Valaistunut, osa 2

Lauantai-iltaisin ykkösellä pyörivä HBO:n Valaistunut-sarja on ehtinyt nyt yli puolenvälin ja säilyttänyt tarkkanäköisyytensä, yllättävyytensä ja nolostuttavuutensa. Sarjaa voi katsoa ainakin kolmesta näkökulmasta: joko täysillä päähenkilö Amyn mukana eläen, toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä ihmetellen, tai sitten hänen naiiviudelleen naureskellen. Kolmas näkökulma on sitten se, josta itse katson: olen kulkenut samaa tietä kuin päähenkilö ja saavuttanut sen jälkeen jonkinlaisen tasapainon.

Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.

Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.

Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.

Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.

Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.

Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.

Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.

Mihin ikinä menen, siellä olen

Minun piti lähteä tänä aamuna Lontooseen, mutta siellä pyrytti eilen sen verran lunta, että koneeni jäi Heathrow'hun ja minä sen seurauksena kotiin. Hauskaa tässä on se, että olin menossa Jeff Fosterin tapaamiseen, jonka aiheena oli The Deepest Acceptance, joka viittaa sekä Jeffin uusimpaan kirjaan että hänen opetukseensa. Jeff on nuori englantilainen terapeutti ja henkinen opettaja, jonka viesti on yksinkertainen: elämän hyväksyminen juuri sellaisena, kuin se on. En siis päässyt tilaisuuteen, jossa keskustellaan hyväksymisestä, vaan sain tilaisuuden harjoittaa sitä käytännössä! Minun ei tarvinnut mennä "tuonne" saadakseni sen, mitä tarvitsin.

Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.

Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?

Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!

Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.

Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)

Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.

Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.

Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.

Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.

Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)

Paranemisen avaimet, osa 1

Pääsin loppuun Gabor Matén kirjassa "When the Body Says No" ja kylläpä oli rautaista tekstiä viimeiselle sivulle saakka! Harvoin törmää ammattikirjaan, joka on yhtä inspiroiva ja mielenkiinnon vangitseva.

Esiteltyään lukuisia potilaitaan, heidän sairauskertomuksiaan, ja omia havaintojaan tukevia lääketieteellisiä tutkimustuloksia Maté kuvaa keinot, joilla itse kukin voi pienentää omaa riskiään sairastua. Ja tässä kirjan viimeisessä luvussa alkaa pilkottaa toivo. Siitä huolimatta, että omat perintötekijät, kasvuympäristö ja opitut käyttäytymismallit näyttäisivät vievän suorinta tietä syöpään tai johonkin autoimmuunisairauteen, on vielä paljon, mitä voi tehdä terveytensä eteen. Luvun nimi on The 7 A's of Healing.

1. Acceptance (Hyväksyminen)

Hyväksyminen tarkoittaa yksinkertaisesti halua tunnistaa ja hyväksyä asioiden todellinen tila. Se tarkoittaa rohkeutta kohdata myös negatiiviset asiat ja antaa niiden lisätä ymmärrystämme, sortumatta kuitenkaan pessimistisyyteen tulevaisuuden suhteen. Maté kannustaa suosimaan negatiivista ajattelua, millä hän tarkoittaa sitä, että ei kielletä ikävien, hankalien, satuttavien tai pelottavien tunteiden ja tosiasioiden olemassaoloa. Hän kritisoi vuosia muodissa ollutta positiivisen ajattelun mallia siksi, että kun kaikki asiat käännetään aina positiivisiksi, on suuri vaara, että negatiiviset asiat jäävät kokonaan huomiotta ja niiden tuoma arvokas tieto pimentoon. Esimerkkinä tästä voisi olla, että niin kauan, kuin näemme lapsuutemme ainoastaan positiivisena, vanhempamme hyvinä ja pelkästään hyvää tarkoittavina, kiellämme ne tekijät, jotka ovat voineet vaikuttaa aikuisiän ongelmien syntyyn. Mikään ongelma kun ei synny tyhjiössä, vaan on aina reaktio johonkin. Jos aikuisella naisella on parisuhde-, riippuvuus- ja itsetunto-ongelmia, hän ei ole kehittänyt niitä itse vaan ne ovat syntyneet, kun hän on elintärkeinä varhaisvuosinaan joutunut sopeutumaan joihinkin ilmiöihin tai toisten ihmisten tekoihin. Hänen lapsuutensa ei mitenkään ole voinut olla pelkkää aurinkoa.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että luovutetaan ja lannistutaan joskus sietämättömiltä tuntuvien olosuhteiden edessä. Se tarkoittaa, että tosiasioiden kieltäminen lopetetaan. Hyväksymisen kautta löytyy myös myötätunto omaa itseä kohtaan ja uskallus haastaa se ikivanha, syvälle haudattu uskomus, että emme ansaitsisi olla ehjiä ja kokonaisia, koska emme muka ole tarpeeksi hyviä.

