ON totuus. Elämä ON rakkaus, rauha, turva, Jumala. Niistä meidät on tehty, ja ne sijaitsevat olemassaolomme ytimessä. Me olemme ne. Tie niihin avautuu olemassaolon kokemuksen, nykyhetken, kautta. Luulen, että tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä." Kenties hän ei tarkoittanutkaan, että nimenomaan hän, Jeesus, olisi sitä, vaan että tuon minä olen -kokemuksen kautta tie, totuus ja elämä avautuvat. Sitä tietä seuratessaan voi pyykkiä viikatessaan ja Alepassa asioidessaankin tuntea kulkevansa Jumalan valtakunnassa.

Totuus ei ole tuolla ulkona

Meidät kasvatetaan siihen, että elämässä pitää tavoitella. Itse pitää tehdä päätökset, pyrkiä, toimia, kantaa vastuuta, hallita ja varmistella. Pitää olla aktiivinen ja ottaa elämä haltuun. Itse on vastuussa, jos asiat menevät pieleen, ei saa mitä haluaa, tai ylipäätään vain tuntuu pahalta.

Ja voi kuinka tunnollisesti minä olenkaan tätä kaikkea yrittänyt. Jos on ollut jotain, mitä olen voinut asioille tehdä, olen tehnyt sen. Koko ajan on mielessäni ollut kylmä pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos löysäilen ja laiminlyön velvollisuuteni. Pahin pelkoni on aina ollut, että menetän kaiken, syrjäydyn ja päädyn sillan alle. Tuota synkkänä häämöttävää kohtaloa olen kaikin voimin yrittänyt torjua.

Olen kantanut vastuuta myös toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Jos kukaan toinen ei ole ottanut jostain vastuuta, olen kokenut velvollisuudekseni uhrautua. Samalla olen ollut hyvin huolissani siitä, kantavatko toiset oman vastuunsa - ja niin tehdessäni huomaamattani kantanut heistä vastuuta, joka ei minulle kuulu. Minuun ovat osuneet ja uponneet sellaiset käsitteet kuin oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, kierrätys, eettisyys ja vastuullinen kuluttaminen. Välillä pyrkimykseni näihin tavoitteisiin ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta ja vastustamatonta halua lyödä hanskat tiskiin ja mennä aamukaljalle naapuritalon baariin. Alkoholinkäytön tosin lopetin jo monta vuotta sitten, mutta yhä se symboloi minulle vapautta ja ihanaa vastuuttomuutta.

Ei ihme, että hahmoterapia vei minut niin täysin mukanaan 12 vuotta sitten. Yksi sen aivan keskeisimmistä tavoitteista on nimittäin juuri vastuu. Nielaisin tuon tavoitteen salamannopeasti ja aloin toteuttaa sitä entistäkin suuremmalla vimmalla. Minä itse olen vastuussa tunteistani, tarpeistani, toiveistani ja teoistani. Ou jee!! Älkää ymmärtäkö väärin: on ensiarvoisen tärkeää, voimauttavaa ja parantavaa huomata, että itse voi vaikuttaa asioihin, mutta sen jälkeen tulee väistämättä vastaan se tosiasia, että oma vaikutusalue on hyvin rajallinen. Huomasin, että olin kantanut paljon sellaistakin vastuuta, joka ei minulle kuulu, kuten vastuuta toisten tunteista. Sen oivaltaminen oli kyllä erittäin terveellistä, mutta tuosta vastuusta vapauduttuani taisin ryhtyä entistäkin raivokkaammin kantamaan omaa vastuutani kaikesta, mitä minulle tapahtui.

