Paranemisen avaimet, osa 1

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä.  Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Niin on, kuin on

Ehkä vaikein, ja samalla hyödyllisin, oppi tässä elämänmittaisessa taivalluksessa on minulle ollut sen hyväksyminen, että asiat ovat niin, kuin ne ovat. Eivät niin, kuin niiden minun mielestäni pitäisi olla; tai niin, kuin ne olivat ennen; tai niin, kuin ne ovat Amerikassa; vaan juuri, täsmälleen niin, kuin ne juuri nyt ovat.

Tästä seuraa ainakin kaksi johdannaista: 1) minä olen sellainen, kuin olen, ja 2) sinä olet sellainen, kuin olet. Uskallanpa väittää, että suurin osa mielenterveys- ja parisuhdeongelmista poistuisi, jos todella hyväksyisimme tämän. Kun en hyväksy jotain asiaa itsessäni ja kiellän sen, tai yritän poistaa tai muuttaa sitä, viestitän samalla itselleni, että en kelpaa. Ja mikä voisikaan olla sen tuhoavampi ajatus?

Hyvänä esimerkkinä itsen hyväksymättömyydestä voisi mainita erilaiset koko-, näkö-, paino- ja muotopaineet, joita meidän vartaloihimme kohdistetaan. Minäkin olen kamppaillut näiden paineiden kanssa teini-ikäisestä aina tänne vapauttavaan keski-ikään saakka, ja nyt vihdoin alkaa tuntua, että alan hyväksyä ruumiini sellaisena, kuin se on. Aloin laihduttaa joskus 14-vuotiaana, juuri siinä iässä, kun aloin kasvaa tytöstä naiseksi. Ei minun olisi tarvinnut laihduttaa, olin pitkä, hoikka ja kuvista näin jälkeenpäin katsottuna kauniskin, mutta ryhdyin kokeilemaan erilaisia dieettejä aluksi uteliaisuuttani, sitten kelpaamattomuuden tunteestani ja kontrollintarpeestani. Olin runotyttö: haaveilija, hyvä koulussa, herkkä, kiltti ja tunnollinen, mutta en halunnut olla sitä. Halusin olla Toisenlainen. En osannut arvostaa itseäni, enkä uskonut toistenkaan arvostavan minua, ellen muuttuisi ja täyttäisi heidän odotuksiaan yhä paremmin. Toisten ihmisten odotusten täyttämisessä on se helvetillinen ongelma, että heidän odotuksensa eivät suinkaan ole yhdenmukaisia, vaan yksi odottaa yhtä, toinen toista. Siinä sitä sitten pyörii kuin väkkärä ja kumartelee oikealle ja vasemmalle. Samalla oma itse menee pahasti hukkaan.

Toisia miellyttääkseni olin myös oppinut tunteiden tukahduttamisen taidon. Opin olemaan näyttämättä hätääni ja avuttomuuttani, koska pärjätä piti, ja opin myös sivuuttamaan omat tarpeeni, koska toisten tarpeet vaikuttivat usein suuremmilta. Minun oli lisäksi hyvin vaikeaa sanoa ei. Uskon, että tämä selviytymismalli on sukupolveni suomalaisille hyvin tavallinen, ja se juontaa juurensa sotavuosilta. Omat vanhempani olivat talvisodan syttyessä taaperoikäisiä. Kun kokonainen kansakunta joutuu sopeutumaan niin hirvittävään ilmiöön kuin sota, oppii jokainen parivuotiaskin, että omat tarpeet ja tunteet on pantava syrjään. Ei pienen lapsen asioille silloin ole tilaa. Aina on joku, joka on tärkeämpi: rintamalla olevat rakkaat, haavoittuneet ja kaatuneet ja heidän omaisensa, sotatapahtumat ja maan johdon tekemiset, kotiväen huoli selviytymisestä. Sodan jälkeen tulivat sotakorvaukset, jälleenrakennus, teollistuminen, pieni Suomi maailmankartalle. Ei siinä edelleenkään lapsen syvimmille tunteille, ajatuksille ja tarpeille ollut tilaa. Ja tämä malli periytyy sukupolvelta toiselle. Tavallaan minäkin olen elänyt ikään kuin sota olisi edelleen meneillään!

