Asuuko sinullakin kiduttaja korvien välissä?

Kato nyt, mitä sä taas teit. Koskaan sä et onnistu missään. Häpeäisit. Ylös siitä sohvalta, läskiperse. Se on ihan sun omaa syytä että noin kävi. Kukaan ei koskaan rakasta sua kun oot tommonen. Nyt kun tuhlasit rahaa tohon älyttömyyteen, niin seuraavaksi oot sillan alla eikä kukaan sua auta. Oma moka. Toi luomi on takuulla syöpä. Ei kannata yrittää, epäonnistut kuitenkin. Oo vaan hiljaa niin kukaan ei huomaa sua. Mitähän muutkin ajattelee jos sä teet noin. Mee ittees. Taasko sä oot syöny kakkua, porsas. Se idiootti, se on kyllä ihan täys narsisti. Miten ihmiset ei tajuu. Kato nyt totakin tossa, kuka sekin luulee olevansa. Minä kyllä tiedän. Miks mulle aina käy näin. Mun elämä on ihan paskaa.

Miltä tuntuisi, jos joku puhuisi sinulle näin päivästä toiseen? Olisitko sellaisen ihmisen kanssa? Toivottavasti et! Silti moni meistä kuuntelee tällaista jatkuvasti, huomaamattaan. Ääni tulee omien korviemme välistä. Usein emme ole tarkkaan tietoisia siitä, mitä ääni sanoo, mutta sen vaikutukset ovat dramaattiset. Koko ajan on paha olo, ja pahaa oloa myös syljetään ulos, toisten päälle. Tai turrutetaan paremman puutteessa vaikka pakonomaisella älykännykän näpelöinnillä.

Länsimainen ihminen uskoo ajattelun voimaan. Meidät opetetaan olemaan loogisia, analyyttisiä, rationaalisia ja sujuvasti argumentoivia. Meistä tulee vähitellen pelkkiä käveleviä päitä. Mielen ylivalta näkyy kaikkialla ympärillämme: tehokkuusajattelu vie maailmastamme kauneuden, tuhoaa luonnon ja sairastuttaa alati kasvavien suoritusvaatimusten paineissa räpiköivät ihmiset. Empatia katoaa, kun asioita mitataan pelkästään hyötynäkökulmasta.

Suuri osa meistä uskoo omat ajatuksensa ja pitää niitä totena. Silti, kun ajatuksiaan lähemmin tarkastelee, huomaa, että äärimmäisen harvoin ne ovat omia. Useimmiten olemme täysin kyseenalaistamatta nielaisseet jonkun toisen ajatuksen tai uskomuksen, joka on sitten alkanut hallita meitä.

Tunteet ja tuntemukset seuraavat ajatuksia. Kokeile vaikka: kuvittele, että pidät kädessäsi sitruunaa. Kuvittele, että leikkaat siitä viipaleen ja puraiset sitä. Joko alkoivat sylkirauhaset toimia?

Mielen hallinnasta puhutaan meillä aivan liian vähän. Olen oman kokemukseni perusteella vakuuttunut siitä, että tiedostamaton mieli ja ajatukset, joita ei ole kyseenalaistettu, ovat merkittäviä tekijöitä erilaisten mielenterveysongelmien taustalla. Ahdistus, huono itsetunto, rohkeuden ja aloitekyvyn puute, pelko, huolet, masennus tai vain epämääräinen paha olo voivat olla suoraa seurausta loputtomasta ajatusten kierteestä. Kun elää vain päänsä sisällä, ei näe ympärilleen, ei pysty reagoimaan realistisesti, eikä mikään tunnu miltään.

Kovin helposti ei oman pahan olon aiheuttajaa tule etsineeksi ajatuksista. Helpompi on syyttää jotain ulkopuolista tai olosuhteita. Mutta meitä eivät masenna niinkään itse tapahtumat, vaan niistä tekemämme johtopäätökset. Pienikin tapahtuma tai asia, jonka joku on sanonut, voi jäädä muhimaan mieleen ja aiheuttaa pitkäksi aikaa epämääräistä ahdistusta. Jos vaikka keväällä radiojuontaja sanoo, että "kaikkihan keväällä lähtevät mökille, kunnostavat moottoripyörää tai istuvat terasseilla" ja itse ei tee niin, saattaa huomaamattaan ja salamannopeasti päätellä, että on vääränlainen. Siitä voi mennä koko kesä pilalle.

