Tämä kirjoitus perustuu jo nähtyihin jaksoihin ja osittain myös kirjoihin. Lisäksi se sisältää uusiin jaksoihin liittyviä, tekijöiden ja BBC:n virallisesti julkistamia tiedonmurusia, jotka saattavat olla myös hämäystä.
Sherlockin kolmannen kauden kuvaukset ovat alkaneet Britanniassa, ja yli vuoden sherlockittomassa tilassa nälkiintyneet fanit ovat riehaantuneet täysin. Sarjan maailmanlaajuinen fanijoukko on raivoisan kiihkeä ja tuhannet ja taas tuhannet ovat menettäneet niin sydämensä kuin mielenrauhansakin. Bristolissa ja Cardiffissa viime päivinä tehdyt ulkokuvaukset ovat vetäneet paikalle sankoin joukoin näitä kiihkoilijoita, eikä kaikilla ole homma pysynyt ihan hanskassa. Benedict Cumberbatch itse esitti toivomuksen, että tekijöille annettaisiin työrauha, ja että fanit eivät julkaisisi ottamiaan kuvia missään mediassa. Jotkut ovat kunnioittaneet tätä toivomusta, toiset eivät. Nettiin on ilmestynyt myös koko joukko paikallaolleiden raportteja ja tietenkin myös päätähuimaavia spekulointeja siitä, mitä nähdyt asiat ehkä, mahdollisesti, saattaisivat tarkoittaa - tai sitten eivät.
Koko kyseinen ilmiö on tavattoman koukuttava. Itsekin yritin urhoollisesti pysyä poissa Twitterin ja Facebookin Setlock-sivuilta, mutta huomaan aina vaan uudestaan kurkistelevani siellä. #Setlock on Twitterin ketju, jossa juorutaan kuvauspaikoista, julkaistaan kuvia, leuhkitaan Benedictin tapaamisilla ja särjetään sydämiä. Nyt samanniminen sivu löytyy myös Facebookista. Näinä sosiaalisen median aikoina tieto leviää lähes valonnopeudella, ja kun hetkessä saa kännykällään yhteyden muihin samasta asiasta kiinnostuneisiin ympäri maailman, niin ilmiön imua on hyvin vaikea vastustaa. On hauskaa jännittää yhdessä toisten kanssa, miten Sherlock lopulta lavasti oman kuolemansa, onko Moriarty sittenkin yhä elossa vai nähdäänkö tulevissa jaksoissa joku muu pahis, tai ilmestyykö tarinaan myös John Watsonin kirjoista tuttu vaimo Mary Morstan - ja hui, mitä se tekisi Sherlockin ja Johnin suhteelle. Kuvauksissa nähdyt kohtaukset ovat herättäneet arvauksia tulevista juonenkäänteistä ja intohimoisimmat, värikkäällä mielikuvituksella varustetut fanit ovat jo reagoineet näihin arvauksiin suurella tunteella. Todellisuudessahan kukaan ei kuitenkaan voi tietää näkemiensä lyhyiden kohtausten todellista merkitystä juonikokonaisuuden kannalta, mutta se ei haittaa, tärkeintä on heittäytyä täysillä mukaan.
Sarjan nerokkaat tekijät Steven Moffat ja Mark Gatiss (joka esittää sarjassa Sherlockin veljeä Mycroftia - ja aivan jalat alta vievän hurmaavasti esittääkin) ovat saavuttaneet melkoisen maineen kyvyllään väännellä, muunnella ja yhdistellä alkuperäisiä Sherlock-tarinoita uuteen uskoon tavalla, joka on yllättänyt - ja ah niin herkullisesti turhauttanut - monet. Nautittava esimerkki tästä on uuden kauden ensimmäisen jakson nimi. Moffat ja Gatiss olivat antaneet uuden kauden tarinoista kolme vihjettä: "rat, wedding, bow", mikä sai fanit kihisemään uteliaisuudesta. Näiden perusteella oli yleisesti oletettua, että ensimmäinen uusi jakso perustuisi Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiseen tarinaan The Adventure of the Empty House, jossa Sherlock palaa takaisin annettuaan maailman olla kolme vuotta siinä uskossa, että hän on kuollut. Fanisivuilla arvailtiin, minkälaisen väännöksen M&G tästä keksisivät, mutta heidän neronleimauksensa yllätti kaikki. Jakson nimi on The Empty Hearse (tyhjä ruumisauto). Tyrmäävän täydellistä!
Sosiaalinen media mahdollistaa myös fanien ja tekijöiden välisen kommunikaation. Supertrollit M&G pelaavat tätäkin peliä taitavasti ja härnäävät faneja minkä ehtivät. Paras lukemani kommentti noihin kuvausspekulointeihin oli se, että koko homma on itse asiassa hämäystä, ja varsinaiset kuvaukset tapahtuvat fanien selän takana... Pari päivää sitten julkistettiin tieto, että Amanda Abbington, joka on Johnia esittävän Martin Freemanin puoliso, on mukana uusissa jaksoissa. Hänen roolihahmostaan ei tietenkään annettu mitään tietoa, ja se on kiihdyttänyt spekulaatiomylläkkää entisestään. Onko kyseessä bluffi, tuplabluffi, vai kenties triplabluffi? Nähtäväksi jää. Sherlockin ollessa kyseessä kaikki on mahdollista, eikä mihinkään voi luottaa, ennen kuin sen näkee - eikä aina sittenkään. Ah, miten kutkuttavaa, turhauttavaa ja kiihdyttävää! Hulluksi tässä todellakin tulee. Eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan.
