Tie, totuus ja elämä

Mistä tulee elämään merkitys? Mikä on elämän merkitys? Mikä on totuus? Onko Jumala olemassa?

Merkityksellisyyden tunne yllättää joskus ihan itsestään, vaikka erämaassa vaeltaessa tai koskettavaa musiikkia kuunnellessa. Jotkut saavuttavat sen extreme-elämyksien kautta, jotkut meditoidessaan. Silloin moni ajattelee merkityksen olevan kiinni tuosta asiasta, ja rupeaa tekemään sitä innokkaasti.  Kummasti vaan merkityksellisyyden tunne saattaa kadota ajan myötä, ja on löydettävä uusi asia, joka sitä voisi taas tuottaa. Näin syntyy merkityksen jahtaamisen kierre. Jossain vaiheessa voi iskeä epätoivo: tätäkö tämä elämä on, pelkkää sisällöntuottamistako?

Ihmismieli kaappaa herkästi merkityksellisyyden käsitteen ja tekee siitä älyllisen kysymyksen. Se haluaa tietää, mikä on elämän merkitys. Vastauksia on lannistavan loputon määrä, ja kaikki ovat luonteeltaan tilapäisiä. Joku sanoo tavoittaneensa elämän merkityksen omien lasten syntymän myötä. Joku toinen taas löydettyään jonkin oman juttunsa. Sitten joskus, kun elämä ei tunnu erityisen merkitykselliseltä, voi ainakin muistella aikaa, jolloin se siltä tuntui.

Mutta voisiko merkityksellisyys olla jokin syvempi juttu? Jokin, joka ei ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä, eikä siten tule ja mene sattumanvaraisesti?

Synnynnäisenä mystikkona olen etsinyt elämän merkitystä, totuutta ja välitöntä kokemusta Jumalasta niin kauan kuin muistan. Olen yrittänyt löytää jonkin pysyvän merkityksen ja äärimmäisen totuuden, jotka eivät olisi riippuvaisia olosuhteista. Uskoin, että ne löydettyäni saisin rauhan. Etsin myös rakkautta ja absoluuttista turvaa. Välillä on tuntunut, että nuo salaisuudet ovat olleet ihan juuri paljastumassa, ja jos vain olisin osannut ottaa sen viimeisen askeleen, olisin tavoittanut ne. Monia vuosia etsintääni hämärsi kauan sitten omaksumani käsitys, jonka varassa hapuilin sokkona eteenpäin uskoen, että elämän kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta se menisi "oikein", ja siten löytäisin etsimäni. Tätä tarinaahan meille kerrotaan. Pohjalla oli kuitenkin aavistus jostain suuremmasta totuudesta, ja sen löytämisestä tuli minulle aina vain tärkeämpi asia. Jollain tasolla tiesin, että etsimäni asia oli olemassa, mutta en osaa sanoa, mistä sen tiesin.

Jossain vaiheessa aloin nähdä oman etsintäni läpi ja masennuin. Tajusin, että jokin oli pielessä. Yritin tyytyä ajatuksiin, että elämällä ei ole merkitystä, eikä sillä pidäkään olla merkitystä, ja totuus on ikuisesti muuttuva, näkökulmasta riippuvainen asia. Mieleni oli hakenut totuutta, jonka voisi pukea sanoiksi ja tarinoiksi, ja kertoa eteenpäin. Ja se oli mieleni, joka masentui, kun ei löytänyt etsimäänsä, ja mieleni yritti tyytyä siihen, että vastauksia ei ole. Mieleni. En minä.

Sanat ja tarinat ovat symboleita, eivät koskaan totuuksia. Ne ovat sormia, jotka osoittavat kuuta, eivät kuu itse. Tämän olin kuullut lukemattomia kertoja, ja tunsin siinä olevan jotain oleellista, jota en kuitenkaan täysin tavoittanut.

