Tie, totuus ja elämä

Mistä tulee elämään merkitys? Mikä on elämän merkitys? Mikä on totuus? Onko Jumala olemassa?

Merkityksellisyyden tunne yllättää joskus ihan itsestään, vaikka erämaassa vaeltaessa tai koskettavaa musiikkia kuunnellessa. Jotkut saavuttavat sen extreme-elämyksien kautta, jotkut meditoidessaan. Silloin moni ajattelee merkityksen olevan kiinni tuosta asiasta, ja rupeaa tekemään sitä innokkaasti.  Kummasti vaan merkityksellisyyden tunne saattaa kadota ajan myötä, ja on löydettävä uusi asia, joka sitä voisi taas tuottaa. Näin syntyy merkityksen jahtaamisen kierre. Jossain vaiheessa voi iskeä epätoivo: tätäkö tämä elämä on, pelkkää sisällöntuottamistako?

Ihmismieli kaappaa herkästi merkityksellisyyden käsitteen ja tekee siitä älyllisen kysymyksen. Se haluaa tietää, mikä on elämän merkitys. Vastauksia on lannistavan loputon määrä, ja kaikki ovat luonteeltaan tilapäisiä. Joku sanoo tavoittaneensa elämän merkityksen omien lasten syntymän myötä. Joku toinen taas löydettyään jonkin oman juttunsa. Sitten joskus, kun elämä ei tunnu erityisen merkitykselliseltä, voi ainakin muistella aikaa, jolloin se siltä tuntui.

Mutta voisiko merkityksellisyys olla jokin syvempi juttu? Jokin, joka ei ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä, eikä siten tule ja mene sattumanvaraisesti?

Synnynnäisenä mystikkona olen etsinyt elämän merkitystä, totuutta ja välitöntä kokemusta Jumalasta niin kauan kuin muistan. Olen yrittänyt löytää jonkin pysyvän merkityksen ja äärimmäisen totuuden, jotka eivät olisi riippuvaisia olosuhteista. Uskoin, että ne löydettyäni saisin rauhan. Etsin myös rakkautta ja absoluuttista turvaa. Välillä on tuntunut, että nuo salaisuudet ovat olleet ihan juuri paljastumassa, ja jos vain olisin osannut ottaa sen viimeisen askeleen, olisin tavoittanut ne. Monia vuosia etsintääni hämärsi kauan sitten omaksumani käsitys, jonka varassa hapuilin sokkona eteenpäin uskoen, että elämän kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta se menisi "oikein", ja siten löytäisin etsimäni. Tätä tarinaahan meille kerrotaan. Pohjalla oli kuitenkin aavistus jostain suuremmasta totuudesta, ja sen löytämisestä tuli minulle aina vain tärkeämpi asia. Jollain tasolla tiesin, että etsimäni asia oli olemassa, mutta en osaa sanoa, mistä sen tiesin.

Jossain vaiheessa aloin nähdä oman etsintäni läpi ja masennuin. Tajusin, että jokin oli pielessä. Yritin tyytyä ajatuksiin, että elämällä ei ole merkitystä, eikä sillä pidäkään olla merkitystä, ja totuus on ikuisesti muuttuva, näkökulmasta riippuvainen asia. Mieleni oli hakenut totuutta, jonka voisi pukea sanoiksi ja tarinoiksi, ja kertoa eteenpäin. Ja se oli mieleni, joka masentui, kun ei löytänyt etsimäänsä, ja mieleni yritti tyytyä siihen, että vastauksia ei ole. Mieleni. En minä.

Sanat ja tarinat ovat symboleita, eivät koskaan totuuksia. Ne ovat sormia, jotka osoittavat kuuta, eivät kuu itse. Tämän olin kuullut lukemattomia kertoja, ja tunsin siinä olevan jotain oleellista, jota en kuitenkaan täysin tavoittanut.