Ja tapahtuihan sitä, ja tapahtuu. Vastuunkantajalle näyttää aina lankeavan uutta vastuuta, uusia huolenaiheita, uusia kohteita hoidettavaksi ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä saa, mitä tilaa. Ja kun näissä itsensäkehittämispuuhissa ollaan, niin työsarkahan ei lopu koskaan, eivätkä myöskään ratkaisuja tarjoavat gurut. Kursseja, hoitoja, aatteita, oppeja, uskontoja ja pelastusta on tarjolla niin henkisiin, psyykkisiin kuin ravitsemuksellisiinkin kysymyksiin. Kaikki pitävät sisällään lupauksen, että kun tähän lähdet mukaan, niin löydät SEN. Mitä ikinä sitten etsitkin. Touhu ei juuri eroa jokailtaisesta telkkarin mainostulvasta, joka kaiken aikaa viestittää, että sinussa on jotain vialla, eikö olekin, mutta kun ostat tämän maskaran/auton/jugurtin/pikkuhousunsuojan, niin korjaannut.

Muutama vuosi sitten tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi tästä ominaisuudestani. Lopetin etsimisen kuin seinään ja syöksyin syvään kriisiin. Siitä toivuttuani seurasi kirkas ja selkeä vaihe, mutta ennen pitkää aloin taas huomaamattani etsiä "tuolta ulkoa", kuten loistavan tv-sarjan, X-Filesin, klassikoksi muodostunut lause "The Truth Is Out There" oli aikoinaan yhtä klassisesti suomennettu (Totuus on tuolla ulkona). Olin taas mennyt siihen harhaan, että jos vain Tarpeeksi Tunnollisesti Sitoutuisin Tavoitteisiini, minua yhä elämässäni kiusaavat dilemmat vihdoin korjaantuisivat. Ah, miten koukuttava onkaan ajatus elämän kontrolloinnista! Samanaikaisesti tunsin kuitenkin täydellistä motivaation puutetta ja suurta turhautumista itseeni, kun en millään saanut ryhdistäydyttyä ja pidettyä itseäni kurissa. Jokin osa minusta kyllä sanoi koko ajan, että mikään ei enää auta, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi. Sehän olisi ollut - hui kauhistus - luovuttamista!

Viisas kehoterapeuttini Kari Paulus näki, mitä minussa tapahtui, ja ehdotti puolen vuoden nenänvalkaisua kaikesta etsimisestä. Saan kysyä, paljonko kello on, ja koska bussi tulee, mutta en saa kysyä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta _________. On ollut mielenkiintoista huomata, miten monin tavoin olen yhä etsinyt. Tämän nenänvalkaisun aikana luen ainoastaan romaaneja, katson ainoastaan brittidraamaa ja -dekkareita, en tilaa Amazonista henkisiä kirjoja enkä googlaa vastauksia henkisiin kysymyksiin. En käy kursseilla enkä hoidoissa. En myöskään yritä kontrolloida syömistäni, en etsiä hoitoa allergiaani, enkä ratkoa raha-asioita. Annan kaiken vain olla. Tunnen kyllä, kuinka hallinnan menettämisen pelko hiipii mieleeni. Kaatuuko kaikki, jos päästän irti? Koko elämäni olen kontrolloinut - sortuuko kaikki kuin korttitalo, jos luovun ajatuksesta, että itse pidän sitä pystyssä?

Tarve kontrolloida syntyy lapsuudessa. Kun lapsen kasvuympäristössä on jotain, jota hän ei ymmärrä, mutta joka tuntuu pahalta, hän saattaa ryhtyä kontrolloimaan sitä siinä toivossa, että jos hän saa asian ratkaistuksi, voi hän taas elää rauhassa ja olla lapsi. Luulen, että näin on käynyt myös minulle. Loputon vastuunkantaminen ja ratkaisujen etsiminen onkin ollut pienen lapsen epätoivoinen yritys ratkaista ratkaisematonta. Mikään ei ole auttanut, koska ongelma ei koskaan ole kuulunutkaan minulle. Sen oivaltaminen on ollut hyvin huojentavaa.

12 askeleen ohjelmien ensimmäinen askel on, että tunnustetaan oma voimattomuus ongelman edessä. Minä olen juuri siinä kohdassa. Korvaani ovat tarttuneet parin laulun sanat: Tuure Kilpeläinen laulaa uudessa laulussaan "Hailii hailoo" että "se ei ratkea kuin itsestään", ja Beatles "There will be an answer. Let it be." Annan olla. Katsotaan, kuinka käy. Let go and let God.