Mörkö tulee, oletko valmis?

Kylläpä on taas ahdistanut oikein urakalla. Mihin tahansa olen katsonut, olen nähnyt pelkkiä epäkohtia, huolenaiheita ja riskejä. Joka-aamuisen depressiokäynnistyksen olen saanut lukemalla Hesarin ja kuuntelemalla radiouutiset, ja niiden jäljiltä olen ollut jo niin lannistunut, että on vaatinut hurjia ponnistuksia löytää jokin syy lähteä taas uuteen päivään, ulos maailmaan, joka on niin kuralla, niin kuralla, eikä mitään ole edes tehtävissä. Hetkellisesti suurta iloa tuottaneet asiatkin ovat kääntyneet ennen pitkää masentaviksi puutteen kokemuksiksi. Elämä on tuntunut varsin synkältä ja äärimmäisen vaaralliselta puuhalta. Miten elää, kun maailman asiat ovat päin prinkkalaa, katastrofi vaanii oikealla ja vasemmalla, ja kaiken lisäksi kuolema tulee ja vaatii omansa hetkenä minä hyvänsä? Nuokin pienet nipistykset tuolla ja täällä voivat osoittautua joksikin kaameaksi, latinankieliseksi, hivuttavaan ja tuskalliseen kuolemaan johtavaksi sairaudeksi. Tai ainakin nyt talouskriisimörkö tulee ja ahmaisee pankit ja meidät asuntovelalliset kuolaiseen, torahampaiseen kitaansa. Eikä elämän tarkoituksesta ole edelleenkään mitään tietoa. Mikä ihmeen tolkku tässä kaikessa on, ja miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään tolkullista selitystä ei ole, eikä tule?

Me ihmiset rakastamme epäkohtia, ongelmia ja tragedioita. Niin valtakunnalliset kuin yksityisetkin uutiskynnykset ylittyvät vasta, kun on jotain valittamisen aihetta. Media tietää tämän, ja käyttää sitä hyväkseen. Kansainvälisillä uutiskanavilla suorastaan ryvetään onnettomuuksissa ja pienienkin tapahtumien vaiheita seurataan kiimaisina minuutti minuutilta. Sama meininki on tulossa meillekin. Tässä eräänä aamuna radiossa seurattiin Punavuoressa käynnissä ollutta tulipaloa vähän väliä: mitä uutta, mitä palopäällikkö nyt sanoo, joko on palo saatu hallintaan, joko on syttymissyy tiedossa, epäilläänkö tuhopolttoa? Toimittajat ovat kuin hyeenat haaskalla: irtoaisiko jostain raadon kulmasta vielä mehevä lihakimpale tai roiskahtaisiko jopa veri?

Sama juttu on kuultavissa vaikka bussissa. Tai Facebookissa. Ongelma siellä, vääryys täällä, pettymystä ja katkeruutta ja ainakin vääränlaista säätä.

Ja tämähän koukuttaa kuin paraskin huume. Jos et mässäile mukana, olet ulkona. Ketään ei kiinnosta kuulla, kuinka hyvin voit. Uhrin asema houkuttelee, niin pahalta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin. Mutta uhrina olemisessa on paljon hyviä puolia: voi syyttää toisia, ei tarvitse ottaa vastuuta itse, ei tarvitse riskeerata, voi rypeä itsesäälissä ja saada osakseen huomiota, ja saa oikeuden käyttäytyä kusipäisesti toisia kohtaan. Sen kautta voi myös saada oikeutuksen olla vihainen, vaikka viha todellisuudessa liittyisikin johonkin kauan sitten keskeneräiseksi jääneeseen asiaan, joka yhä kaihertaa.