Hakeakseni helpotusta tukahdutettujen tunteideni aiheuttamaan ahdistukseen olen polttanut tupakkaa, juonut alkoholia ja syönyt liikaa. Ja tuosta liiasta syömisestä syntyi yhdessä ulkonäköpaineiden kanssa tilanne, jossa olin kuin varis tervatulla katolla: aina on joko nokka tai pyrstö kiinni tervassa. Lohdutin itseäni syömällä, sitten inhosin ja häpesin itseäni ja ryhdyin taas dieetille, jota pystyin noudattamaan jonkun aikaa, kunnes heilahdin taas toiseen äärimmäisyyteen ja annoin piutpaut kaikelle. Antakaa nyt vaan sitä jäätelöä, prkl. Häpeä lisääntyi kaiken aikaa, ja sitä piti taas yrittää turruttaa. Vertasin itseäni toisiin ja armoton katseeni löysi aina kehostani sen kohdan, joka ei ollut niin kuin piti. Verenmaku suussa juoksin metsäpoluilla ja treenasin salilla niin että sattui. Eihän sellaista rääkkiä kukaan jaksa pidemmän päälle, vaan vastareaktio on väistämätön.

Huomasin äskettäin, että minun on helpompi rakastaa itseäni, kun olen onnistunut laihduttamaan ja vaatekaupassa ei tarvitse mennä XL-osastolle. Samalla huomasin, kuinka nurinkurista se on! Juuri silloinhan, kun olen epäonnistunut, heikko ja epävarma ja kompuroin elämän vaikeissa paikoissa, tarvitsen rakkautta kaikkein eniten. Mutta olin oppinut halveksimaan itsessäni näitä ominaisuuksia. Minun rakkauteni itseäni kohtaan oli ehdollista ja vaati suorituksia. Vasta sitten, kun olin saavuttanut tavoitteet x ja y, saatoin saada vähän rakkautta.

Tämän oivaltaminen oli käänteentekevää. Hylkäsin kaiken dieetti- ja laihdutusajattelun ja aloin opetella intuitiivista syömistä, mikä tarkoittaa sitä, että 1) kaikki ruoka-aineet ovat sallittuja, ja 2) opetellaan kuuntelemaan kehon viestejä nälästä, kylläisyydestä ja siitä, mitä se milloinkin tarvitsee. Minussa heräsi valtava myötätunto kehoani kohtaan kun hoksasin, että se on parhaansa mukaan yrittänyt selviytyä monimutkaisista toiminnoistaan ja mahdollistanut minulle suurenmoisia fyysisiä ja aistillisia kokemuksia siitä huolimatta, että minä olen kohdellut sitä kuin orjaa. Näihin aikoihin näin unen, jossa yhtäkkiä huomasin tankanneeni autooni aivan väärää polttoainetta :) Aluksi söin ihan kaikkea, mitä mieli teki, mutta aika nopeasti aloin huomata eri ruoka-aineiden tuntuvan kehossani erilaisilta. Sen jälkeen on ollut koko ajan helpompi valita juuri minulle oikeasti hyvää tekeviä ruokia, sopivissa määrin. Ja jäätelön tai pullan syöminen on sallittua hyvillä mielin!

Tästä jutusta tulikin ihan erilainen kuin aluksi ajattelin :) Ja se on nyt sellainen, kuin on. Mutta palaan vielä tuohon alkuun sen verran, että totean havainneeni buddhalaisen käsityksen kärsimyksestä täysin paikkansapitäväksi. Kärsimystä aiheuttaa se, että emme hyväksy sitä, mikä on. Jos olen surullinen, on siinä tuskaa jo ihan tarpeeksi, mutta jos olen surullinen enkä haluaisi olla (ts. vastustan sitä), on oloni monin verroin pahempi! Jos kumppanini on mielestäni laiska, ja yritän väkisin muuttaa häntä sellaiseksi, kuin hänen minun mielestäni pitäisi olla, teen meistä molemmista onnettomia. Aina, kun kohtaamme jonkin asian, joka ei ole niin kuin haluaisimme, on meillä kolme vaihtoehtoa: 1) yrittää muuttaa sitä (esim. kertoa toiselle, miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, ja toivoa muutosta), 2) yrittää muuttaa itseämme (pohtia, voisimmeko antaa toisen olla ja tehdä itse jotain toisin), tai 3) lähteä pois. Mutta kaikkia kolmea täytyy edeltää se, että hyväksymme ensin asian olevan niin, kuin se on. Ja hyväksyminen tarkoittaa sitä, että toteamme asioiden todellisen tilan, ja lakkaamme kapinoimasta. Hyväksyvästä näkökulmasta katsottuna asia yleensä näyttää ihan toisenlaiselta, ja jos sitten päätämme toimia saadaksemme muutoksen aikaan, ovat tekomme huomattavasti inspiroituneempia ja kokonaisuuden kannalta myönteisempiä kuin jos toimisimme hyväksymättömyydestä käsin. Meillä kaikilla on oma käsityksemme siitä, miten asioiden, toisten ihmisten tai maailman pitäisi olla, mutta ne ovat vain subjektiivisia preferenssejä, eivät absoluuttisia totuuksia. On myös tärkeää oivaltaa, että jokainen toimii oman maailmankuvansa mukaisesti oikein. Kun toisen teot herättävät meissä vaikka suuttumusta, on rakentavampaa myöntää itselleen olevansa vihainen ja tuntea se, kuin mennä vaatimaan toiselta muutosta.

Taannoinen Talouden madonluvut -dokumentti oli mielestäni hyvä esimerkki tästä. Siinä esitettiin, että länsimainen yhteiskunta on rappeutumisvaiheessaan, ja nykyinen, rahan ja materian kahmimiseen perustuva elämäntapa vie meitä kohti tuhoa. Eriarvoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maailmassa koko ajan enemmän turvattomuutta ja terrorismia. Se, että rikkaudet kasaantuvat harvoille ja miljoonilla ei ole mitään, on niin suuri vääryys, että sitä on mahdotonta käsittää. Se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jos todella hyväksymme, että elämäntapamme on viemässä meidät tuhoon, herättää se aitoja ajatuksia siitä, mitä juuri minä voisin tehdä, ettei lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus vaarantuisi. Jos sitävastoin kiellämme ilmiselvän totuuden ja jatkamme hetikaikkimulletännenyt-elämäntapaamme, lisääntyy pahoinvointi maailmassa päivä päivältä. Tosiasioiden myöntäminen ja vastuunotto olisivat tässäkin avain muutokseen. Itselleni ajatus siitä, että 3,5-vuotiaan kummipoikani lapset tulisivat joskus kysymään minulta, mitä minä tein estääkseni lähestyvän katastrofin, ja minä sanoisin, etten mitään, koska annoin periksi, en uskaltanut, en viitsinyt, pidin kiinni vain omista oikeuksistani jne. on aivan sietämätön. Ai niin, mutta tämäkin on vain minun preferenssini ja voi olla, että se jonain päivänä muuttuu... Jonkun toisen näkökulmasta asia on aivan toisenlainen, ja hänen totuutensa on aivan yhtä oikein kuin minunkin. Itsehän me todellisuutemme luomme. Olen pahoillani, anna minulle anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Sanoinhan, että vaikeaa on :)

Näistä asioista voisi kirjoittaa vaikka koko päivän, mutta aurinko paistaa ja mieli tekee luontoon. Menen katsomaan, miten täydellistä kaikki on metsässä ja rannoilla: puut ovat kaikki omanlaisiaan, käkkäröitä, uljaita, pieniä, suuria, lehti- ja havupuita - ja jokainen on omana itsenään juuri sellainen, kuin sen kuuluukin olla. Meidät luotiin erottumaan joukosta omanlaisinamme, ei sulautumaan siihen!