Eräänä aamuna syksyllä 2017 tiskasin aamiaisastioita keittiössä ja mietin edellisenä iltana katsomaani Twin Peaksin 3. kauden viimeistä jaksoa. Sarja on kiehtonut minua aina, ja tuohon uuteen kauteen oli latautunut paljon odotuksia. Viimeinen jakso oli minulle suunnaton pettymys, ja olin niin poissa tolaltani kuin vain fani voi olla. Sähköiskun lailla minulle yhtäkkiä valkeni, että olin kertonut itselleni tarinaa siitä, miten sarjan pitäisi loppua, ja kun niin ei käynyt, petyin. Samassa hetkessä tajusin myös, miten paljon olin kertonut itselleni tarinoita siitä, miten elämän pitäisi mennä, minkälainen minun pitäisi olla, ja minkälaisia maailman ja muiden ihmisten pitäisi olla. Ällistyin niin, että tipahdin tilaan, jossa kaikki ajatukseni katosivat, ja oli vain hiljaisuus.

Tuota uutta hiljaisuutta kesti pari päivää. Olin elossa ja tein asioita, mutta sisälläni vallitsi hiljaisuus. Sitä tutkiessani aloin huomata, että se tuntui ikäänkuin toiselta ulottuvuudelta. Ulottuvuudelta, johon vievä ovi aukesi tästä hetkestä, ja josta löytyivät kaikki milloinkaan etsimäni asiat: merkitys, rauha, totuus, rakkaus, turva, ja jopa Jumala. Olin perillä. Tässä.

Havaitsin myös, että noita vihdoin löytämiäni kallisarvoisia asioita ei oikein voinut pukea sanoiksi. Ne olivat puhtaita kokemuksia, ja niiden muotoileminen sanoiksi ja tarinoiksi vei minut heti pois niistä ja typisti ne pelkiksi älyllisiksi käsitteiksi.

Syy, miksi jokin tekeminen tai saavutus voi tuottaa merkityksellisyyden tunteen on se, että sillä hetkellä tuntee olevansa elossa ja on täysin läsnä sille, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Moni tavoittaa merkityksellisyyden kokemuksen meditaatiossa. Meditaatiokaan ei sinänsä kuitenkaan ole merkityksellistä, vaan se on väylä, joka paljastaa meissä olevan sisäsyntyisen merkityksellisyyden.  Silloin avautuu se ulottuvuus, jossa kaikki nuo edellämainitut kallisarvoiset asiat asuvat. Vähitellen huomaa, että kyseisen ulottuvuuden voi saavuttaa yksinkertaisesti siirtämällä huomionsa siihen. Ei tarvitse tehdä harjoituksia eikä havitella elämyksiä. Sitä ulottuvuutta voi kuvailla sanoilla "minä olen", ja se on läsnä koko ajan, lähempänä kuin oma hengitys. Se on Tässä.

Löytämisen ja perillepääsyn myötä olen huomannut, miten montaa asiaa etsiminen oli elämässäni ohjannut. Nyt, kun suuri ydinmotivaatio on poissa, ulkoiset asiat ovat paradoksaalisesti muuttuneet hiukan merkityksettömämmiksi. Samalla minut on vallannut syvä tyytyväisyyden tunne. Asiat ovat, niinkuin ovat, ja se on oikein.

Elämällä ei ole merkitystä. Elämä ON merkitys. Elämä ON totuus. Elämä ON rakkaus, rauha, turva, Jumala. Niistä meidät on tehty, ja ne sijaitsevat olemassaolomme ytimessä. Me olemme ne. Tie niihin avautuu olemassaolon kokemuksen, nykyhetken, kautta. Luulen, että tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä." Kenties hän ei tarkoittanutkaan, että nimenomaan hän, Jeesus, olisi sitä, vaan että tuon minä olen -kokemuksen kautta tie, totuus ja elämä avautuvat. Sitä tietä seuratessaan voi pyykkiä viikatessaan ja Alepassa asioidessaankin tuntea kulkevansa Jumalan valtakunnassa.

Köydet irtí!

Heti tuli vaikeuksia. Profiiliin piti valita jokin toimiala, eikä sieltä löytynyt yhtäkään, joka olisi sopinut minulle. Valitsin sitten ympäristön, koska siitä tässä blogissani taitaa olla kysymys: ympäristöni hahmottelemisesta, eli siis siitä, mitä ilmiöitä ympärilläni havaitsen ja miten niiden edessä itse itseni järjestän. Olen erottamaton osa maailmaa, ja se, mitä ympärilläni tapahtuu, vaikuttaa minuun, ja minussa tapahtuvat asiat vaikuttavat ympäristööni.