Moni pelkää onnellisuutta ja tiedostamattaan sabotoi omat mahdollisuutensa siihen. Tämäkin voi kuulostaa kummalliselta, sillä eikö nyt jokainen halua olla onnellinen ja yritä tavoitella sitä? Pinnalta katsoen, tottakai. Joku tavoittelee parempaa työpaikkaa, toinen isompaa asuntoa tai toimivampaa parisuhdetta siinä toivossa, että tulisi onnelliseksi sen saatuaan. Mutta jos huomaa toistuvasti tai pysyvästi olevansa tyytymätön, vaikka elämän puitteet vaikuttavat olevan kunnossa ja kaiken järjen mukaan ihmisen "pitäisi" olla onnellinen, voisi kysyä itseltään, onko mahdollista, ettei uskallakaan olla onnellinen.

Jos onnellisuus riippuu ulkoisista tekijöistä, niin se on silloin hyvin hatarissa kantimissa. Voi tulla ero, tulipalo, kuolema tai työttömyys, ja niiden mukana katoaa onnellisuuskin. Onnellisuuden saavuttaminen voi myös tuoda mukanaan vaatimuksia ja suorituspaineita onnellisuuden tilan säilyttämiseksi, ja silloin pettymys vaanii jo nurkan takana. Joku saattaa myös pelätä, että onnellisuuden saavutettuaan hän lakkaa yrittämästä ja viettää loppuelämänsä sohvalla maaten eikä koskaan enää saa mitään aikaan. Riskihommaa ja ehdottoman vältettävää siis.

Voi olla turvallisempaa pysyä pessimistinä. Pessimisti ei kuulemma pety. Kun varautuu pahimpaan, tuntuu se sitten ennen pitkää saapuessaan vähemmän pahalta. Väitän silti, että koska pessimisti ei koskaan saavuta tyytyväisyyttä, on hän koko ajan pienessä puutteen ja pettymyksen tilassa. Se on tullut hänelle jo niin tutuksi, että sitä ei enää edes pettymykseksi tunnista. Vaan lähiympäristö kyllä tunnistaa.

Ikäviä asioita tapahtuu meille kaikille. Jokainen on kokenut, miltä tuntuu, kun jokin asia omassa ympäristössä ei ole sellainen, kuin sen haluaisi olevan. Silloin voi tehdä parhaansa muuttaakseen tilannetta. Voi myös katsoa muualle tai lähteä kokonaan pois. Kolmas vaihtoehto on tarkastella sitä mahdollisuutta, että omalla suhtautumisellaan aiheuttaa itselleen pahan olon. Valitsenko nähdä ne asiat, jotka ovat hyvin, vai valitsenko kiinnittää huomioni aina epäkohtaan? Näenkö aina ainoastaan kuprut? Syytänkö usein ympäristöäni omasta pahasta olostani? Sanonko usein "kyllähän minä muuten, mutta kun..."? Olenko harvoin tyytyväinen?

Selviytyminen uhkakuvien täyttämässä maailmassa vaatii pontevaa strategiaa. Maailmankuva vääristyy helposti, jos antaa liikaa painoarvoa uutisille ja ajankohtaisohjelmille. On hyvä muistaa, että media elää ongelmista, ei hyvinvoinnista. Vaikka kuinka aamu-uutisissa kehotetaan tarkistamaan nettisivuilta, miten nopeasti oman kännykän jälleenmyyntiarvo laskee, voi viitata sille kintaalla ja mennä parvekkeelle kuuntelemaan pääskysiä. Jokaisen on itse huolehdittava joka päivä siitä, että näkee ympärillään jotain kaunista, jotain rauhallista, jotain joka on hyvin, oikein ja kohdallaan, ja josta tulee iloiseksi.

Miten sitten saada muutos aikaan? Ensimmäinen askel on, kuten aina, sen tiedostaminen, että itse on vastuussa pahasta olostaan. Se on tärkein, mutta samalla vaikein askel. Vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnistaan on joskus rankkaa, ja avuttomana uhrina olisi niin kovin houkuttelevaa olla. Mutta oman valinnan vapaus on se vapaus, jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois, vaikka kaikki ympärillä sortuisi. Sen oivaltaminen tuo ihmeesti tilaa hengittää.