2. Awareness (Tietoisuus)

Kaikkien, jotka haluavat parantua tai pysyä terveenä, on opeteltava uudelleen kadottamansa taito tunnistaa emotionaalinen totuus. Eläimet ja lapset ovat erityisen taitavia poimimaan vihjeitä siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Se taito häviää meiltä usein puheen kehittymisen myötä siksi, että viestit, joita lapsena vastaanotamme ympäristöstämme (= toisilta ihmisiltä), ovat ristiriitaisia. Ihmiset sanovat tuntevansa yhtä, mutta lapsi aistii, että totuus on toinen. Äiti vaikka näyttää ja kuulostaa vihaiselta, mutta kieltää sen. Tämän ristiriidan lapsi ratkaisee siten, että hän päättelee jommankumman viestin olevan väärä, ja useimmiten se on äidin sana, joka jyrää, ja lapsi alkaa kieltää oman kokemuksensa. Lapsi ei voi ottaa sitä riskiä, että joutuisi jatkuvaan ristiriitatilanteeseen elämänsä tärkeiden ihmisten kanssa, joten hän antaa periksi.

Tietoisuus tarkoittaa tunteiden tunnistamisen lisäksi sitä, että opettelemme lukemaan kehomme viestejä stressistä. Mieli sivuuttaa ja kieltää stressin olemassaolon herkästi, mutta keho kertoo totuuden. Fyysisiä vaaranmerkkejä ovat mm. sydämen tykytys, uupumus, hikoilu, jatkuva pissahätä, päänsärky, selkäkipu, ripuli ja suun kuivuminen; emotionaalisia vaaranmerkkejä taas ovat jännittyneisyys, hypervalppaus, ahdistus, epätoivo ja elämänilon menettäminen; ja käyttäytymisessä epätavallinen impulsiivisuus, itkuisuus, ärtyneisyys ja taipumus ylireagointiin.

3. Anger (Suuttumus)

"En suutu koskaan. Kasvatan itselleni kasvaimen sen sijaan", sanoo eräs Woody Allenin elokuvahahmo.

Matén kirjassa kaikkia sairastuneita yhdistää se piirre, että he tukahduttavat suuttumuksensa. Suuttumuksen tukahduttaminen lisää sairastumisen riskiä merkittävästi siksi, että se lisää fyysistä stressiä kehossa. Moni on säikähtänyt lapsena jonkun toisen vihaa niin paljon, että on päättänyt olla ikinä suuttumatta itse. Siitähän voisi päätellä, että vihan ilmaiseminen raivostumalla on sekin haitallista!

Ja haitallistahan se onkin. Se on hyökkäys, joka uhkaa katkaista yhteytemme toisiin ihmisiin. Raivostuminen on haitallista ja pelottavaa niille, jotka joutuvat sen kohteeksi, ja lapsille se on suorastaan tuhoisaa. Pelkästään sanallinen raivoaminen ja huutaminen vahingoittavat lasta syvästi, fyysisestä väkivallasta puhumattakaan.

Raivoaminen on haitallista myös sille, joka raivoaa. Monissa tutkimuksissa on todettu yhteys vihamielisyyden ja korkean verenpaineen sekä sydänsairauksien välillä. Toisaalta myös vihan tukahduttaminen voi johtaa samoihin ongelmiin.

Vihantunne on puhdasta energiaa, jonka tarkoitus on mobilisoida meidät liikkeelle, toimimaan, pakenemaan tai puolustautumaan.  Kun terve suuttumus nousee, keho rentoutuu: leukanivelet rentoutuvat, suu aukeaa ja puheääni muuttuu matalammaksi. Hartiat putoavat ja koko kroppaan tulee voiman ja täydellisen läsnäolon tunne. Kaikki pelko ja ahdistus katoavat. Vihan, tai aggression, tärkein tehtävähän on suojella meitä. Kun henkisiä tai fyysisiä rajojamme loukataan, on luonnollista suuttua. Silloin olisi aika sanoa "ei", "en tahdo", "ei saa", "mene pois". Vihaenergian ollessa tukahdutettuna ei sitä edes tunne, eikä sen antama suojaava voima ole käytettävissä. Silloin itsensä puolustaminen ei onnistu.

Raivon noustessa keho jännittyy, kurkkua kuristaa, leukaperät kiristyvät, hengitys tihenee, ääni nousee ja ihminen tuntee ahdistusta ja pelkoa - siis aivan muuta kuin edellä kuvatun kaltaista tervettä vihaa! Raivon vallassa ihminen kadottaa todellisuudentajunsa ja vastuunsa ja toimii sokeasti, tiedostamatta itseään tai muita.

Sekä vihan tukahduttaminen että raivoaminen ovat keinoja välttää vihantunteen kohtaamista omassa kehossa luonnollisella tavalla. Kummassakaan tapauksessa ei vihaa todellisuudessa uskalleta kokea. Ällistyttävää kyllä, raivoavakaan ihminen ei uskalla tuntea vihaa, vaan hän ainoastaan purkaa sen hallitsemattomasti ulos (acting out). Tukahduttaminen ja raivoaminen ovat vihajatkumon ääripäitä.  Voi olla, että luonnollisen vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen ja ajoittaiseen räjähdysmäiseen purkautumiseen; ihminen siis heilahtaa äärimmäisyydestä toiseen. Tasapaino löytyy aina ääripäiden välistä, niin myös tässä vihakysymyksessä.

Se vanha neuvo, että suuttuessaan kannattaa laskea kymmeneen, onkin varsin toimiva! Siinä ajassa ehtii saada kiinni tunteestaan ja jalkansa takaisin maahan sen sijaan, että räjähtää saman tien ja tuhoaa jotain peruuttamattomasti. Hetken pysähtyminen auttaa tiedostamaan tilanteen ja löytämään sen rakentavan tavan ilmaista suuttumuksensa - sanomalla vaikka vain "ei kiitos". Sepä onkin vihaenergian se kaikkein pienin ilmaisutapa.

* * *
Jätän loput neljä avainta seuraavaan kertaan, jottei tämä kirjoitus venähtäisi aivan ylipitkäksi.

Olen ryhtynyt lukemaan Matén toista kirjaa, In the Realm of Hungry Ghosts, joka käsittelee riippuvuuksia paitsi lääketieteellisestä, myös emotionaalisesta ja kehityspsykologisesta näkökulmasta. Sekin on jo tempaissut minut mukaansa kuin paraskin romaani! Kirjoittelen varmaankin myös sen innoittaman jutun jossain vaiheessa.

Pitäkää itsestänne huolta, ihmiset.

Niin on, kuin on

Ehkä vaikein, ja samalla hyödyllisin, oppi tässä elämänmittaisessa taivalluksessa on minulle ollut sen hyväksyminen, että asiat ovat niin, kuin ne ovat. Eivät niin, kuin niiden minun mielestäni pitäisi olla; tai niin, kuin ne olivat ennen; tai niin, kuin ne ovat Amerikassa; vaan juuri, täsmälleen niin, kuin ne juuri nyt ovat.