Ajatukset voivat myös lamauttaa ihmisen niin, ettei enää uskalla tehdä mitään. Kuvittelemme pahimman mahdollisen ja alamme pelätä sitä ikään kuin olisi varmaa, että niin tulee käymään. Ei tule mieleenkään, että voisi käydä myös toisin.

Hallitsematon mieli on kuin villivarsa: se poukkoilee sinne tänne, menneisyydestä tulevaisuuteen ja takaisin, kuvittelee, jossittelee ja spekuloi. Usein se hakeutuu vanhoille tutuille urille. Kun on sattunut jotain epämiellyttävää, niin mieli alkaa kehrätä tapahtuneen ympärille muistoja ja kuvitelmia toisista samankaltaisista tapahtumista, ja paha olo lisääntyy. Minulle kävi äskettäin niin, että posti toi epämiellyttävän yllätyksen, joka vaati välitöntä reagointia. Sen jälkeen huomasin, että mieleeni nousi ajatuksia yhdestä jos toisestakin asiasta, joka seuraavaksi voisi mennä pieleen, ja olin jo täyttä vauhtia hahmottelemassa erilaisia kontrollointitoimenpiteitä.

Minulla on sukuperintönä voimakas taipumus huolehtimiseen. Olen tehnyt siitä vapautumiseksi valtavan määrän työtä. On ollut hyödyllistä penkoa menneisyyttä ja tunnistaa, mistä huolehtimiseni on saanut alkunsa, mutta ylivoimaisesti tehokkain keino on ollut yksinkertainen mindfulness-harjoitus: kun huomaan alkavani huolestua, keskityn kaikin voimin siihen, mikä juuri nyt on totta ja silmieni edessä. Vaikka perunoiden kuorimiseen, kissan silittämiseen tai hengittämiseen. Laulaminen toimii erityisen hyvin. Tapaan myös muistuttaa itselleni, että en tiedä koko totuutta. Olennaista on myös ollut oivaltaa, että huolehtiminen on opittu taipumus ja tapa, eikä absoluuttinen, todesta otettava ennuste.

Voi olla vaikea myöntää, että omat ajatukset eivät olisikaan totta. Voi käydä rankasti egon päälle, jos huomaa, että ei olekaan tiennyt koko totuutta, on uskonut sokeasti jonkun toisen sanoja, tai ollut täysin väärässä. Siinä voi pahimmillaan pudota koko elämältä pohja. Jos on koko elämänsä uskonut, että maapallo on litteä, että eläinrasva on saatanasta, että lapsuudenkokemuksilla ei ole merkitystä tai että kaikki poliitikot ovat rehellisiä, niin meneehän siinä maailmankuva uusiksi. Tai niin sitä ainakin etukäteen kuvittelee. Mutta asian myöntämisestä tulee niin hyvä olo, että on aivan sama, oliko aikaisemmin oikeassa vai väärässä vai kertakaikkisen kuutamolla.

Kun on koko elämänsä ajan ollut omien ajatustensa vietävissä, vaatii uuden tavan opettelu aikaa ja toistoja. Ehkä kymmeniä tuhansia toistoja. Muutos käynnistyy, kun kolikko putoaa ja ihminen oivaltaa, missä ongelma piilee. Omia ajatuksiaan vastaan ei kuitenkaan kannata käydä taisteluun, sillä se vain lisää sisäistä ristiriitaa. Avain tähän, kuten kaikkeen muuhunkin, on asian tiedostaminen ja huomaaminen siinä hetkessä, kun se tapahtuu. Sen jälkeen voi lempeästi kyseenalaistaa ajatuksensa. Byron Katien tekniikka on mielestäni hyödyllinen, vaikkakaan en pidä sitä sopivana traumaattisten kokemusten käsittelyyn. Harjoittelun myötä tietoisuus kehittyy ja kyseenalaistamisesta tulee tapa, ikään kuin lempeä tönäisy itselle: oletko ihan varma, että asia on noin?