Tähänkin kirjoitukseen löytyy Tuurelta sopiva kappale. En mä välitä.

https://www.youtube.com/watch?v=-4BB45ufmHY

 

 

Totuus ei ole tuolla ulkona

Meidät kasvatetaan siihen, että elämässä pitää tavoitella. Itse pitää tehdä päätökset, pyrkiä, toimia, kantaa vastuuta, hallita ja varmistella. Pitää olla aktiivinen ja ottaa elämä haltuun. Itse on vastuussa, jos asiat menevät pieleen, ei saa mitä haluaa, tai ylipäätään vain tuntuu pahalta.

Ja voi kuinka tunnollisesti minä olenkaan tätä kaikkea yrittänyt. Jos on ollut jotain, mitä olen voinut asioille tehdä, olen tehnyt sen. Koko ajan on mielessäni ollut kylmä pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos löysäilen ja laiminlyön velvollisuuteni. Pahin pelkoni on aina ollut, että menetän kaiken, syrjäydyn ja päädyn sillan alle. Tuota synkkänä häämöttävää kohtaloa olen kaikin voimin yrittänyt torjua.

Olen kantanut vastuuta myös toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Jos kukaan toinen ei ole ottanut jostain vastuuta, olen kokenut velvollisuudekseni uhrautua. Samalla olen ollut hyvin huolissani siitä, kantavatko toiset oman vastuunsa - ja niin tehdessäni huomaamattani kantanut heistä vastuuta, joka ei minulle kuulu. Minuun ovat osuneet ja uponneet sellaiset käsitteet kuin oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, kierrätys, eettisyys ja vastuullinen kuluttaminen. Välillä pyrkimykseni näihin tavoitteisiin ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta ja vastustamatonta halua lyödä hanskat tiskiin ja mennä aamukaljalle naapuritalon baariin. Alkoholinkäytön tosin lopetin jo monta vuotta sitten, mutta yhä se symboloi minulle vapautta ja ihanaa vastuuttomuutta.

Ei ihme, että hahmoterapia vei minut niin täysin mukanaan 12 vuotta sitten. Yksi sen aivan keskeisimmistä tavoitteista on nimittäin juuri vastuu. Nielaisin tuon tavoitteen salamannopeasti ja aloin toteuttaa sitä entistäkin suuremmalla vimmalla. Minä itse olen vastuussa tunteistani, tarpeistani, toiveistani ja teoistani. Ou jee!! Älkää ymmärtäkö väärin: on ensiarvoisen tärkeää, voimauttavaa ja parantavaa huomata, että itse voi vaikuttaa asioihin, mutta sen jälkeen tulee väistämättä vastaan se tosiasia, että oma vaikutusalue on hyvin rajallinen. Huomasin, että olin kantanut paljon sellaistakin vastuuta, joka ei minulle kuulu, kuten vastuuta toisten tunteista. Sen oivaltaminen oli kyllä erittäin terveellistä, mutta tuosta vastuusta vapauduttuani taisin ryhtyä entistäkin raivokkaammin kantamaan omaa vastuutani kaikesta, mitä minulle tapahtui.

Ja tapahtuihan sitä, ja tapahtuu. Vastuunkantajalle näyttää aina lankeavan uutta vastuuta, uusia huolenaiheita, uusia kohteita hoidettavaksi ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä saa, mitä tilaa. Ja kun näissä itsensäkehittämispuuhissa ollaan, niin työsarkahan ei lopu koskaan, eivätkä myöskään ratkaisuja tarjoavat gurut. Kursseja, hoitoja, aatteita, oppeja, uskontoja ja pelastusta on tarjolla niin henkisiin, psyykkisiin kuin ravitsemuksellisiinkin kysymyksiin. Kaikki pitävät sisällään lupauksen, että kun tähän lähdet mukaan, niin löydät SEN. Mitä ikinä sitten etsitkin. Touhu ei juuri eroa jokailtaisesta telkkarin mainostulvasta, joka kaiken aikaa viestittää, että sinussa on jotain vialla, eikö olekin, mutta kun ostat tämän maskaran/auton/jugurtin/pikkuhousunsuojan, niin korjaannut.