Tästä seuraa ainakin kaksi johdannaista: 1) minä olen sellainen, kuin olen, ja 2) sinä olet sellainen, kuin olet. Uskallanpa väittää, että suurin osa mielenterveys- ja parisuhdeongelmista poistuisi, jos todella hyväksyisimme tämän. Kun en hyväksy jotain asiaa itsessäni ja kiellän sen, tai yritän poistaa tai muuttaa sitä, viestitän samalla itselleni, että en kelpaa. Ja mikä voisikaan olla sen tuhoavampi ajatus?

Hyvänä esimerkkinä itsen hyväksymättömyydestä voisi mainita erilaiset koko-, näkö-, paino- ja muotopaineet, joita meidän vartaloihimme kohdistetaan. Minäkin olen kamppaillut näiden paineiden kanssa teini-ikäisestä aina tänne vapauttavaan keski-ikään saakka, ja nyt vihdoin alkaa tuntua, että alan hyväksyä ruumiini sellaisena, kuin se on. Aloin laihduttaa joskus 14-vuotiaana, juuri siinä iässä, kun aloin kasvaa tytöstä naiseksi. Ei minun olisi tarvinnut laihduttaa, olin pitkä, hoikka ja kuvista näin jälkeenpäin katsottuna kauniskin, mutta ryhdyin kokeilemaan erilaisia dieettejä aluksi uteliaisuuttani, sitten kelpaamattomuuden tunteestani ja kontrollintarpeestani. Olin runotyttö: haaveilija, hyvä koulussa, herkkä, kiltti ja tunnollinen, mutta en halunnut olla sitä. Halusin olla Toisenlainen. En osannut arvostaa itseäni, enkä uskonut toistenkaan arvostavan minua, ellen muuttuisi ja täyttäisi heidän odotuksiaan yhä paremmin. Toisten ihmisten odotusten täyttämisessä on se helvetillinen ongelma, että heidän odotuksensa eivät suinkaan ole yhdenmukaisia, vaan yksi odottaa yhtä, toinen toista. Siinä sitä sitten pyörii kuin väkkärä ja kumartelee oikealle ja vasemmalle. Samalla oma itse menee pahasti hukkaan.

Toisia miellyttääkseni olin myös oppinut tunteiden tukahduttamisen taidon. Opin olemaan näyttämättä hätääni ja avuttomuuttani, koska pärjätä piti, ja opin myös sivuuttamaan omat tarpeeni, koska toisten tarpeet vaikuttivat usein suuremmilta. Minun oli lisäksi hyvin vaikeaa sanoa ei. Uskon, että tämä selviytymismalli on sukupolveni suomalaisille hyvin tavallinen, ja se juontaa juurensa sotavuosilta. Omat vanhempani olivat talvisodan syttyessä taaperoikäisiä. Kun kokonainen kansakunta joutuu sopeutumaan niin hirvittävään ilmiöön kuin sota, oppii jokainen parivuotiaskin, että omat tarpeet ja tunteet on pantava syrjään. Ei pienen lapsen asioille silloin ole tilaa. Aina on joku, joka on tärkeämpi: rintamalla olevat rakkaat, haavoittuneet ja kaatuneet ja heidän omaisensa, sotatapahtumat ja maan johdon tekemiset, kotiväen huoli selviytymisestä. Sodan jälkeen tulivat sotakorvaukset, jälleenrakennus, teollistuminen, pieni Suomi maailmankartalle. Ei siinä edelleenkään lapsen syvimmille tunteille, ajatuksille ja tarpeille ollut tilaa. Ja tämä malli periytyy sukupolvelta toiselle. Tavallaan minäkin olen elänyt ikään kuin sota olisi edelleen meneillään!

