Mihin ikinä menen, siellä olen

Minun piti lähteä tänä aamuna Lontooseen, mutta siellä pyrytti eilen sen verran lunta, että koneeni jäi Heathrow'hun ja minä sen seurauksena kotiin. Hauskaa tässä on se, että olin menossa Jeff Fosterin tapaamiseen, jonka aiheena oli The Deepest Acceptance, joka viittaa sekä Jeffin uusimpaan kirjaan että hänen opetukseensa. Jeff on nuori englantilainen terapeutti ja henkinen opettaja, jonka viesti on yksinkertainen: elämän hyväksyminen juuri sellaisena, kuin se on. En siis päässyt tilaisuuteen, jossa keskustellaan hyväksymisestä, vaan sain tilaisuuden harjoittaa sitä käytännössä! Minun ei tarvinnut mennä "tuonne" saadakseni sen, mitä tarvitsin.

Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.

Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?

Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!

Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.

Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)

Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.

Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.

Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.

Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.

Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)

Kerro mistä mä löydän sen...

Joskus elämän synkroniteetit panevat meikäläisen ihan polvilleen. Sain eilen tilaisuuden kerrata ja kiteyttää itselleni kaikki viimeaikaiset pohdintani. Näin se kävi:

Puuhailin aamulla keittiössäni kuten kaikkina muinakin aamuina. Vieno-kissa pyöri jaloissa ja radio lauloi. Metroliikenne oli taas poikki, ja uutistenlukija painotti taas sanoja väärin. Ihan tavallinen keskiviikkoaamu siis. Jossain sitten siinä munakokkelin ja viherpirtelön välissä pulpahti vielä unesta rentoon mieleeni ajatus, että olisipa hauskaa, jos radiosta tulisi jotain uutta Tuurea. Järki heräsi salamannopeasti ja sanoi, että eihän se nyt ole mahdollista, viimeisin albumihan on hädintuskin ehditty kuunnella puhki, ei vielä voi uusia biisejä tulla...

Lehti oli luettu ja kupit tiskattu, ja olin toisessa huoneessa sähköpostin ääressä, kun korviini kantautui jotain kovin tuttua, mutta samalla ennen kuulematonta. Säntäsin radion ääreen ja väänsin nupit kaakkoon, Vieno työnsi päänsä esiin peiton alta katsoakseen, minkä hepulin emäntä tällä kertaa sai. Oi, miten ihanasti keinui Tuuren ja Karavaanin upouusi kappale "Oi onnenmaa"! Sähköpostit jäivät vastaamatta ja tukka pesemättä, kun sydän pamppaillen rupesin etsimään kappaletta netistä. Hetken aikaa näytti siltä, että tässä käy kuin aikoinaan Unkarinsyreenien kanssa: biisiä ei ole vielä julkaistu, ja mielenrauhani täysin menettäneenä päädyn vahtaamaan radiota (melkein) yötä päivää kuullakseni sen uudestaan. Onneksi se kuitenkin löytyi. Kuunnellaanpa taas...

Tässä on sitä Karavaani-tunnelmaa, joka puhuttelee minua niin, että muu maailma pysähtyy. Haikea itämainen sävelkulku kohdassa "oooooooooi onnen maa", huomasitteko? Ja tuo rytmi! Ja nuo soittimet! Olin ollut Afrikan tähti -albumin ilmestyttyä aavistuksen huolissani, että aikovatko Tuure ja karavaanarit vähitellen luopua noista elementeistä ja hivuttautua enemmän perus-Suomi-iskelmäkomppia kohti, mutta tässä biisissä ne ovat kaikki taas paikoillaan. Oi onnea :)

Mutta ne SANAT. "Oi onnen maa, kerro mistä mä löydän sen, onnen, rauhan ja rakkauden?" Tuure laulaa minun elämästäni. Taas. Kuinka olenkaan etsinyt omaa onnen maatani, niin fyysisestä kuin henkisestäkin maailmasta, ja tuskaillut täsmälleen samojen kysymysten kanssa kuin tässä biisissäkin tehdään. "Entäpä jos vaihdan suuntaa ja muutan Kap Verdeen, jossa musiikki soi, lapset jaloissani ilakoi, entä jos saan silmiini Saharan hiekkaa, eksyn kartalta pois enkä enää nähdä sua voi?" Kaipuuseen vaihtaa maisemia ja aloittaa alusta jossain muualla - uudessa paikassa, parisuhteessa tai työssä - missä onni näyttäisi lymyilevän, sekoittuu aina pelko. Entä jos en tulekaan onnelliseksi, kadotan itseni eikä minulla ole enää paluuta sen luo, josta olen luopunut? Tämä on ikuinen kysymys, johon ei taida olla valmista vastausta. "Käännänkö kivet ja käännänkö kannot vai lähdenkö kulkemaan?" Onko onni täällä, vai sittenkin tuolla, löydänkö sen sitten kun saavutan x ja y?

Oma pitkä etsintäni päättyi kun huomasin, että onni ei koskaan tule "sitku". Se veijari on piilossa aivan nenämme edessä. Sitä ei voi löytää eikä omistaa, sen voi vain kokea. Tommy Hellsteniä mukaillen: tule ensin onnelliseksi, ja katso sitten, haluatko muuttaa Kap Verdeen. Onni on ainoastaan tässä ja nyt. Onni on, kun kuulee yllättäen radiosta Tuuren uuden kappaleen. Onni on, kun joulukuun hämärässä muistaa, miltä näyttää helmikuisten aamujen valo. Surussa ja ikävässäkin on onnea, koska ne kertovat, kuinka paljon olen rakastanut.

"Elämä on Afrikan tähti." Ja onnen maan löytää, kun oivaltaa, miten suuri lahja on, että saa olla tässä kaikessa mukana. Onni on siinä, että saa pelata.

Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, millä keinoin päämäärääni pyrkisin, ja miten manifestoisin sen kaiken. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!