Muutama vuosi sitten tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi tästä ominaisuudestani. Lopetin etsimisen kuin seinään ja syöksyin syvään kriisiin. Siitä toivuttuani seurasi kirkas ja selkeä vaihe, mutta ennen pitkää aloin taas huomaamattani etsiä "tuolta ulkoa", kuten loistavan tv-sarjan, X-Filesin, klassikoksi muodostunut lause "The Truth Is Out There" oli aikoinaan yhtä klassisesti suomennettu (Totuus on tuolla ulkona). Olin taas mennyt siihen harhaan, että jos vain Tarpeeksi Tunnollisesti Sitoutuisin Tavoitteisiini, minua yhä elämässäni kiusaavat dilemmat vihdoin korjaantuisivat. Ah, miten koukuttava onkaan ajatus elämän kontrolloinnista! Samanaikaisesti tunsin kuitenkin täydellistä motivaation puutetta ja suurta turhautumista itseeni, kun en millään saanut ryhdistäydyttyä ja pidettyä itseäni kurissa. Jokin osa minusta kyllä sanoi koko ajan, että mikään ei enää auta, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi. Sehän olisi ollut - hui kauhistus - luovuttamista!

Viisas kehoterapeuttini Kari Paulus näki, mitä minussa tapahtui, ja ehdotti puolen vuoden nenänvalkaisua kaikesta etsimisestä. Saan kysyä, paljonko kello on, ja koska bussi tulee, mutta en saa kysyä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta _________. On ollut mielenkiintoista huomata, miten monin tavoin olen yhä etsinyt. Tämän nenänvalkaisun aikana luen ainoastaan romaaneja, katson ainoastaan brittidraamaa ja -dekkareita, en tilaa Amazonista henkisiä kirjoja enkä googlaa vastauksia henkisiin kysymyksiin. En käy kursseilla enkä hoidoissa. En myöskään yritä kontrolloida syömistäni, en etsiä hoitoa allergiaani, enkä ratkoa raha-asioita. Annan kaiken vain olla. Tunnen kyllä, kuinka hallinnan menettämisen pelko hiipii mieleeni. Kaatuuko kaikki, jos päästän irti? Koko elämäni olen kontrolloinut - sortuuko kaikki kuin korttitalo, jos luovun ajatuksesta, että itse pidän sitä pystyssä?

Tarve kontrolloida syntyy lapsuudessa. Kun lapsen kasvuympäristössä on jotain, jota hän ei ymmärrä, mutta joka tuntuu pahalta, hän saattaa ryhtyä kontrolloimaan sitä siinä toivossa, että jos hän saa asian ratkaistuksi, voi hän taas elää rauhassa ja olla lapsi. Luulen, että näin on käynyt myös minulle. Loputon vastuunkantaminen ja ratkaisujen etsiminen onkin ollut pienen lapsen epätoivoinen yritys ratkaista ratkaisematonta. Mikään ei ole auttanut, koska ongelma ei koskaan ole kuulunutkaan minulle. Sen oivaltaminen on ollut hyvin huojentavaa.

12 askeleen ohjelmien ensimmäinen askel on, että tunnustetaan oma voimattomuus ongelman edessä. Minä olen juuri siinä kohdassa. Korvaani ovat tarttuneet parin laulun sanat: Tuure Kilpeläinen laulaa uudessa laulussaan "Hailii hailoo" että "se ei ratkea kuin itsestään", ja Beatles "There will be an answer. Let it be." Annan olla. Katsotaan, kuinka käy. Let go and let God.