Hakeakseni helpotusta tukahdutettujen tunteideni aiheuttamaan ahdistukseen olen polttanut tupakkaa, juonut alkoholia ja syönyt liikaa. Ja tuosta liiasta syömisestä syntyi yhdessä ulkonäköpaineiden kanssa tilanne, jossa olin kuin varis tervatulla katolla: aina on joko nokka tai pyrstö kiinni tervassa. Lohdutin itseäni syömällä, sitten inhosin ja häpesin itseäni ja ryhdyin taas dieetille, jota pystyin noudattamaan jonkun aikaa, kunnes heilahdin taas toiseen äärimmäisyyteen ja annoin piutpaut kaikelle. Antakaa nyt vaan sitä jäätelöä, prkl. Häpeä lisääntyi kaiken aikaa, ja sitä piti taas yrittää turruttaa. Vertasin itseäni toisiin ja armoton katseeni löysi aina kehostani sen kohdan, joka ei ollut niin kuin piti. Verenmaku suussa juoksin metsäpoluilla ja treenasin salilla niin että sattui. Eihän sellaista rääkkiä kukaan jaksa pidemmän päälle, vaan vastareaktio on väistämätön.

Huomasin äskettäin, että minun on helpompi rakastaa itseäni, kun olen onnistunut laihduttamaan ja vaatekaupassa ei tarvitse mennä XL-osastolle. Samalla huomasin, kuinka nurinkurista se on! Juuri silloinhan, kun olen epäonnistunut, heikko ja epävarma ja kompuroin elämän vaikeissa paikoissa, tarvitsen rakkautta kaikkein eniten. Mutta olin oppinut halveksimaan itsessäni näitä ominaisuuksia. Minun rakkauteni itseäni kohtaan oli ehdollista ja vaati suorituksia. Vasta sitten, kun olin saavuttanut tavoitteet x ja y, saatoin saada vähän rakkautta.

Tämän oivaltaminen oli käänteentekevää. Hylkäsin kaiken dieetti- ja laihdutusajattelun ja aloin opetella intuitiivista syömistä, mikä tarkoittaa sitä, että 1) kaikki ruoka-aineet ovat sallittuja, ja 2) opetellaan kuuntelemaan kehon viestejä nälästä, kylläisyydestä ja siitä, mitä se milloinkin tarvitsee. Minussa heräsi valtava myötätunto kehoani kohtaan kun hoksasin, että se on parhaansa mukaan yrittänyt selviytyä monimutkaisista toiminnoistaan ja mahdollistanut minulle suurenmoisia fyysisiä ja aistillisia kokemuksia siitä huolimatta, että minä olen kohdellut sitä kuin orjaa. Näihin aikoihin näin unen, jossa yhtäkkiä huomasin tankanneeni autooni aivan väärää polttoainetta :) Aluksi söin ihan kaikkea, mitä mieli teki, mutta aika nopeasti aloin huomata eri ruoka-aineiden tuntuvan kehossani erilaisilta. Sen jälkeen on ollut koko ajan helpompi valita juuri minulle oikeasti hyvää tekeviä ruokia, sopivissa määrin. Ja jäätelön tai pullan syöminen on sallittua hyvillä mielin!