Eräänä aamuna syksyllä 2017 tiskasin aamiaisastioita keittiössä ja mietin edellisenä iltana katsomaani Twin Peaksin 3. kauden viimeistä jaksoa. Sarja on kiehtonut minua aina, ja tuohon uuteen kauteen oli latautunut paljon odotuksia. Viimeinen jakso oli minulle suunnaton pettymys, ja olin niin poissa tolaltani kuin vain fani voi olla. Sähköiskun lailla minulle yhtäkkiä valkeni, että olin kertonut itselleni tarinaa siitä, miten sarjan pitäisi loppua, ja kun niin ei käynyt, petyin. Samassa hetkessä tajusin myös, miten paljon olin kertonut itselleni tarinoita siitä, miten elämän pitäisi mennä, minkälainen minun pitäisi olla, ja minkälaisia maailman ja muiden ihmisten pitäisi olla. Ällistyin niin, että tipahdin tilaan, jossa kaikki ajatukseni katosivat, ja oli vain hiljaisuus.

Tuota uutta hiljaisuutta kesti pari päivää. Olin elossa ja tein asioita, mutta sisälläni vallitsi hiljaisuus. Sitä tutkiessani aloin huomata, että se tuntui ikäänkuin toiselta ulottuvuudelta. Ulottuvuudelta, johon vievä ovi aukesi tästä hetkestä, ja josta löytyivät kaikki milloinkaan etsimäni asiat: merkitys, rauha, totuus, rakkaus, turva, ja jopa Jumala. Olin perillä. Tässä.

Havaitsin myös, että noita vihdoin löytämiäni kallisarvoisia asioita ei oikein voinut pukea sanoiksi. Ne olivat puhtaita kokemuksia, ja niiden muotoileminen sanoiksi ja tarinoiksi vei minut heti pois niistä ja typisti ne pelkiksi älyllisiksi käsitteiksi.

Syy, miksi jokin tekeminen tai saavutus voi tuottaa merkityksellisyyden tunteen on se, että sillä hetkellä tuntee olevansa elossa ja on täysin läsnä sille, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Moni tavoittaa merkityksellisyyden kokemuksen meditaatiossa. Meditaatiokaan ei sinänsä kuitenkaan ole merkityksellistä, vaan se on väylä, joka paljastaa meissä olevan sisäsyntyisen merkityksellisyyden.  Silloin avautuu se ulottuvuus, jossa kaikki nuo edellämainitut kallisarvoiset asiat asuvat. Vähitellen huomaa, että kyseisen ulottuvuuden voi saavuttaa yksinkertaisesti siirtämällä huomionsa siihen. Ei tarvitse tehdä harjoituksia eikä havitella elämyksiä. Sitä ulottuvuutta voi kuvailla sanoilla "minä olen", ja se on läsnä koko ajan, lähempänä kuin oma hengitys. Se on Tässä.

Löytämisen ja perillepääsyn myötä olen huomannut, miten montaa asiaa etsiminen oli elämässäni ohjannut. Nyt, kun suuri ydinmotivaatio on poissa, ulkoiset asiat ovat paradoksaalisesti muuttuneet hiukan merkityksettömämmiksi. Samalla minut on vallannut syvä tyytyväisyyden tunne. Asiat ovat, niinkuin ovat, ja se on oikein.

Elämällä ei ole merkitystä. Elämä ON merkitys. Elämä ON totuus. Elämä ON rakkaus, rauha, turva, Jumala. Niistä meidät on tehty, ja ne sijaitsevat olemassaolomme ytimessä. Me olemme ne. Tie niihin avautuu olemassaolon kokemuksen, nykyhetken, kautta. Luulen, että tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä." Kenties hän ei tarkoittanutkaan, että nimenomaan hän, Jeesus, olisi sitä, vaan että tuon minä olen -kokemuksen kautta tie, totuus ja elämä avautuvat. Sitä tietä seuratessaan voi pyykkiä viikatessaan ja Alepassa asioidessaankin tuntea kulkevansa Jumalan valtakunnassa.

Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.

Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.

Mihin ikinä menen, siellä olen

Minun piti lähteä tänä aamuna Lontooseen, mutta siellä pyrytti eilen sen verran lunta, että koneeni jäi Heathrow'hun ja minä sen seurauksena kotiin. Hauskaa tässä on se, että olin menossa Jeff Fosterin tapaamiseen, jonka aiheena oli The Deepest Acceptance, joka viittaa sekä Jeffin uusimpaan kirjaan että hänen opetukseensa. Jeff on nuori englantilainen terapeutti ja henkinen opettaja, jonka viesti on yksinkertainen: elämän hyväksyminen juuri sellaisena, kuin se on. En siis päässyt tilaisuuteen, jossa keskustellaan hyväksymisestä, vaan sain tilaisuuden harjoittaa sitä käytännössä! Minun ei tarvinnut mennä "tuonne" saadakseni sen, mitä tarvitsin.

Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.

Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?

Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!

Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.

Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)

Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.

Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.

Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.

Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.

Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)

Valaistunut?

Eilen alkoi telkkarissa uusi HBO:n sarja nimeltä Valaistunut. Se kertoo naisesta, joka saa töissä hermoromahduksen ja lähtee hoitamaan itseään johonkin henkisen kasvun keskukseen Havaijille. Kaikesta päätellen hänessä on Havaijilla syntynyt syvällisiä oivalluksia, hän on saanut henkisiä kokemuksia ja kokenut yhteenkuuluvuutta ja uudenlaista merkityksellisyyttä. Hän palaa kotiin täynnä rakkautta, luottamusta ja uskoa siihen, että voi muuttaa maailmaa. Mutta maailma ei olekaan valmis ottamaan vastaan naisen tuomaa ilosanomaa.

Saa nähdä, miten sarja etenee, mutta tämä ensimmäinen jakso herätti minussa suurta myötätuntoa, sydämen pohjasta kumpuavaa hilpeyttä, sekä sellaista hieman kyyristyttävää, noloa tunnetta, jonka saattaa joskus kokea, kun äkkiarvaamatta näkee itsensä peilistä.

Minä olen ollut tuo nainen.

Koin ensimmäiset elämää suuremmat oivallukseni vuonna 1999 tanskalaisen Personal Management Internationalin järjestämällä, hahmoterapian metodeihin perustuvalla johtamiskurssilla. Tullessani kotiin koin, että kaikki oli muuttunut. Olin kokenut, mikä voima oli tunteiden ilmaisulla, rehellisellä palautteella ja yhteisöllisyydellä. Yhtäkkiä kaikella oli merkitys, ja minulla oli voima muuttaa asioita, siis maailmaa, paremmaksi. Olin nähnyt valon, säteilin jumalallista rauhaa ja tietoisuutta ja uskoin vilpittömästi, että muutkin näkisivät totuuden, kun vain osoittaisin heille, mistä se löytyy.

Kurssin lopussa kouluttajat olivat muistuttaneet meitä, vitsin varjolla mutta silti täysin vakavissaan, että muu maailma ei sitten ole ollut PMI:n kurssilla, ja tähän todellisuuteen törmäsinkin välittömästi. Esimieheni suhtautui vähintäänkin epäluuloisesti oppimiini metodeihin, ja kollegani ja alaiseni kokivat tunteiden ilmaisuni kiusallisena. Vähän kuin HBO:n sarjan hahmotkin, jotka jähmettyivät ja kiemurtelivat, kun päähenkilö yhtäkkiä halaili heitä. Läheisenikään eivät olleet lainkaan valmiita vastaanottamaan antamaani suoraa palautetta. Eikä riittänyt, että itse toimin näin, vaan aloin käännyttää myös toisia. Uskoin todella, että voisin muuttaa heitä ja siten vihdoin saavuttaa sen rauhan ja rakkauden täyttämän elämän, jota kiihkeästi kaipasin. Minun on täytynyt olla todella rasittava tyyppi.