Ajatuksia kissoista ja terapeuttisesta paranemisprosessista

Istahdin tähän koneen ääreen ja ajattelin katsoa, mitä lähtee tulemaan. Kaunis, sielukas Vieno-kissani (puoli vuotta sitten kuolleen Ainon velipoika) tassuttelee ympäriinsä omissa asioissaan. Sillä on kodin vartioinnin lisäksi lukuisia muita tehtäviä, joista kaikista en edes tiedä. Luulen, että se näkee paljon sellaista, mitä minä en näe. Pidän ajatuksesta, että kissat näkisivät tämän fyysisen maailmamme lisäksi myös henkimaailmaan yhtä luonnollisesti kuin me ihmiset näemme olohuoneen ja keittiön. Ehkä se näkee myös Ainon silloin tällöin. Itse en ole Ainoa nähnyt sen jälkeen, kun näin sen harmaan hahmon pari kertaa livahtavan eteisestä keittiöön vähän kuolemansa jälkeen (Vieno oli samaan aikaan parvekkeella), mutta tunnen kyllä sen läsnäolon. Aino lähettää minulle viestejä silloin tällöin. Sen terveyskortti on ilmestynyt odottamattomassa paikassa; Aino-nimi on tullut esiin tai radiosta on tullut Ainosta muistuttava kappale hetkellä, jolloin olen pohtinut jotain tärkeää päätöstä. Olen myös tuntenut Ainon olkapäälläni hetkinä, jolloin olen ollut yksin ja hukassa. Pieni kulta <3

* * * *

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

* * * *

Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!

Sairauksista, vastuusta ja syyllisyydestä

Olen lukenut Gabor Matén kirjaa "When the Body Says No - Exploring the Stress-Disease Connection", joka nimensä mukaisesti käsittelee stressin, ja nimenomaan emotionaalisen sellaisen, vaikutusta mm. syövän ja erilaisten autoimmuunisairauksien syntyyn. Gabor Maté on unkarilaissyntyinen, Kanadassa asuva lääkäri, joka on tullut tunnetuksi erityisesti työstään riippuvuuksien hoidossa.

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta tähän saakka lukemani on ollut hyvin kiinnostavaa. Koska minulla ei ole lääketieteen koulutusta, en pysty kommentoimaan kirjan lääketieteellisiä osuuksia muuten kuin toteamalla: "ahaa, mielenkiintoista." Kirjan potilaskertomukset ja Matén omat elämänkokemukset sen sijaan ovat hyvin lähellä omia havaintojani ja käsityksiäni. Hänen työskentelytapansa ei ole tavanomaisen oire- tai laboratorioarvokeskeinen, vaan holistinen eli ihmistä kokonaisuutena tarkasteleva, mikä tarkoittaa sitä, että hän katsoo sairauksien syntyvän perimän, ympäristön ja ihmisen emotionaalisen persoonan yhteisvaikutuksesta.

Maté siteeraa useita tutkimuksia, joissa syöpään, reumaan, tulehduksellisiin suolistosairauksiin, astmaan ym. sairastuneista on kyetty erottamaan aivan tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä. Lähes kaikki sairastuneet ovat olleet joko ankaria suorittajia tai kilttejä miellyttäjiä - joka tapauksessa heitä yhdistää omien tunteiden (erityisesti suuttumuksen) ja tarpeiden tukahduttaminen siksi, että he pitävät joko velvollisuuksiaan tai toisten ihmisten tarpeita omia tarpeitaan tärkeämpinä. "Ei saa olla itsekäs", ajattelee moni tällainen ihminen.