15.4.2013 PS. Spoilerien seuraaminen alkoi käydä niin stressaavaksi, että lopetin koko homman. Rajansa kaikella. Haluan sittenkin mieluummin odottaa ja tulla yllätetyksi, liikutetuksi ja huvitetuksi koko rahan edestä!
Minusta on hauskaa tehdä itselläni ihmiskokeita. Osaksi teen niitä ammattini vuoksi; en ehdota asiakkailleni mitään, mitä en ole itse ensin kokeillut. Suurin motiivini tähän joskus hieman masokismia hipovaan toimintaan on kuitenkin se, että minua kiehtovat yli kaiken erilaiset ilmiöt. On mielenkiintoista panna itsensä likoon ja katsoa, kuinka likan käy.
Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.
Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.
Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)
Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.
Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.
Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!
Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.
Due to popular request (at least from Jill <3), this blog entry will be in English.
"Fucking It" refers to a funny book I got from Waterstone's, my favourite British book heaven. The book is called "f**k it - the ultimate spiritual way", written by John C. Parkin, and is about, well, saying Fuck It to all the things that give us pain or stress - to everything we have been clinging to and trying to control, and letting life come as it comes. Exactly what my life's been about for the past 2 years or so.
As there has been very little room in my head lately for anything that's not related to Sherlock, the natural consequence was to book a trip to Dartmoor. I love to travel to places of significance, whether they be mythical or symbolic or just featured in some book or movie that's caught my attention. And Dartmoor is, of course, the legendary place where Sherlock and John investigate the famous "The Hounds of Baskerville" case.
Now, where to stay when one is about to visit Dartmoor but doesn't want to drive a car herself? After a bit of detective work - thank goodness for the internet - I discovered a small town called Newton Abbot, a 4,5-hour coach drive from Heathrow, with a scheduled hoppa (hop on, hop off) bus service to Dartmoor. Then all I needed to do was book a hotel and flights and I was all set!
My first opportunity to practise Fuck It arrived during the National Express coach trip from Heathrow to Newton Abbot. Our driver kindly informed us right at the beginning of the journey that the coach toilet was blocked and out of order. Ouch. 4,5 hours without a toilet? That knowledge alone can be enough to make a person want to go badly, and right now. Breathe. Fuck It. There will be a comfort stop somewhere along the route. All is well.
We had just made a stop in the town of Taunton, when we heard weird whooshing and spluttering from the back of the coach. No, it wasn't the blocked toilet, because a lot of smoke was also coming from somewhere. The girls sitting in the last row panicked and started screaming. It took the elderly driver a little time to sort himself out, bless him, before he managed to open the front door and the emergency exit at the back. But once the door was open, we were promptly lifted down to safety by several strong Englishmen. I mean, how often does a girl get to experience that? Not often, I can tell you! There we then stood, all 30 of us, on the main road in the village of Taunton, with all our luggage and a smoking bus, surrounded by fire rescuers and curious locals. Eventually another coach arrived and we squeezed ourselves in and continued to Exeter, where our party, temporarily brought together by a shared scare, dissolved and only three of us continued to Newton Abbot. It is touching how a group of strangers suddenly comes together, starts to show genuine interest and care towards one another, help each other out, talk and make jokes. That alone transformed this experience into a gift.
On Saturday I took the Haytor Hoppa to Dartmoor. The first bus was scheduled to leave at 8.55 am. It was a cold, misty morning, but with a hint of sunshine. Perfect. If one is going to explore the mysterious Dartmoor, mist is the weather. After a 30-minute drive I hopped off at the Haytor Information Centre, which would open at 10, so I had time to climb to Haytor.
You can see Haytor Information Centre right in the middle of this photo:
Oh. My. God. Seriously. Only a handful of people were around this early and the vastness, age, beauty and silence of this place made me feel deeply grateful and joyous. It was a sacred place.
In the Information Centre I met a charming gentleman, originally from Oxford but nowadays a Dartmoor expert. We had a lovely chat and I bought a copy of "The Hound of the Baskervilles" (the book). I had decided to do the Haytor to Houndtor walk, and the gentleman kindly showed me where to start. "There are no signposts on the moor", he said, which sounded just a little ominous, but there was no room for hesitation, this was what I'd come here for. Off I was!
It all went well in the beginning. The old quarry and the granite tramway were easy to find.
But after this things started to get a little complicated. It said in the directions: "turn left and walk a short way along the stone railway tracks, then turn right and follow the grassy path towards Smallacombe rocks, passing a pre-historic round house on the right". A short way? How short, exactly? There were two grassy paths to choose from; which one should I take? And what the hell are Smallacombe rocks? Is it the smaller rock formation at ten o'clock, or the bigger one at two o'clock? I chose the bigger one. After all, they must be rather impressive to get a name, right? Never saw a prehistoric round house, but in the distance I could see Houndtor - maybe I'll get there if my general direction is right, round houses or not.