Kun uskon ajatukseni, olen ahtaalla, jäykkä, ehdoton, pelokas, vihainen, avuton. Kun kyseenalaistan ajatukseni, vapaudun, olen avoin, saan tilaa, näen vaihtoehtoja, olen luova ja kekseliäs.

* * * * *

Älä usko suoralta kädeltä mitään, mitä juuri luit! Pohdi, ota asioista selvää, kokeile ja totea itse.

Mielitekoja ja mielen tekoja

Minusta on hauskaa tehdä itselläni ihmiskokeita. Osaksi teen niitä ammattini vuoksi; en ehdota asiakkailleni mitään, mitä en ole itse ensin kokeillut. Suurin motiivini tähän joskus hieman masokismia hipovaan toimintaan on kuitenkin se, että minua kiehtovat yli kaiken erilaiset ilmiöt. On mielenkiintoista panna itsensä likoon ja katsoa, kuinka likan käy.

Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.

Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.

Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)

Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.

Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.

Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!

Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.


"I need a case! Oh GOD!"

Minä, hattivatti

Minä. Minäminäminäminäminä. Kuka minä olen, mitä minä tahdon, mitä minä tarvitsen, minkälainen minun pitäisi olla? Minun elämäni. Minun kehoni. Minun mielipiteeni. Hetimullekaikkitännenyt. Minä ja muut. Minä vastaan muut.

Kuka ihmeen minä?

Terapiasohvalleni ilmestyy aika ajoin henkilö, jota arveluttaa lähteä tutkimaan itseään, koska hän pelkää, ettei löydäkään mitään. Että hän työstää ja työstää omaa persoonaansa, ja kaikkien kerrosten alta paljastuukin tyhjyys. Kenties nämä ihmiset aavistavat totuuden. Monet terapiat perustuvat sipuliteoriaan, jonka mukaan kerros kerrokselta kuorimalla päästään vihdoin kosketuksiin jonkin todellisen ja aidon kanssa, mutta mikä se sitten on? Mitä jää, kun kaikki on kuorittu?

"Minän" ajatellaan muodostuvan kehosta, mielestä ja sielusta. Keho ja mieli ovat aika yksiselitteisiä, mutta tuo kolmas on vähintäänkin kiistanalainen tyyppi. Kaikkien mielestä sitä ei ole edes olemassa, osittain sanan uskonnollisen sävyn vuoksi, sekä myös siitä ilmeisestä syystä, että sen olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu eikä sitä voi selvästi mihinkään paikallistaakaan. Asiayhteydestä ja omista mieltymyksistä riippuen sanan "sielu" voi vapaasti korvata sanalla energia, henki, elämä, tietoisuus, Itse - samasta asiasta on silti kysymys. Ja se on aivan selvästi olemassa. Kirjoitin siitä täällä.

Keho on meillä kaikilla samanlainen. Koko, muoto, väri ja karvaisuus vaihtelevat, samoin kuin toiset meistä ovat uros- ja toiset naaraspuolisia. Toisissa on enemmän lihasta, toisissa läskiä. Toiset kehot ovat uusia ja tuoreita, toiset vanhempia ja jo rapistuneita. Joskus kehon toiminnot saattavat häiriintyä tai kokonaan lakata kehityshäiriön, sairauden tai onnettomuuden seurauksena, mutta samasta tehtaasta me silti kaikki tulemme. Jokainen ihmiskeho rakentuu täsmälleen samoista alkuaineista, suoriutuu samoista toiminnoista, kasvaa, kehittyy, vanhenee ja kuolee. Jokaisen kehon läpi virtaavat samat tunteet ja tuntemukset: ilo, suru, viha, seksuaalisuus, pelko, häpeä, syyllisyys, toivo, kaipaus, halu, kipu, nälkä, väsymys.