Jatkuvan stressin tiedetään muuttavan kehon hormonitasapainoa terveydelle haitallisella tavalla. Tunteiden tukahduttaminen aiheuttaa kehossa juuri tällaisen stressireaktion ja jännitystilan, jotka kroonistuvat nopeasti ja alkavat rasittaa elimistöä, jolloin sairastumisen riski kasvaa. Lisäksi se aiheuttaa neuroottisia ajatus- ja käyttäytymismalleja, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihminen alkaa automaattisesti välttää omien tunteidensa ilmaisua seurauksien pelossa. Nämä automatisoituneet välttämismekanismit tulevat niin tutuiksi, että lopulta niitä ei edes huomaa. Ne aiheuttavat kuitenkin suuria vaikeuksia myöhemmässä elämässä: kun ihminen ei uskalla sanoa, mitä haluaa, hän ei osaa myöskään puolustautua, mikä saattaa johtaa hyväksikäytön tai jopa kiusaamisen tai muun väkivallan kohteeksi joutumiseen; hän ei uskalla toteuttaa unelmiaan; hän sabotoi työ- ja parisuhteitaan, mikä johtaa tyytymättömyyteen ja katkeroitumiseen. Lisäksi hän siirtää oppimansa haitalliset käyttäytymismallit eteenpäin omille lapsilleen.

Ja haluammepa myöntää sitä tai emme, niin nämä käyttäytymismallit syntyvät lapsuudenkodissa. Jos lapsi ei saa ilmaista omia tunteitaan turvallisesti, hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukahduttaa ne. Turvallinen ilmaisu tarkoittaa sitä, että lapsi saa suuttua, itkeä jne. ilman, että häntä vähätellään tai jopa rangaistaan, hänelle nauretaan tai hänet nolataan. Se tarkoittaa myös sitä, että lapselle ei opeteta, että hän ja hänen tunteensa jotenkin loukkaavat tai pahoittavat vanhempien mielen. Ja tämähän on hyvin tavallista monissa kodeissa: lapselle opetetaan, että hänen kiukkunsa loukkaa äitiä tai kyyneleensä huolestuttavat isää. Vanhempien on kyettävä pitämään omat tunteensa erillään lapsen tunteista, jotta hän saa ilmaista niitä rauhassa. Jos lapsi kokee, että hänen syvimmät tunteensa haittaavat toisia, tehdään hänen kehittyvälle minälleen suurinta mahdollista vahinkoa.

Miksi vanhemmat sitten eivät osaa erottaa lapsen tunteita omistaan tai näe lapsen hätää? Yksinkertaisesti siksi, että he eivät ole myöntäneet itse kokemaansa hätää, vaan kieltävät sen edelleen. He tukahduttavat yhä omat, lapsena kokemansa tunteet. Niin kauan, kuin vanhemmat eivät suostu myöntämään, että heidän omat vanhempansa ovat tehneet virheitä, he siirtävät näitä virheitä eteenpäin lapsilleen. Heidän on kohdattava oman lapsuutensa hätä, pelko, suru ja suuttumus omia vanhempiaan kohtaan ennen kuin he pystyvät kohtaamaan ne omissa lapsissaan. Se tarkoittaa, että omat vanhemmat on alettava nähdä kokonaisuuksina, inhimillisinä ihmisinä, eikä enää idolisoituina, kaiken arvostelun yläpuolella olevina hahmoina. Tämän todellinen näkeminen on syvällinen prosessi, joka aiheuttaa vielä aikuisiälläkin suurta pettymystä, suuttumusta ja surua, mutta johtaa lopulta kasvaneeseen ymmärrykseen, anteeksiantoon ja rauhaan.