The path got more and more difficult to follow. At times it almost disappeared and the whole terrain was just grass, with stones and cow poo here and there. And then I saw the cows. Holy cow, big, black cows between me and my destination! They did seem to pay very little attention to this small human walking towards them, though, so I kept walking. Passing two of them I said "hello, can I just pass here" and they graciously allowed me to. Man, those cows, they were shiny black and huge! They must be very happy and healthy, living their lives out here in this magnificent place and just eating grass day in, day out.
By this time none of the directions made sense any more. I had no idea where I was going, I just had to trust. The path turned downwards, became very steep and rocky and slippery, and I felt a little apprehensive. No one else was in sight and, obviously, mobile phones are useless on the moor. But then I heard the sound of water from down there somewhere. A brook, didn't the gentleman say there would be a brook to cross, in a vale? I still saw Houndtor (at least I thought that's what it was) towering high in the distance in front of me, which felt reassuring. Perhaps I'll get there even if this path I'm on isn't the one I was supposed to take. Let's say that again: Perhaps I'll get there even if this path I'm on isn't the one I was supposed to take. Quite the metaphor for life in general, don't you think?
I crossed the brook and the path turned upwards again. Up, up, up. I had to stop several times to catch my breath - my slightly asthmatic lungs were really getting a workout! By this time I had realised there was no way I was going to hop on the Hoppa again at the time I had intended, which meant that all remaining need to strive and accomplish had left me and I just was. Right there, alone on the moor, not knowing anything, but still having this enormous trust inside me that everything was going to be all right.
Suddenly I came to an area that looked like the remains of a historical settlement. Wait, Houndtor Medieval Village, that's what it said on the directions! I was back on the map!
Houndtor was right in front of me, and Haytor, my starting point, loomed in the distance.
Look at the horizon: the lower rocks on the left is were I lost my way. I passed them from the right (left in the photo). The highest rock is Haytor.
Relieved as I was about finding out I was back on the map, I could also feel the tiniest hint of "blah". It was sadness, if I'm being perfectly honest. The excitement of uncertainty was over. Uncertainty is scary but exciting, too much safety quickly becomes boring. But in order to be able to give up control and take risks, we must have an inner feeling of trust, of being safe, whatever happens.
Houndtor was incredible. These enormous stones, perched dangerously on top of each other. How on Earth did they get to be like that? I was filled with awe and humble respect in the presence of such giants. They seemed to hold ancient wisdom, quietly, but not threateningly. I felt I could trust them. Nobody come tell me that rocks aren't alive; these were.
Even in this ancient wilderness, sustenance is needed, and fortunately there was a "Hound in the Basket" meal van parked in the small car park right below Houndtor. After a fresh beef burger and a cup of tea I still had nearly two hours to spend before the Hoppa would arrive, so I decided to walk slowly along the narrow road and find a place to rest my weary body. After a few minutes I changed my mind. I was too tired to walk, so I crossed the road, stepped back onto the moor and started walking towards Houndtor again. At least there I could sit down. Suddenly, in the midst of grass, bushes and puddles, a circle of stones emerged right in front of me. I didn't know it would be there, and had I turned towards Houndtor in a slightly different angle, I would have missed it. Almost as if I had been invited. In the middle of the stone circle there was a long, low stone, onto which I laid myself down. The clouds went by, and I was at peace, right in the centre of the Universe.
When I was about to leave this holy place, three people appeared from behind the grass and I heard one of them describe to the others how this stone circle had once been used as a place for burial ceremonies. Lying on the stone I had felt it, in a very safe and natural sort of way.
The Hoppa arrived right on schedule and took me back to Newton Abbot. The driver seemed to be enjoying himself immensely, as if his was the best job on Earth. Which it probably was.
Ah, the joy of a hot bath and a cup of tea after a long day on the moor! Thank you, my body, for enabling me to have these life-changing experiences.
The next day I checked in to my flight at the hotel. In order to print out my boarding pass, I had to send it from the British Airways website to the hotel's email address. Two hours passed and it still hadn't popped up in their inbox. But then the ultimate Fuck It moment arrived: I told the lady at reception that never mind, I would get it at the airport - and ping, there it was! The Universe delivered what I wanted the moment I let go.
My journey back home was a smooth and easy one. When the coach turned away from Newton Abbot, I saw Haytor in the horizon, majestically waving me good-bye.
PS. Well, well. When I started my trip I heard this song on the taxi radio; now I'm hearing it again as I type this. It is set in Lapland but speaks of wilderness and ancient wisdom.
PPS. I simply have to add this photo of Sherlock and John on Houndtor. Haytor is in the horizon! :)
Aika ajoin tulee elämässä eteen henkilö, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa aivan tavattomasti. Uskon, että jokainen tapaamamme ihminen on meille peili, joka heijastaa jotain ominaisuuttamme; jotain, johon meidän olisi tärkeää kiinnittää itsessämme huomiota. Joten aina, kun joku nousee aivan erityisen näkyväksi ja herättää vahvan tunnereaktion, kannattaa olla tarkkana. Mitä elämä yrittää juuri nyt minulle viestittää, ja miksi?
Psykologian projektio-termi tarkoittaa, että sijoitamme itsemme ulkopuolelle (toisiin ihmisiin tai ympäristöön) ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy. Mutta ne ovat silti meissä. Jos ne eivät olisi myös meissä, emme tunnistaisi niitä toisissakaan. Jos minussa ei olisi tippaakaan laiskuutta, en huomaisi toistenkaan olevan laiskoja. En tosin usko, että on mitään ominaisuutta, jota minussa, tai sinussa, ei olisi. Uskon, että meissä kaikissa on kaikki. Se, miten eri ominaisuuksia ilmennämme, vaihtelee ihmisestä toiseen. Kun joku nyt kuitenkin ajattelee, että "minä en ainakaan kykenisi tappamaan/raiskaamaan/pettämään tms.", niin pysähdytäänpä hetkeksi. Mitä ominaisuuksia on sillä, joka näitä asioita tekee? Hän todennäköisesti tuntee vihaa, pettymystä, epätoivoa, himoa, omistushalua, mustasukkaisuutta, pelkoa, alemmuutta, turvattomuutta, puutetta. Kukapa meistä ei joskus näitä tuntisi? On kysymys vain siitä, miten annamme tunteidemme ohjata toimintaamme, ja siihen vaikuttaa aivan määräävästi se, miten meitä itseämme on kohdeltu. Tuo "minä en ainakaan" on varma merkki siitä, että kieltää itsessään olevan jotain, joka kyllä on, ja voisi tulla näkyviinkin ihan samalla tavoin, jos omat olosuhteet olisivat toiset.
Kun siis pystymme näkemään ja nimeämään toisissa olevia ominaisuuksia, ovat ne myös meidän ominaisuuksiamme. Kun näemme toisessa ominaisuuden, joka herättää voimakasta ihastusta tai ärtymystä, on kyseessä ominaisuus, jota emme joko tiedosta itsessämme olevan, emme salli sitä itsellemme, tai emme uskalla käyttää sitä.
Tuo BBC:n sähäkkä Sherlock on edelleen vienyt paljon palstatilaa sisäisessä maailmassani. Katsotaanpa: hän on älykäs, nopea, ketterä, valovoimainen, tarkkanäköinen, energinen, pitkä, seksikäs, rytmikäs, kärsimätön, addikti, sietää huonosti tyhmyyttä ja hitautta, ei ota toisten tunteita huomioon, ei pyri miellyttämään, käyttää toisia hyväkseen, sietää huonosti pettymyksiä, kyllästyy nopeasti, ylemmyydentuntoinen, elää työlleen, nauttii haasteista... Tuttua, niin kovin tuttua :) Minulle tällä hetkellä erityisen tärkeältä tuntuu tuo, että hän ei pyri miellyttämään vaan on anteeksipyytelemättömän inhimillinen oma itsensä. Oma itsensä silläkin uhalla, että hänestä ei pidetä. Totta on, että: "I don't have friends. I've just got one." Monien mielestä hän on friikki ja psykopaatti (mitä hän ei todellakaan ole: psykopaatilta puuttuvat tunteet täysin, Sherlock vain työntää ne sivuun, koska kokee niiden häiritsevän elämän todella tärkeitä asioita. Mutta tunteita hänellä kyllä on, kuten niin monta kertaa on sarjan edetessä nähty. Hän kykenee myös tuntemaan empatiaa, mihin psykopaatti ei pysty.) Mutta koska hän niin näkyvästi on, kuka on, häneen reagoidaan. On hänen lähellään toki myös ihmisiä, jotka hänestä välittävät: Mrs Hudson, Molly, Lestrade - ja uskallan jopa väittää, että Mycroftkin välittää veljestään jollain tasolla. Ja ennen kaikkea hänellä on John, joka riipaisevassa jaksossa "The Reichenbach Fall" sanoo: "You were the best man and the most human human being I have ever known." Jos tuo ei ole rakkautta, niin en tiedä mikä on.
Laitanpa tähän väliin yhden Youtuben monista, aivan käsittämättömän taitavasti tehdyistä fanivideoista. Tuplaklikkaamalla saat videon näkymään koko näytössä. Mielestäni Sherlockin särmikäs persoona tulee tässä hyvin esiin.
Noin! Ja takaisin miellyttämiseen... Minä, ja niin monet muutkin ihmiset tässä maailmassa, olemme oppineet, että meidän pitää olla tietynlaisia, jotta meistä pidetään ja meitä ei hylätä. Luulenpa, että tässä on suurin syy kaikkiin mielenterveyden ongelmiin. Ihmisen tarve kontaktiin ja läheisyyteen on niin suuri, että olemme valmiita uhraamaan osan itsestämme, jotta emme jäisi yksin. Yritämme peittää itsessämme ne ominaisuudet, joiden kuvittelemme olevan toisten mielestä epämiellyttäviä, ja inhoamme niitä niin itsessämme kuin toisissakin. Erityisesti parisuhteissa ajaudutaan konflikteihin siksi, että ei siedetä toisen ( = itsen) ei-toivottuja ominaisuuksia, ja koko yhdessäolo supistuu jatkuvaksi toisen kritisoinniksi ja syyttelyksi.