Keho on mainio väline elämän kokemiseen. Jostain syystä minua huvittaa tavattomasti se, että joka päivä miljoonia ja miljoonia kehoja heivataan paikasta toiseen autoilla, junilla, laivoilla ja lentokoneilla. Monta vuotta sitten istuin silloisen ruotsalaisen esimieheni kanssa taksissa matkalla jonnekin. Hän vastasi puhelimeensa ja sanoi: "I'm in a car in Finland!" Ei siihen voinut vastaankaan väittää, siinähän hän oli, aivan selvästi - mutta jotenkin tuntui hassulta, että olimme juuri siinä, emmekä missään muualla, ja meidän kehojamme kiidätettiin autossa pitkin suomalaista maantietä. Jokin minussa ihmettelee tätä ja väittää, että halutessani minun pitäisi pystyä singahtamaan paikasta toiseen ihan itsekseni, pelkkänä ajatuksena. Kehoon sidottuna olemisessa on jotain, jota minun on vaikea ottaa absoluuttisena totuutena. Mutta hieno kapistus se on. On suurenmoista, että voin halutessani heittäytyä vuorenrinteeltä alas ison varjon varassa ja tuntea kaikki ne tuntemukset, joita kyseinen kokemus minussa aiheuttaa. Tai voin tanssia, nukkua, heittää kuperkeikkaa, silittää kissaa, syödä ja rakastella. Kivaa, että meillä on myös aivot, joilla voi tulkita ja jäsennellä kokemuksiaan.

Mielikin on meille kaikille yhteinen, ja sen rakenne on kaikilla sama. Sen tehtävä on prosessoida asioita, vertailla, erotella, kilpailla, väitellä ja selittää. Meillä kaikilla on oma historiamme, tarina, jota kerromme itsestämme ja jonka varaan pitkälti rakentuu käsitys siitä, keitä olemme. Jokaiselle oma tarina on se kaikkein tärkein ja ainutlaatuisin. Meillä on myös imago, jonka kautta esittäydymme paitsi maailmalle, myös itsellemme. Kirjoitin henkisestä imagosta täällä, mutta sama pätee kaikkiin muihinkin imagoihin: menestyjä, ammattilainen, hyvä ihminen, hauska tyyppi, epäonnistuja, ongelmanratkaisija, auttaja, häviäjä...

Muistan, miltä tuntui, kun lapsena ensimmäisen kerran oivalsin, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, jota en koskaan voi nähdä ilman peiliä. Se oli huikaiseva ja samalla vähän pelottava oivallus. Tuntui yksinäiseltä ja erilliseltä. Ja erillisyyden kokemushan on se, joka aiheuttaa maailmassa kaikki ristiriidat. On niin pelottavaa olla erillinen, että yhteyttä toisiin on rakennettava keinolla millä hyvänsä. Jos ja kun suora kontakti ei onnistu, täytyy turvautua manipulointiin ja ryhtyä muuttamaan joko itseään tai toista. Syntyy kilpailuasetelma, jossa ei keinoja kaihdeta. Sen sijaan, että olisimme sekä-että, meistä tulee joko-tai. Joko minä tai sinä. Toinen ihminen koetaan uhkana ja hänet - tai ainakin hänen mielipiteensä - täytyy tuhota. Olen sitä mieltä, että tässä narsistisessa, kilpailua korostavassa yhteiskunnassamme lisääntyvä toisten polkeminen johtuu alunperin juuri erillisyyden tunteesta: ei siinä jouda ottamaan toisia huomioon, kun on niin kiire varmistaa, että kai minä varmasti olen ekana, paras, nopein. Jos on hukkumaisillaan, saa edes hetkeksi nenänsä pinnalle, kun painaa molemmin käsin naapureita pinnan alle.

On toki tärkeää tuntea omat rajansa, tietää, mitä haluaa, ja nähdä oma arvokas yksilöllisyytensä, omat kykynsä ja lahjansa. Siihen pyritään myös terapiassa. Kaikesta näennäisestä erillisyydestämme huolimatta me olemme kuitenkin yhtä ja samaa. Meissä jokaisessa on universumi pienoiskoossa: olemme samaa ainesta kuin tähdet, meillä on kaikilla kaikki inhimilliset ominaisuudet, tunteet ja ajatukset, ja ne yhdistävät meidät toisiimme. Me olemme hattivatteja.