Tästä jutusta tulikin ihan erilainen kuin aluksi ajattelin :) Ja se on nyt sellainen, kuin on. Mutta palaan vielä tuohon alkuun sen verran, että totean havainneeni buddhalaisen käsityksen kärsimyksestä täysin paikkansapitäväksi. Kärsimystä aiheuttaa se, että emme hyväksy sitä, mikä on. Jos olen surullinen, on siinä tuskaa jo ihan tarpeeksi, mutta jos olen surullinen enkä haluaisi olla (ts. vastustan sitä), on oloni monin verroin pahempi! Jos kumppanini on mielestäni laiska, ja yritän väkisin muuttaa häntä sellaiseksi, kuin hänen minun mielestäni pitäisi olla, teen meistä molemmista onnettomia. Aina, kun kohtaamme jonkin asian, joka ei ole niin kuin haluaisimme, on meillä kolme vaihtoehtoa: 1) yrittää muuttaa sitä (esim. kertoa toiselle, miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, ja toivoa muutosta), 2) yrittää muuttaa itseämme (pohtia, voisimmeko antaa toisen olla ja tehdä itse jotain toisin), tai 3) lähteä pois. Mutta kaikkia kolmea täytyy edeltää se, että hyväksymme ensin asian olevan niin, kuin se on. Ja hyväksyminen tarkoittaa sitä, että toteamme asioiden todellisen tilan, ja lakkaamme kapinoimasta. Hyväksyvästä näkökulmasta katsottuna asia yleensä näyttää ihan toisenlaiselta, ja jos sitten päätämme toimia saadaksemme muutoksen aikaan, ovat tekomme huomattavasti inspiroituneempia ja kokonaisuuden kannalta myönteisempiä kuin jos toimisimme hyväksymättömyydestä käsin. Meillä kaikilla on oma käsityksemme siitä, miten asioiden, toisten ihmisten tai maailman pitäisi olla, mutta ne ovat vain subjektiivisia preferenssejä, eivät absoluuttisia totuuksia. On myös tärkeää oivaltaa, että jokainen toimii oman maailmankuvansa mukaisesti oikein. Kun toisen teot herättävät meissä vaikka suuttumusta, on rakentavampaa myöntää itselleen olevansa vihainen ja tuntea se, kuin mennä vaatimaan toiselta muutosta.

Taannoinen Talouden madonluvut -dokumentti oli mielestäni hyvä esimerkki tästä. Siinä esitettiin, että länsimainen yhteiskunta on rappeutumisvaiheessaan, ja nykyinen, rahan ja materian kahmimiseen perustuva elämäntapa vie meitä kohti tuhoa. Eriarvoisuuden lisääntyminen aiheuttaa maailmassa koko ajan enemmän turvattomuutta ja terrorismia. Se, että rikkaudet kasaantuvat harvoille ja miljoonilla ei ole mitään, on niin suuri vääryys, että sitä on mahdotonta käsittää. Se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Jos todella hyväksymme, että elämäntapamme on viemässä meidät tuhoon, herättää se aitoja ajatuksia siitä, mitä juuri minä voisin tehdä, ettei lastemme ja heidän lastensa tulevaisuus vaarantuisi. Jos sitävastoin kiellämme ilmiselvän totuuden ja jatkamme hetikaikkimulletännenyt-elämäntapaamme, lisääntyy pahoinvointi maailmassa päivä päivältä. Tosiasioiden myöntäminen ja vastuunotto olisivat tässäkin avain muutokseen. Itselleni ajatus siitä, että 3,5-vuotiaan kummipoikani lapset tulisivat joskus kysymään minulta, mitä minä tein estääkseni lähestyvän katastrofin, ja minä sanoisin, etten mitään, koska annoin periksi, en uskaltanut, en viitsinyt, pidin kiinni vain omista oikeuksistani jne. on aivan sietämätön. Ai niin, mutta tämäkin on vain minun preferenssini ja voi olla, että se jonain päivänä muuttuu... Jonkun toisen näkökulmasta asia on aivan toisenlainen, ja hänen totuutensa on aivan yhtä oikein kuin minunkin. Itsehän me todellisuutemme luomme. Olen pahoillani, anna minulle anteeksi, rakastan sinua, kiitos. Sanoinhan, että vaikeaa on :)

Näistä asioista voisi kirjoittaa vaikka koko päivän, mutta aurinko paistaa ja mieli tekee luontoon. Menen katsomaan, miten täydellistä kaikki on metsässä ja rannoilla: puut ovat kaikki omanlaisiaan, käkkäröitä, uljaita, pieniä, suuria, lehti- ja havupuita - ja jokainen on omana itsenään juuri sellainen, kuin sen kuuluukin olla. Meidät luotiin erottumaan joukosta omanlaisinamme, ei sulautumaan siihen!