Miellyttämisessä on se ongelma, että kun yrittää miellyttää kaikkia, ei loppujen lopuksi miellytä oikein ketään. Kukaan ei oikein kunnolla pääse näkemään, kuka olen, eikä siksi pysty päättämään, pitääkö minusta vai ei. Aivan hirvittävän surullista. Lisäksi toisia miellyttämällä ei koskaan miellytä itseään. Kun jatkuvasti jää ilman sitä, mitä haluaisi, on koko ajan pettynyt, ja vähitellen pettymykset muuttuvat pysyväksi katkeruudeksi. Pettynyt ja katkera ihminen on ainaisessa sotatilassa muun maailman kanssa. Hän on vihainen, koska kukaan ei ole ottanut hänen tarpeitaan huomioon, vaikka hän itse on uhrannut toisten tarpeille koko elämänsä. Hän odottaa ja odottaa, että tulisi vihdoin joku, joka antaisi hänelle kaikkea sitä, mitä hän uskoo antaneensa toisille, eikä hän huomaa, että tuo "joku" on kaiken aikaa ollut hänen lähellään. Se on hän itse.
Pienen vauvan tarpeista huolehtii äiti. Äidin tehtävä on tunnistaa vauvan tarpeet ja vastata niihin, vaikka vauva itse ei vielä osaa sanoa, mitä hän kulloinkin tarvitsee. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole tällaista tehtävää meidän elämässämme. Aikuisina meidän on itse ilmaistava, mitä tarvitsemme, ja pidettävä huolta, että sen saamme. Jos elämänkumppani, työpaikka, asuinpaikka, terveydentila tai muu tärkeä asia elämässämme ei ole sellainen, kuin haluaisimme, on meidän tehtävä asialle jotain. ITSE. Aikuisina emme enää voi odottaa, että toinen ihminen tai ympäristö muuttuisi sellaiseksi, kuin me haluamme.
Eilen illalla huomasin Facebookissa videon, jossa terapeutti saa kuulla, että hänellä on vain kuusi viikkoa elinaikaa, ja ryhtyy rehelliseksi. Video tuntuu kysyvän, aiommeko odottaa elämämme viimeisiin viikkoihin saakka, ennen kuin uskallamme rehellisesti olla, mitä olemme. Miten sinä vastaat?
This Saturday morning I had plans to do something entirely different, but found this post pushing itself out of me with such force that it's best to just let it out...
Since last Saturday night there has been little room in my head for anything else than BBC's new, brilliant Sherlock. I fell in love with the series right from the start, in fact right after seeing this scene:
Now, all of you who haven't seen this series yet, but are perhaps planning to do so, stop reading and go do something else - preferably, of course, go and order it from Amazon! Spoilers ahead.
The scene above says it all. Sherlock, the master detective, reads the situation, and John, like an open book. He hears and sees things accurately and makes his own conclusions. He trusts his ability completely and is not afraid to use it or let it show. John, sweet John, looks like he's been struck by lightning. Just look at his face and posture after Sherlock's grand exit: he doesn't have a clue what hit him. He is confused and stunned, and perhaps a little hurt, by this stranger who blasts out truths about him. The spectacled guy, who introduced John and Sherlock to each other, seemingly fully aware that they're a match made in heaven, looks at him with a tiny, knowing smile on his face. "Yep, he's always like that."
Sherlock is "not a psychopath, but a fully functional sociopath", as he himself says. He grew up in an emotionally cold home with his big brother Mycroft. I don't know what their mother was like, but I assume very little nurturing was offered, feelings were not expressed and no intimacy experienced. To compensate for this lack Sherlock developed an excellent, brutally sharp intellect. He has probably had to read from other people all the things that have been left unsaid, and thereby developed this ability to excellence. I can only imagine, what a dreary home the poor, little, lonely boy Sherlock has had.
Sherlock has never had any friends and he doesn't understand emotions, he seems to be lacking empathy. He loves solving crimes because of the intellectual challenge they offer, he's not interested in helping people. A chance to excel in reading people turns him on, and he ends up hurting others by his merciless analyses. He is childishly moody, has poor tolerance for disappointments, bosses others around and boldly expects them to do as told. In social situations he doesn't know how to behave as is expected of him, and he doesn't even understand why he should do it. Whether he is liked or not seems of little concern to him. He is alone, and his loneliness keeps him safe, and it doesn't occur to him to miss any other kind of life.
When John and Sherlock first meet, a change starts to happen in both of their lives. John, also lonely, an army doctor just back from the war in Afghanistan, his body and soul wounded, is completely lost and doesn't know what to do with his life. Sherlock's personality leaves him thunderstruck and he doesn't see any reason why he should have anything more to do with him, but he still finds himself turning up on 221 B Baker Street to meet Sherlock. Sherlock's landlady, Mrs Hudson, makes the assumption that John is more the sitting-down type, which makes him squirm. When Sherlock suggests that John follow him to the crime scene it becomes clear how unhappy John has been, as he bursts out a relieved "Oh God, yes."
