Me ihmiset rakastamme epäkohtia, ongelmia ja tragedioita. Niin valtakunnalliset kuin yksityisetkin uutiskynnykset ylittyvät vasta, kun on jotain valittamisen aihetta. Media tietää tämän, ja käyttää sitä hyväkseen. Kansainvälisillä uutiskanavilla suorastaan ryvetään onnettomuuksissa ja pienienkin tapahtumien vaiheita seurataan kiimaisina minuutti minuutilta. Sama meininki on tulossa meillekin. Tässä eräänä aamuna radiossa seurattiin Punavuoressa käynnissä ollutta tulipaloa vähän väliä: mitä uutta, mitä palopäällikkö nyt sanoo, joko on palo saatu hallintaan, joko on syttymissyy tiedossa, epäilläänkö tuhopolttoa? Toimittajat ovat kuin hyeenat haaskalla: irtoaisiko jostain raadon kulmasta vielä mehevä lihakimpale tai roiskahtaisiko jopa veri?
Sama juttu on kuultavissa vaikka bussissa. Tai Facebookissa. Ongelma siellä, vääryys täällä, pettymystä ja katkeruutta ja ainakin vääränlaista säätä.
Ja tämähän koukuttaa kuin paraskin huume. Jos et mässäile mukana, olet ulkona. Ketään ei kiinnosta kuulla, kuinka hyvin voit. Uhrin asema houkuttelee, niin pahalta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin. Mutta uhrina olemisessa on paljon hyviä puolia: voi syyttää toisia, ei tarvitse ottaa vastuuta itse, ei tarvitse riskeerata, voi rypeä itsesäälissä ja saada osakseen huomiota, ja saa oikeuden käyttäytyä kusipäisesti toisia kohtaan. Sen kautta voi myös saada oikeutuksen olla vihainen, vaikka viha todellisuudessa liittyisikin johonkin kauan sitten keskeneräiseksi jääneeseen asiaan, joka yhä kaihertaa.
Moni pelkää onnellisuutta ja tiedostamattaan sabotoi omat mahdollisuutensa siihen. Tämäkin voi kuulostaa kummalliselta, sillä eikö nyt jokainen halua olla onnellinen ja yritä tavoitella sitä? Pinnalta katsoen, tottakai. Joku tavoittelee parempaa työpaikkaa, toinen isompaa asuntoa tai toimivampaa parisuhdetta siinä toivossa, että tulisi onnelliseksi sen saatuaan. Mutta jos huomaa toistuvasti tai pysyvästi olevansa tyytymätön, vaikka elämän puitteet vaikuttavat olevan kunnossa ja kaiken järjen mukaan ihmisen "pitäisi" olla onnellinen, voisi kysyä itseltään, onko mahdollista, ettei uskallakaan olla onnellinen.
Jos onnellisuus riippuu ulkoisista tekijöistä, niin se on silloin hyvin hatarissa kantimissa. Voi tulla ero, tulipalo, kuolema tai työttömyys, ja niiden mukana katoaa onnellisuuskin. Onnellisuuden saavuttaminen voi myös tuoda mukanaan vaatimuksia ja suorituspaineita onnellisuuden tilan säilyttämiseksi, ja silloin pettymys vaanii jo nurkan takana. Joku saattaa myös pelätä, että onnellisuuden saavutettuaan hän lakkaa yrittämästä ja viettää loppuelämänsä sohvalla maaten eikä koskaan enää saa mitään aikaan. Riskihommaa ja ehdottoman vältettävää siis.
Voi olla turvallisempaa pysyä pessimistinä. Pessimisti ei kuulemma pety. Kun varautuu pahimpaan, tuntuu se sitten ennen pitkää saapuessaan vähemmän pahalta. Väitän silti, että koska pessimisti ei koskaan saavuta tyytyväisyyttä, on hän koko ajan pienessä puutteen ja pettymyksen tilassa. Se on tullut hänelle jo niin tutuksi, että sitä ei enää edes pettymykseksi tunnista. Vaan lähiympäristö kyllä tunnistaa.
Ikäviä asioita tapahtuu meille kaikille. Jokainen on kokenut, miltä tuntuu, kun jokin asia omassa ympäristössä ei ole sellainen, kuin sen haluaisi olevan. Silloin voi tehdä parhaansa muuttaakseen tilannetta. Voi myös katsoa muualle tai lähteä kokonaan pois. Kolmas vaihtoehto on tarkastella sitä mahdollisuutta, että omalla suhtautumisellaan aiheuttaa itselleen pahan olon. Valitsenko nähdä ne asiat, jotka ovat hyvin, vai valitsenko kiinnittää huomioni aina epäkohtaan? Näenkö aina ainoastaan kuprut? Syytänkö usein ympäristöäni omasta pahasta olostani? Sanonko usein "kyllähän minä muuten, mutta kun..."? Olenko harvoin tyytyväinen?
Selviytyminen uhkakuvien täyttämässä maailmassa vaatii pontevaa strategiaa. Maailmankuva vääristyy helposti, jos antaa liikaa painoarvoa uutisille ja ajankohtaisohjelmille. On hyvä muistaa, että media elää ongelmista, ei hyvinvoinnista. Vaikka kuinka aamu-uutisissa kehotetaan tarkistamaan nettisivuilta, miten nopeasti oman kännykän jälleenmyyntiarvo laskee, voi viitata sille kintaalla ja mennä parvekkeelle kuuntelemaan pääskysiä. Jokaisen on itse huolehdittava joka päivä siitä, että näkee ympärillään jotain kaunista, jotain rauhallista, jotain joka on hyvin, oikein ja kohdallaan, ja josta tulee iloiseksi.
Miten sitten saada muutos aikaan? Ensimmäinen askel on, kuten aina, sen tiedostaminen, että itse on vastuussa pahasta olostaan. Se on tärkein, mutta samalla vaikein askel. Vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnistaan on joskus rankkaa, ja avuttomana uhrina olisi niin kovin houkuttelevaa olla. Mutta oman valinnan vapaus on se vapaus, jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois, vaikka kaikki ympärillä sortuisi. Sen oivaltaminen tuo ihmeesti tilaa hengittää.
Tähänkin kirjoitukseen löytyy Tuurelta sopiva kappale. En mä välitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti