Tiedän, arvaan, en tiedä

Tässä eräänä iltana istuin sohvalla katsomassa telkkaria, ja kissani Vieno uinaili lempipaikallaan sohvan selkänojan päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi pystyyn, sen silmät laajenivat lautasiksi ja korvat höristyivät. Se seurasi kiihkeästi katseellaan jotain, joka näytti olevan huoneessa, mutta jota minä en nähnyt. Sitten se loikkasi lattialle ja luikki matalana, häntä maata viistäen sängyn alle piiloon.

Midsomer Murders -sarjan eilinen jakso päättyi kohtaukseen, jossa ylikomisario Barnaby ajoi kotiinsa pimeän, sateisen kylän halki ja näki auton valoissa hahmon, joka kulki tien yli ja katosi. Itse en sentään luikkinut sängyn alle, mutta koko kroppani meni kyllä kananlihalle.

Tuntematon herättää meissä kaikissa pelkoa. Muinaiskansojen myyttisessä maailmankuvassa erilaiset ilmiöt selitettiin yleensä jumalten oikuilla, suosiolla tai vihalla, ja heidät piti yrittää pitää tyytyväisinä, jotta sää suosisi satoa ja ihmiset pysyisivät terveinä. Tieteen kehittymisen myötä on moneen muinaiseen mysteeriin löytynyt luonnollinen selitys, ja tiede onkin syrjäyttänyt uskonnon monella alueella. Kun on tietoa, ei tarvitse uskoa. Maailmassamme on kuitenkin vielä vallalla monenlaisia uskomuksia, joilla yritämme ottaa haltuun selittämätöntä.

Kuuntelin tänä aamuna radiosta mentalisti Noora Karman kiinnostavan haastattelun. Hän sanoi, että on Suomeen palattuaan joutunut ennenkokemattoman mylläkän keskelle. Jotkut syyttävät häntä paholaisen lähettilääksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että hän on jumalan asialla. Noora itse tietenkään ei pidä tekemiään temppuja mitenkään yliluonnollisina, koska hän tietää, miten ne tehdään. Hän käyttää aistejaan ja logiikkaa hyväkseen tavalla, joka on tavalliselle ihmiselle vieras. Mielenkiintoista oli, että maissa, joissa ollaan hyvin taikauskoisia, eivät Nooran temput ole saaneet aikaan samanlaista hälyä kuin täällä Suomessa. Jäin miettimään, mistä mahtaisi olla kysymys. Taikatemppuihin suhtaudutaan ilmeisesti täysin luonnollisena asiana kulttuurissa, jossa taikuus on muutenkin koko ajan läsnä. Meidän kulttuurimme taas on hyvin tiede- ja teknologiakeskeinen ja henkiset ja yliluonnolliset kokemukset jäävät monesti vain ihmisten itsensä tietoon. Niistä ei kehdata puhua, jottei leimauduttaisi. Mitä pomokin sanoisi. Toisaalta kirkon asema on meillä vielä vahva, vaikka väitänkin, että moni kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi, eikä ole koskaan tullut tarkemmin pohtineeksi omaa suhdettaan uskoon ja hengellisyyteen. Osuuko Noora Karma temppuineen johonkin arkaan asiaan, josta meillä mieluummin vaiettaisiin?

Olen kuullut ja lukenut paljon tarinoita ihmisten yliluonnollisista kokemuksista. Itsekin olen kokenut paljon sellaista, jota ei voida tieteellisesti (vielä) selittää. On merkillepantavaa, että yleensä selitämme kokemamme oudot asiat meihin ehdollistettujen ja itse omaksumiemme uskomusten mukaisesti. Jos uskoo enkeleihin, todennäköisesti näkee enkeleitä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedämme kristallinkirkkaasti, miten jokin asia on ilman, että tiedämme, miksi sen tiedämme, voi selitys olla että olemme kuulleet jumalan tai enkelien puhuvan, tai edesmennyt rakkaamme/voimaeläimemme/henkioppaamme on meitä ohjaamassa, omat selväaistimme kertovat asian meille, tieto on peräisin edellisestä elämästämme, tai luemme sen korteista tai miksei vaikka kristallipallostakin. Kaikki selitykset ovat lopulta kuitenkin samanarvoisia ja ikäänkuin kumoavat toisensa suuressa kokonaisuudessa. Onhan intuitiota, telepatiaa ja ennaltatietämistä jo jonkin verran tieteellisesti tutkittu, samoin kuin kuolemanrajakokemuksia, mutta mitään selkeitä vastauksia ei tietääkseni ole saatu.

Yksi tapa suhtautua maailmaan on uskoa vain se, minkä on itse kokenut. Kovin epäluotettava ja rajoittava kyseinen menetelmä tosin on. Otetaan vaikka tuo Midsomer Murders -kokemukseni. Tiedän hyvin, että kysymyksessä oli televisio, elektroninen laite, joka litteän ruutunsa kautta välitti olohuoneeseeni tilanteen, joka oli käsikirjoitettu, näytelty ja kuvattu - täysin keinotekoinen tilanne siis. Mutta siitä huolimatta kehoni reagoi. Tälle ilmiölle on hieno englanninkielinen termi temporary suspension of disbelief, minkä voisi rennosti suomentaa "aivot narikkaan"; suostun sivuuttamaan sen, että tiedän kyseessä olevan fiktiivisen tarinan, joka välitetään minulle sähköisten impulssien muodossa, ja heittäydyn siihen mukaan; itken, nauran ja menen kananlihalle ikään kuin se olisi täyttä totta. Mistä päästään siihen kiinnostavaan kysymykseen, että mikä sitten on oikeasti totta, ja mistä sen tietää..... Maapallon esimerkiksi sanotaan olevan pyöreä. Hyvä on, mutta en minä sitä itse ole nähnyt, koska en ole käynyt avaruudessa katsomassa maapalloa. Minulle on kyllä kerrottu niin, olen nähnyt kuvia, ja koska asiasta kertovat henkilöt vaikuttavat riittävän luotettavilta, on ihan järkevää uskoa heidän sanaansa.

Olen koko ikäni halunnut ja yrittänyt kovasti uskoa siihen, mitä minulle on kerrottu jumalasta, enkeleistä, hengistä ja muista "yliluonnollisista" asioista. Uskominen ei vaan jostain syystä minulta onnistunut, vaan jahtasin henkisiä kokemuksia saadakseni jonkinlaisen todisteen siitä, että henkimaailma on olemassa. Nyt ymmärrän tämän jahdin mielettömyyden ja sen suuren ahdistuksen, jota se minulle aiheutti. Vasta aivan viime vuosina olen uskaltanut päästää siitä irti ja myöntää itselleni sen, että minulle kerrotut asiat ovat uskomuksia, tapoja selittää selittämätöntä, ja että maailman kaikki uskonnot palvelevat tätä samaa tarkoitusta. On hurjaa kohdata elämän mysteeri ilman selityksiä ja hyväksyä, että totuutta ei ole hallussa kenelläkään. Kenties objektiivista, absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan - tai se on kaikkien osatotuuksien summa. Ehkä kaikelle, mitä vielä pidetään "yliluonnollisena", on löydettävissä täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys. Jotkut sanovat, ja olen itsekin sanonut, että "sun täytyy vain uskoa", tai "saat itse valita, mihin uskot" - mutta nähtyäni uskomusjärjestelmien läpi ei ole enää mitään mieltä ryhtyä uskoilemaan johonkin vain huvin ja urheilun vuoksi. Tai korkeintaan sen vuoksi ehkä voisin. Mutta en pysty tosissani enää uskomaan mihinkään, jonka tiedän illuusioksi.

Mutta mitähän se Vieno sitten näki....?

Ajatuksia kissoista ja terapeuttisesta paranemisprosessista

Istahdin tähän koneen ääreen ja ajattelin katsoa, mitä lähtee tulemaan. Kaunis, sielukas Vieno-kissani (puoli vuotta sitten kuolleen Ainon velipoika) tassuttelee ympäriinsä omissa asioissaan. Sillä on kodin vartioinnin lisäksi lukuisia muita tehtäviä, joista kaikista en edes tiedä. Luulen, että se näkee paljon sellaista, mitä minä en näe. Pidän ajatuksesta, että kissat näkisivät tämän fyysisen maailmamme lisäksi myös henkimaailmaan yhtä luonnollisesti kuin me ihmiset näemme olohuoneen ja keittiön. Ehkä se näkee myös Ainon silloin tällöin. Itse en ole Ainoa nähnyt sen jälkeen, kun näin sen harmaan hahmon pari kertaa livahtavan eteisestä keittiöön vähän kuolemansa jälkeen (Vieno oli samaan aikaan parvekkeella), mutta tunnen kyllä sen läsnäolon. Aino lähettää minulle viestejä silloin tällöin. Sen terveyskortti on ilmestynyt odottamattomassa paikassa; Aino-nimi on tullut esiin tai radiosta on tullut Ainosta muistuttava kappale hetkellä, jolloin olen pohtinut jotain tärkeää päätöstä. Olen myös tuntenut Ainon olkapäälläni hetkinä, jolloin olen ollut yksin ja hukassa. Pieni kulta <3

* * * *

Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.

Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?

Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.

Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.

Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.

Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.

Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.

Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.

* * * *

Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!