John acts different from what people usually do when confronted with Sherlock's analyses: he gives him praise and doesn't tell him to piss off. John also seems to understand Sherlock in an uncanny way. Not logically, but intuitively. He follows Sherlock when he realizes he is with the taxi driver-turned-murderer and could be in mortal danger, and ends up shooting the murderer through a window. The episode ends in a delicious and touching scene: Sherlock, who can't understand why people keep giving him a blanket - "I'm not in a shock!" - describes the shooter's profile to the police, sees John standing nearby and suddenly realizes the truth. Sherlock and John walk away together and look at each other. A connection has been made.
And it is this connection that is the most interesting and touching element of the entire series. The characters created by Sir Arthur Conan Doyle and their relationship have been subject to a lot of speculation for decades. Were they in fact lovers, and was John's marriage just a facade, because people's attitudes in that era were strictly against a love relationship between two men? As the series progresses Sherlock and John learn to know each other in such a way that no words are needed. They understand each other on soul level. They look at each other and laugh in a way that is possible only for two people who are on the exact same wavelength. In the beginning of the series John, in particular, points out several times that he hardly knows Sherlock, and both deny being friends or needing each other in any way. Everybody else, tv audience included, sees how these two are made for each other. They are regarded as a couple; even Mycroft inquires whether a happy announcement is due by the end of the week. It is usually John who tries to correct people's perceptions about them as a couple; Sherlock doesn't really react. John has always been heterosexual and in the beginning of the series he has several short-term relationships that always fail. Finally, one of his girlfriends tells him he is the perfect boyfriend - for Sherlock. Sherlock, being asexual, has never had a relationship, doesn't understand his feelings and can't name them. In Season 2 not even John bothers to explain any more.
Are they lovers then? Nothing romantic has happened, and they're not having sex. But they love each other very much. The love they share is of an unexplainable quality and it transcends love between good friends, brothers or even romantic couples. It cannot be intellectually defined. They complement each other. Theirs is the perfect soul mate relationship and they share a deep intimacy where both men see the other one and is seen and accepted exactly as who they are, without demands. It is unconditional love that exists because the other person exists. There are conflicts but they are always resolved and as a result, both learn to understand and respect the other more. They look at each other like two people very much in love. The chemistry between them is very visible and it has an undeniable sexual vibe. Little by little it becomes obvious that the well-being of the other is their number one priority and in the last episode it is finally crystal-clear: they are the world's most important and most loved persons for each other. The tears rolling down Sherlock's pale face, as he stands on the edge of the rooftop, and John's disbelief and despair as he kneels beside his dead friend's body, leave nothing ambiguous. Watching the very last scene, where John says goodbye to Sherlock by his grave, I was in tears. This oh so British, seen-it-all soldier who has learned to hide his feelings finally tells his friend just how much he means to him. "Don't... be... dead." Further away at the graveyard, in the shadows, stands Sherlock, very much alive, and watches quietly as his friend leaves. Sooooooooooob.
I sincerely hope that the writers of this series have the courage to bring Sherlock and John's story to the 21st century on more than material and societal levels. I truly hope that they have the courage to not just leave the quality of Sherlock and John's relationship heavily implied, but let them be lovers. Saying this I don't necessarily mean having a physical relationship, I'm talking about soul mates. In any case, I shall be incredibly disappointed if John ends up marrying some woman... it would feel so wrong. Sherlock and John are made for each other.
"Sherlock" has been made - and perfected - with the unique, impeccable professionalism of the Brits. Visually I have never seen anything quite so stunning. Benedict Cumberbatch (Sherlock) and Martin Freeman (John) don't just act, they ARE Sherlock and John. They are masters in conveying emotions by their postures and the tiniest flashes of expressions in their faces and eyes. Nothing needs to be underlined, everything becomes perfectly obvious in the subtext. I very much enjoy how the series allows us to have our own insights and, despite of it being a story about solving crime, violence is hardly seen at all. It also contains a lot of quiet, enjoyable humour, which does demand quite a lot of concentration from the viewer. The Finnish subtitles are, sadly, too simple and general, and many of the hidden linguistic treasures and nuances are lost in translation.
Sherlock and John, come back soon! I heard Season 3 will go into production in January 2013. I can wait, I can wait..............
Olin ajatellut tänä lauantaiaamuna tehdä jotain aivan muuta, mutta tämä kirjoitus puskee itseään minusta ulos sellaisella voimalla, että on paras päästää se ilmoille...
Sitten viime lauantai-illan, päähäni ei ole mahtunut paljoa muuta kuin BBC:n uusi, huimaava Sherlock. Ihastuin sarjaan heti, itse asiassa nähtyäni tämän ensimmäisen jakson kohtauksen:
Nyt sitten kaikki te, jotka ette ole sarjaa katsoneet, mutta ehkä aiotte tehdä niin, lopettakaa lukeminen ja menkää tekemään jotain muuta - mieluiten tietysti tilaamaan sarja Amazonista! Juonipaljastuksia on tulossa.
Tuosta ylläolevasta kohtauksesta käy ilmi kaikki. Sherlock, päättelyn mestari, lukee tilannetta ja Johnia kuin avointa kirjaa. Hän kuulee ja näkee tarkasti, ja tekee omat johtopäätöksensä. Hän luottaa kykyynsä sataprosenttisesti eikä arkaile käyttää (eikä näyttää) sitä. John, ihana John, on ällikällä lyöty. Katsokaapa hänen ilmettään ja asentoaan Sherlockin näyttävän poistumisen jälkeen: hän ei tiedä, mikä häneen iski. Hän on hämmentyneen tyrmistynyt, ehkä myös hieman loukkaantunut, kun tuo tuntematon latelee hänestä totuuksia. Silmälasipäinen kaveri, joka on esitellyt Johnin ja Sherlockin toisilleen ilmeisen tietoisena siitä, että he sopisivat toisilleen täydellisesti, katsoo vierestä pieni, tietävä hymy kasvoillaan. "Yep, he's always like that."