Ymmärrän, että tästä(kin) kirjoituksesta joku saattaa päätellä, että yritän tehdä ihmisistä itsestään syyllisiä sairauksiinsa. Se ei ole tarkoitukseni. Minä puhun vastuusta. "Ei saa syyllistää" onkin yksi nykypäivän kummallisuuksista. Kun joku uskaltaa peräänkuuluttaa ihmisten omaa vastuuta asioista, herättää se joissain ihmisissä hurjan raivon. Tulee mieleen, kuinka joitakin vuosia sitten eräs naispoliisi sanoi julkisuudessa jotain sellaista, että naisten ei kannata kävellä keskellä yötä minihameessa Kaisaniemen puiston halki, jos haluavat välttyä raiskaukselta. Siitähän nousi hirveä meteli. Poliisia haukuttiin uhrien syyllistämisestä, väkivallan vähättelystä ja ties mistä. Nämä metelöijät eivät halua nähdä omaa vastuutaan. Jos haluaa olla turvassa, kannattaa suojella itseään! Olisi toki ihanaa, jos eläisimme maailmassa, jossa jokainen voisi liikkua milloin haluaa ja missä haluaa, mutta kun tämä maailmamme ei ole sellainen! Maailmaa voi ja kannattaa toki yrittää muuttaa parempaan ja turvallisempaan suuntaan, mutta sitä ei kannata tehdä oman itsensä kustannuksella. Muitakin vaikuttamiskeinoja on kuin ehdoin tahdoin itsensä pahalle altistaminen sillä perusteella, että maailman "pitäisi" olla toisenlainen.

Se, että alkaa tiedostaa oman osuutensa sairauden tai väkivallan uhriksi joutumisessaan, ei ole syyllisyyttä. Se on vastuuta. Mistä ei ota vastuuta, sitä ei voi muuttaa. Niin kauan, kuin näkee muut syyllisinä ja itsensä avuttomana uhrina, myös pysyy uhrina. Uhrina olemisessa on tietysti se hyvä puoli, että itse ei tarvitse tehdä mitään, kun vika on aina olosuhteissa tai toisissa ihmisissä. On kuitenkin hämmästyttävää, miten paljon asioihin voi vaikuttaa, kunhan suostuu näkemään oman osuutensa. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa. Se on tie oikeasti tyydyttävämpään elämään. Se on suurinta mahdollista rakkautta itseään ja ympäristöään kohtaan.

Rauha alkaa minusta

Ostin sitten sen kirjan, jota olin jo pariin otteeseen kirjakaupoissa hipelöinytkin. Kirjan nimi on "Ei rajoja - takaisin nollatilaan", kirjoittaneet Joe Vitale ja Ihaleakala Hew Len. Olin jättänyt sen hyllyyn, koska Joe Vitale on mukana "The Secret"-jutuissa, joihin en oikein enää jaksa uskoa (koska olen tullut siihen tulokseen, että elämäämme ohjaavat syvemmätkin prosessit kuin pelkkä haluaminen - kuten vaikka sielun suunnitelma ja sen kannalta tärkeiden asioiden kokeminen), ja koska kirjan kannessa lukee "muinainen, salainen havaijilainen Ho'oponopono-menetelmä vaurauden, terveyden, rauhan ja muiden asioiden saavuttamiseksi". Pahasti vaikutti taas yhdeltä opukselta, joka palvelisi egoa ja sen loputonta halua haalia itselleen kaikenlaista. Ho'oponoponosta olin kuullut jonkin aikaa sitten, mutta en ollut perehtynyt siihen sen enempää.

Selailin kirjaa kaupassa, ja silmiini osui joitakin rivejä asioista, jotka saattavat toimia yritystoiminnan menestyksen esteinä, ja koska minulla oli takanani hankala vuosi omassa yrityksessäni, ajattelin, että voisin sittenkin lukaista kirjan. Vaikka minun hankalan vuoteni näyttivät pintapuolisesti tarkasteltuna aiheuttaneen asiakkaiden sairastumiset, rahapulat, muutokset elämäntilanteissa jne., olin kyllä vakuuttunut, että jokin minussa oli saanut aikaan tämän ilmiön. Uskon, että luomme ajatuksillamme oman todellisuutemme, ja olin pohtinut ankarasti, mitkä ajatukseni olisivat voineet asiakaskatoa aiheuttaa. Epäonnistumisen pelko, menestymisen pelko, oman riittämättömyyden pelko, voimien loppumisen pelko, kasvavien vaatimusten pelko - tunsin kyllä koko joukon pelkoja, joilla itse itseäni sabotoin, mutta ne istuivat tiukassa ja kummittelivat mielessäni vuosienkin työstämisen jälkeen. Joten olin täysin valmis antamaan itselleni tilaisuuden nähdä jotain, jota en vielä nähnyt.

Heti ensimmäiset sivut luettuani minusta alkoi tuntua, että olin törmännyt johonkin tärkeään. Ho'oponopono-menetelmä tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että rauha alkaa minusta. Minun on otettava täysi vastuu kaikesta, mitä minulle tapahtuu, jotta voisin vaikuttaa siihen. Niin kauan, kuin olen uhri ja syytän muita, en pysty vaikuttamaan asioihin. Siis TÄYSI vastuu kaikesta. Hankalista ihmisistä, taloudellisista vaikeuksistani, sairauksistani, ongelmistani - ja myös kaikkien muiden, jopa koko maailman, ongelmista. Minua on kiehtonut ajatus siitä, että kaikki, mitä minulle tapahtuu, on oman mieleni tuotetta ja projektiota, ja kaikki, mikä näyttää olevan "tuolla ulkona" on minun itseni luomaa. Samalla tavoin siis kuin unessa kaikki on lähtöisin minusta. Joten tätä Hopo-mallia ei ollut kovin vaikea lähestyä.

Täysi vastuu kaikesta liittyy siihen ajatukseen, että kun jokin asia on minun mielestäni ongelma, se on todellakin minun ongelmani, ei kenenkään toisen. Olemme kaikki yhtä, ja jos toisen ihmisen myöhästely tai jatkuva pälpättäminen minua ärsyttävät (ovat minulle ongelma), ovat ne myös minussa olevia ominaisuuksia. Tämähän on projektiota, eli siis ihan peruspsykologiaa. Jung puhui varjosta (arkkityyppi, joka sisältää kaikki ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy; Klonkku on Frodon varjo Sormusten Herrassa), jonka tunnistamme vain, kun se heijastuu toisista ihmisistä. Ho'oponopono vie asian askeleen pidemmälle. Kun pyydän itseltäni anteeksi sitä, mikä sisälläni tapahtuu ja aiheuttaa ongelmia, parannan tuon asian itsessäni. Samalla parannan sen myös toisessa! Ho'oponoponon mukaan ongelmat eivät ole koettelemuksia, vaan mahdollisuuksia. Ongelmat ovat vain itseään toistavia menneisyyden muistoja, ja ne ovat meille kaikille yhteisiä.

Ho'oponopono pähkinänkuoressa toimii siis seuraavasti: kun kohtaan ongelman joko itsessäni tai toisessa, ajattelen mielessäni: "Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi. Rakastan sinua. Kiitos."

Kirjaa lukiessani pysähdyin vähän väliä muistaessani jonkin asian, joka on minulle ongelma, ja aloin toistella noita sanoja. Tunsin, kuinka ongelman aiheuttamat negatiiviset tunteet alkoivat sulaa ja sydämeni alkoi avautua. Tunsin rakkautta ja rauhaa. Oli jotenkin hurjan vapauttavaa ottaa itse vastuu kaikesta ja pyytää itse itseltään anteeksi. Ja tämä on täysin eri asia kuin olla syyllinen! Välillä kyllä huomasin, kuinka minun olisi tehnyt mieli edelleen syyttää jostain ongelmasta toisia, mutta jatkoin sinnikkäästi. Ja aion jatkaa edelleen. Tässä tuntuu olevan jotain. Paljon toisteltu lause: "et voi muuttaa sitä, mistä et ota vastuuta" on jälleen saanut uuden, syvemmän ja suuremman merkityksen. Rauha todellakin alkaa minusta.