Tuosta toimialan valitsemisen vaikeudesta tulee nyt mieleen, että minun olemassaoloani taitaa kuvastaa aika hyvin se, että en löydä lokeroa, johon voisin asettua. Lokerossa olisi turvallista olla, kun olisi rajat määritelty ja leima otsassa. Kaikki tietäisivät heti, mistä on kysymys. Elämäni varrella olen kyllä sovittanut itseäni lukuisiin lokeroihin, jotka ovat aluksi tuntuneet hyviltä, kunnes ennen pitkää ne ovat käyneet liian pieniksi ja minun on ollut pakko rikkoa seinät ja jatkaa matkaa. Löytäessäni uuden lokeron olen aluksi innoissani ja tutkin sen kaikki nurkat: mitä täällä on, keitä muita täällä on, mitä täällä tehdään jne. Ja hetken aikaa tiedän, kuka olen ja mihin kuulun. Sitten, kun kaikki on tuttua, alan käydä levottomaksi ja lokero pieneksi. Pieneksi käymisen merkkejä ovat aina olleet väsähtäminen, kyllästyminen, puutuminen, toivottomuus ja ahdistus. Aikani yritän sinnitellä ja innostua uudelleen, kunnes en enää pääse totuutta pakoon: on lähdettävä, hylättävä turvallinen lokero ja uskaltauduttava ulos tuuliseen maailmaan. Tässä vaiheessa kimppuuni hiipii aina pelko. Mitä nyt, apua, selviänkö, entä jos en selviäkään?

Olen työstänyt Caroline Myssin "Sielun sopimus"-kirjassa kuvattua prosessia, jossa oman elämänsä tarkoitusta etsitään arkkityyppien avulla. Arkkityyppihän on C.G. Jungin termi, ja tarkoittaa kaikille ihmisille yhteisiä, alitajuisia sielun sisältöjä ja persoonallisuuden piirteitä, jotka ilmenevät myyteissä, taruissa ja uskonnoissa omina hahmoinaan. Esimerkiksi Gandalf (Taru Sormusten Herrasta) edustaa velhon tai vanhan viisaan miehen arkkityyppiä. Jokainen voi tunnistaa itsessään kaikkien arkkityyppien ominaisuuksia (ja arkkityyppejä on erotettavissa varmaankin satoja), mutta tässä Carolinen harjoituksessa tunnistetaan 12 itseään lähinnä olevaa arkkityyppiä. Neljä perustyyppiä on kaikilla: lapsi, uhri, sabotoija ja prostituoitu. Itse haetaan sitten puuttuvat kahdeksan. Olen pallotellut edestakaisin parantajan, etsijän, mystikon, alkemistin ja opettajan arkkityyppejä, enkä oikein tiedä, mikä tai mitkä niistä minuun sopisivat. Olen ajatellut olevani parantaja, ja koko elämäni olen kyllä pyrkinyt parantamaan maailmaa, toisia ihmisiä ja eläimiä, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että se ei ehkä olekaan minun pääarkkityyppejäni. Minua kiinnostavat ilmiöt enemmän kuin niiden hoitaminen. Riemastun, kun havaitsen jonkin ilmiön toistuvan yhteiskunnassa tai omassa tai toisen ihmisen käyttäytymisessä. Matematiikka ja kielet kiehtovat samasta syystä; niihin sisältyy paljon hoksaamista ja puuttuvan tekijän, X:n, etsimistä. Sitten, kun se on löytynyt, jatkan matkaa.

Katsoin eilen illalla mainiota Uutta Sherlockia. Sherlock oli aivan tuskissaan, kun hänellä ei ollut mitään työn alla. Tunnistin siitä itseni. Jos minulla ei ole jotain X:ää etsittävänä, tuntuu elämä lässähtäneeltä ja energiani ovat ihan nollissa. Menneen maailman merenkulkijoista ja tutkimusmatkailijoista on varmaan tuntunut tällaiselta silloin, kun he ovat olleet aloillaan riittävän kauan. Veri alkaa vetää taas liikkeelle, kohti uutta seikkailua, uutta löydettävää. Ja kun lähtee etsimään uutta, on aina päästettävä irti vanhasta. On kestettävä epävarmuutta ja turvattomuutta. Köydet irti ja menoksi.

Niin se on nyt tämän bloginkin kanssa. Lähden liikkeelle, enkä tiedä, mihin olen menossa. Ehkä itse matka on kuitenkin tärkeämpi kuin määränpää.