Sherlock "ei ole psykopaatti, vaan täysin toimintakykyinen sosiopaatti", kuten hän itse sanoo. Hän on kasvanut kylmässä kodissa isoveljensä Mycroftin kanssa. En tiedä, minkälainen heidän äitinsä oli, mutta kaikesta päätellen huolenpito on jäänyt olemattomaksi, tunteita ei heillä ole ilmaistu eikä läheisyyttä koettu. Näiden puutteiden kompensoimiseksi Sherlockille on kehittynyt loistava, viiltävä äly. Todennäköisesti hän on joutunut lapsuudenkodissaan lukemaan toisista ihmisistä kaiken sen, mitä ei ole sanottu ääneen, ja siinä taidossa hän on kehittynyt ylivertaiseksi. Voin vain kuvitella, kuinka kolkko koti pienellä, yksinäisellä Sherlock-pojalla on ollut.
Sherlockilla ei ole koskaan ollut ystäviä eikä hän ymmärrä tunteita, häneltä näyttää puuttuvan empatiakyky. Hän rakastaa rikosten selvittelyä niiden tarjoaman älyllisen haasteen vuoksi, hän ei ole kiinnostunut ihmisten auttamisesta. Hän syttyy saadessaan loistaa kyvyllään lukea ihmisiä, ja kolhii toisten tunteita säälimättömillä analyyseillään. Hän on lapsellisen oikukas, sietää huonosti pettymyksiä, komentelee toisia ja olettaa ilman muuta heidän tottelevan. Sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa toimia siten, kuin häneltä odotetaan, eikä hän ymmärrä, miksi niin edes pitäisi tehdä. Se, pidetäänkö hänestä vai ei, ei näytä olevan Sherlockille lainkaan tärkeää. Hän on yksin, yksinäisyydessään turvassa, eikä hän edes osaa kaivata muunlaista elämää.
Johnin ja Sherlockin tavatessa toisensa kummankin elämässä käynnistyy muutos. John, myös yksinäinen, juuri Afganistanin sodasta palannut, ruumiiltaan ja sielultaan haavoittunut armeijan lääkäri on täysin hukassa eikä tiedä, mitä elämällään tekisi. Hän on kuin puulla päähän lyöty Sherlockin persoonan edessä, eikä näe mitään järjellistä syytä olla yhtään enempää tekemisissä tämän kanssa, mutta huomaa siitä huolimatta menevänsä tätä tapaamaan Baker Street 221 B:hen. Sherlockin vuokraemäntä, Mrs Hudson, tulkitsee Johnin olevan enemmän paikoillaan istuvaa tyyppiä, mikä panee Johnin kiemurtelemaan. Sherlockin ehdottaessa, että John tulisikin hänen kanssaan rikospaikalle, Johnin helpottunut puuskahdus: "Oh God, yes" paljastaa, kuinka onneton John on ollut.
John toimii toisin, kuin ihmiset yleensä Sherlockin analyysien edessä toimivat: hän antaa Sherlockille tunnustusta, eikä käske häntä painumaan hiiteen. John myös näyttää jollain käsittämättömällä tavalla ymmärtävän Sherlockia. Ei järjellisesti, vaan intuitiivisesti. Hän lähtee Sherlockin perään oivallettuaan, että Sherlock on taksinkuljettaja-murhaajan kanssa ja saattaa olla hengenvaarassa, ja päätyy ampumaan murhaajan ikkunan läpi. Jakson loppu on kutkuttava ja koskettava: Sherlock, joka ei voi käsittää, miksi hänelle koko ajan tyrkytetään huopaa harteille - "en minä ole shokissa!" - kuvailee poliisille ampujan profiilia ja nähdessään Johnin seisovan lähistöllä oivaltaa yhtäkkiä totuuden. Sherlock ja John lähtevät yhdessä kävelemään pois ja katsovat toisiaan. Yhteys on syntynyt.