Moni haluaa nykyään henkisempää elämää. Henkisinä ominaisuuksina pidetään yleensä rauhaa, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja pyrkimystä hyvään. Äärimmäisen hyviä ja kauniita ominaisuuksia kaikki. Mutta kun pyrkii kehittämään ja korostamaan itsessään näitä puolia, saattaa tulla luoneeksi itselleen henkisen imagon, jolloin kaikki siihen sopimattomat ominaisuudet pitää tukahduttaa, tai vähintäänkin "työstää pois". Ei-henkisiksi ominaisuuksiksi saatetaan kokea ahneus, laiskuus, itsekkyys, heikkous, viha, epäluulo, julmuus... kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja vähän päälle. Kun tuomitsee nämä ominaisuudet itsessään, tuomitsee ne automaattisesti myös toisissa, ja niin ollaankin jo todella kaukana anteeksiannosta ja myötätunnosta. Tuomitsevuus on tietysti myös yksi niistä ominaisuuksista, joita henkisenä ihmisenä itseään pitävä ei voi itsessään hyväksyä, joten on pakko tuomita oma tuomitsevuutensa. Omalle itselle jää aina vain vähemmän tilaa elää, mikä luonnollisesti lisää ahdistuksen ja vihan tunteita, jotka sitten pahimmassa tapauksessa kohdistetaan ympäristöön: "tämä on sinun syysi, sinä estät minua elämästä." Näin alkavat sodat.

Henkisyydestä saattaa tulla puolustuskeino elämää vastaan. Mielenkiintoinen termi "spiritual bypass" tarkoittaa juuri sitä. Henkisten fraasien taakse voi kätevästi mennä piiloon, kun ei halua kohdata elämää sellaisena, kuin se on.

Henkisellä polulla olevia vaanii vaara muuttua ihmisen puolikkaiksi, karikatyyreiksi ja kontrollifriikeiksi - henkistä imagoahan täytyy vaalia. Siitä on elämä kaukana. Hyväksymällä yhden ominaisuuden, mutta ei sen polariteettia, tulee kieltäneeksi elämän kokonaisuuden. Elämähän pitää sisällään kaiken, kaikki ominaisuudet ovat sen ilmenemismuotoja, ja jokaisen ominaisuuden mukana tulee aina sen polariteetti. Jos olemme hyviä, on meissä myös pahuutta. Jos olemme sallivia, vaatimattomia ja vahvoja, on meissä myös tuomitsevuutta, ahneutta ja heikkoutta. Näin on oltava, jotta tasapaino säilyy. Se on todellista täydellisyyttä. Yin ja Yang.

Ainoa tie tästä ulos on se, että antaa itselleen luvan tuntea kaikkia tunteitaan ja lakkaa luokittelemasta niitä hyviin ja pahoihin. (Tuntemisella tarkoitan tuntemista, en toimimista tunteen vallassa.) Eiväthän tunteet edes ole "meidän", siis siinä mielessä että ne voisivat jotenkin määrittää, keitä olemme, vaan ne ovat universaalia elämän energiaa, joka liikkuu meissä kaikissa. Jokaikinen ihminen maailmassa voi ajatella samoja asioita ja tuntea samoja tunteita. Miten siis milloinkaan mikään tunne, joka minussa nousee, saavuttaa huippunsa ja laskee, voisi kertoa mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen? Merikin tietää, etteivät sen aallot sitä määritä: välillä on tyyntä ja välillä myrskyää, mutta meri pysyy aina samana.

Maailma on, mikä on, eikä se suostu muuttumaan sellaiseksi, kuin me haluaisimme sen olevan. Aito, suorastaan radikaali hyväksyntä ymmärtää tämän. Maailma on kyllä täydellinen, ei tarvitse kuin avata silmänsä ja nähdä se. Ja täydellisiä olemme mekin, kaikkinemme. Sen oivaltaminen on tie todelliseen paranemiseen.

Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, millä keinoin päämäärääni pyrkisin, ja miten manifestoisin sen kaiken. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

Olematon minä

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa, tai ainakin sen illuusiossa. "Niin vain tapahtui" on ihmismielelle sietämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei sitten niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole pelkästään passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, mahtaako sen olemassaolo mitenkään olla edes sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."