Ja tuo yhteys on koko sarjan kiinnostavin ja liikuttavin elementti. Sir Arthur Conan Doylen luomista hahmoista ja heidän välisestään suhteesta on vuosikymmenten ajan esitetty spekulaatioita. Olivatko he itse asiassa rakastavaisia, ja oliko Johnin solmima avioliitto vain kulissi, koska sen ajan jyrkät asenteet eivät vielä hyväksyneet kahden miehen välistä rakkaussuhdetta? Sarjan edetessä Sherlock ja John oppivat tuntemaan toisensa tavalla, joka ei vaadi sanoja. He ymmärtävät toisiaan sielun tasolla. He katsovat toisiaan ja nauravat niin kuin vain täysin samalla aaltopituudella olevat voivat tehdä. Sarjan alussa kyllä varsinkin John tuo monta kertaa esille, kuinka hän ei edes tunne Sherlockia, ja kumpikin kieltää sen, että he olisivat ystäviä tai tarvitsisivat toisiaan millään tavalla. Kaikki muut, katsoja mukaan lukien, kyllä näkevät, kuinka toisilleen luotuja nämä kaksi ovat, vain he itse eivät tajua sitä. Heitä pidetään pariskuntana; jopa Mycroft kyselee, että joko viikon lopulla voidaan odottaa iloista ilmoitusta. Yleensä se on John, joka pyrkii oikaisemaan ihmisten käsitykset heistä parina; Sherlock ei reagoi asiaan. John on aina ollut hetero, ja hänellä on sarjan alussa useita lyhytaikaisia seurustelusuhteita, jotka ennen pitkää kariutuvat. Eräs tyttöystävä lopulta sanoo Johnin olevan täydellinen poikaystävä - Sherlockille. Sherlock taas on aseksuaalinen, ei ole koskaan seurustellut, ei ymmärrä eikä osaa nimetä omia tunteitaan. Toisen kauden jaksoissa Johnkaan ei enää viitsi vaivautua selittelemään.
Ovatko he sitten rakastavaisia? Mitään romanttista ei ole tapahtunut, eikä heillä ole seksisuhdetta. Mutta he rakastavat kyllä toisiaan. Heidän välisensä rakkaus on laadultaan sellaista, jota ei voi selittää hyvien ystävien, veljesten, tai pariskunnankaan välisenä rakkautena. Se ylittää järjelliset määritelmät. He täydentävät toisiaan. Heidän suhteensa on täydellistä sielunkumppanuutta ja syvällistä läheisyyttä, jossa kumpikin näkee toisen ja tulee nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena, kuin on, ilman vaatimuksia. Se on ehdotonta rakkautta, joka on olemassa siksi, että toinen on, kuka on. Yhteentörmäyksiä toki tulee, mutta ne sovitaan ja kummankin ymmärrys ja kunnioitus toista kohtaan kasvaa. He katsovat toisiaan siten, kuin rakasta ihmistä katsotaan. Heidän välisensä kemia on ilmiselvää ja siinä on kyllä kiistatonta seksuaalista väreilyä. Vähitellen käy ilmi, että toisen hyvinvointi on kummallekin ykkösprioriteetti, ja viimeistään viimeisessä jaksossa selviää, että he ovat toinen toisilleen maailman tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset. Kalpean Sherlockin kyyneleet, kun hän seisoo katon reunalla, ja Johnin epäusko ja epätoivo kuolleen ystävänsä ruumiin vierellä eivät jätä mitään epäselväksi. Viimeinen kohtaus, jossa John hyvästelee Sherlockin tämän haudalla, sai kyyneleeni valumaan vuolaasti. Tuo kaiken nähnyt, tunteensa piilottamaan oppinut peribrittiläinen sotilas kertoo ystävälleen, kuinka paljon tämä on hänelle merkinnyt. "Don't... be.. dead." Hautausmaan laidalla varjossa seisoo Sherlock, erittäin elävänä, ja katsoo ystävänsä poistumista. Nyyyyyyyyyyyyyh.
Toivon todella, että sarjan käsikirjoittajilla riittää rohkeus tuoda Sherlockin ja Johnin tarina 2000-luvulle myös muilla kuin materiaalisilla ja yhteiskunnallisilla tasoilla. Toivon, että he eivät jätä Sherlockin ja Johnin suhteen laatua pelkkien vahvojen vihjailujen varaan, vaan antavat heidän olla rakastavaisia. Tällä en siis välttämättä tarkoita fyysistä suhdetta, vaan sielunkumppanuutta. Joka tapauksessa olen hyvin pettynyt, jos John meneekin naimisiin jonkun naisen kanssa... se tuntuisi täysin väärältä. Sherlock ja John on luotu toisilleen.
Sarja on tehty sillä viimeisen päälle ammattimaisella taidolla, jonka vain britit mielestäni osaavat. Visuaalisesti sarja on vertaansa vailla. Benedict Cumberbatch (Sherlock) ja Martin Freeman (John) eivät vain näyttele, he OVAT Sherlock ja John. He ovat mestareita välittämään tunteita pelkillä asennoilla ja pienenpienillä kasvojen ja silmien ilmeillä. Rivien välistä asiat käyvät katsojalle täysin selviksi ilman, että mitään tarvitsee korostaa. Pidän siitä, että sarjassa jätetään paljon katsojan itsensä oivallettavaksi eikä, murhien ratkomisesta huolimatta, väkivaltaa tuoda näkyviin juuri lainkaan. Sarjassa on myös paljon hiljaista, nautittavaa huumoria, joka vaatii katsojalta kyllä tarkkaavaisuutta tullakseen hoksatuksi. Sarjan suomentaja on ikävä kyllä tyytynyt oikaisemaan ja yleistää dialogia liikaa, ja monessa kohdassa piilevät kielelliset aarteet ja paljonpuhuvat nyanssit jäävät tekstityksestä pois.
Sherlock ja John, tulkaa pian takaisin! Sarjan kolmatta kautta aletaan kuulemma kuvata tammikuussa 2013. Jaksan, jaksan..........
