Unelmat kantavat meitä

On ollut kiinnostavaa huomata, miten tämä henkinen nenänvalkaisu, josta kirjoitin täällä, on vaikuttanut aktiivisuuteeni tämän blogin kirjoittamisessa. Kun asiat saavat olla kuten ovat, kun en kysele mitään, vaan elän elämääni kaikessa rauhassa, ei ole tarvetta ihmettelyyn eikä asioiden ratkomiseen. Kun en tee asioista ongelmia, ei ole mitään, mikä pitäisi ottaa haltuun ja ratkaista. Maailma ja elämä etenevät omalla painollaan, eikä minun tarvitse sekaantua siihen. Ongelmien ratkaisuko antaa minun elämälleni merkitystä? Kyllä, ehdottomasti. Eikä tarvitse kuin vilkaista ympärilleen, niin huomaa, että ongelmien ja niiden ratkomisen varaanhan tämä maailma rakentuu. Joku näkee jossain epäkohdan ja alkaa toimia muuttaakseen sitä, keräten ehkä ympärilleen muitakin, joiden mielestä asia todellakin on pielessä. Jokin asia yhteiskunnassa, yhteisössä, puolisossa tai omassa itsessämme on toisin, kuin meidän mielestämme pitäisi olla, ja sen muuttamisyrityksistä saa taas uutta puhtia, sisältöä ja merkityksen tunnetta elämään. Mitähän tapahtuisi, jos tämän lopettaisi kokonaan? Ainakin iltapäivälehdet kaatuisivat saman tien...

Vaikka en etsi, asiat näyttävät silti löytävän minut. Rupesin taannoin katsomaan monien tuttujeni hehkuttamaa Vain elämää -sarjaa. Viattomuudessani luulin sen olevan vain harmitonta laulelua, enkä lainkaan aavistanut, mille vaaralle itseni altistin. Kaksi jaksoa katsottuani tunteet ja ajatukset alkoivat sitten vyöryä pintaan valtavalla voimalla: tunsin vastustamatonta halua myydä kaikki ja lähteä maailmalle toteuttamaan sitä sisäistä ääntäni, joka on ennenkin ajanut minut liikkeelle kuin Bilbo Reppulin ilman taskunenäliinaa konsanaan: seikkailunhalua ja kaipuuta kaukaisiin maihin. Isäni lähti nuorena miehenä merille, ja muistot hänen kokemuksistaan rahtilaiva M/S Atlantic Oceanin radiosähköttäjänä olivat lapsuudenkodissani vahvasti läsnä: egyptiläiset seinävaatteet, karibialaiset marakassit, kiinalaiset astiat, bumerangit, sekstantit, kartat ja valokuvat sekä Nat King Cole ja Harry Belafonte, jotka samettisine lauluäänineen merkittävästi osallistuivat kasvatukseeni. Meitä tyttöjä vietiin ulkomaille jo pieninä, ja kaukokaipuusta tuli osa persoonallisuuttani. Työni ja harrastukseni ovat tarjonneet minulle lukuisia mahdollisuuksia toteuttaa tätä kaipuuta, eikä se tunnu kesyyntyvän, vaikka kuinka yritän, päinvastoin: hinku lähteä nostaa päätään säännöllisesti muutaman kerran vuodessa. Olen rakastunut moniin näkemiini paikkoihin ja vaihtelevalla vakavuudella suunnitellut niissä asumistakin, mutta vielä toistaiseksi olen pysynyt täällä koti-Suomessa. Toisaalta kotiudun nopeasti melkein minne vain, joten "kotimaa" tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä, missä minulla on pysyvä asuinpaikka.

Ja nyt tuo riivattu Vain elämää herätti kaipaukseni taas henkiin. Tai "kaipaus" on oikeastaan liian laimea sana; kyseessä on pikemminkin pakottava tarve, joka talviuniltaan heräävän nälkäisen karhun lailla rynnistää esiin ja vaatii tyydytystä heti paikalla. Mutta enhän minä voi lähteä, minullahan on asuntolaina ja praktiikka ja kissa, perhe ja ystävät ja kummipoika ja eläkevakuutus ja saunavuoro ja Kaikki Tämä! Sisäinen kevätkarhuni vaatii, ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, jos todella kuuntelen sitä. Unelmien toteuttaminen ei ole mitään harrastelijoiden sunnuntaipuuhastelua, vaan raju prosessi, jossa joutuu vastakkain sen kysymyksen kanssa, kuinka paljosta olen valmis luopumaan, jotta voin elää unelmani mukaisesti. Ja mitä pidemmälle prosessissa menee, sitä korkeammiksi nousevat panokset.

Apuun tuli taas Tuure. Hän laulaa: "Kanna mukanasi unelmaa, sille pieniä lantteja heitä. Kanna mukanasi unelmaa, sillä unelmat kantavat meitä." Voisiko olla niin, että kaikkia unelmia ei ole tarkoituskaan toteuttaa? Että unelmointi sinänsä on arvokasta ja tarpeellista? Huomasin, että jossain vaiheessa olin nielaissut dogmin, jonka mukaan Unelmat Pitää Toteuttaa. Jos et toteuta, olet luuseri. "Kerran sitä vain eletään", "onpahan sitten jotain, mitä vanhana muistella", "ei sitten tarvitse katua", "carpe diem"...... viesti on aika selvä. Jos haluat jotain, pane toimeksi. Maailma on täynnä guruja ja pseudoguruja, jotka hokevat tätä samaa. Harvemmin kuulee kenenkään kannustavan unelmointiin kaikessa rauhassa kotisohvalla. Mutta mikä voisikaan paremmin auttaa jaksamaan välillä ahdistavaksi käyvää harmaata arkea kuin unelma siitä, että jonain päivänä minä panen koko omaisuuteni lihoiksi ja häivyn? Että jos en kertakaikkiaan enää jaksa, niin voin aina ottaa ja lähteä. Tietoisuus siitä, että minulla on vaihtoehto, antaa uskomattoman paljon voimaa ja tilaa. Se, käytänkö vaihtoehdon hyväkseni vai en, on sitten toinen juttu.

Voi olla, että tämä "oivallus" onkin vain piilossa olevaa rohkeuden puutetta, ja huijaan sillä itseni pysymään aloillani tuolla kotisohvalla taas pari vuotta. Mutta mitä sitten? Missä määrätään, että ihmisen pitää olla rohkea? Tästäkin voisi tehdä ongelman ja ryhtyä muuttamaan itseään rohkeammaksi, mutta nenänvalkaisu jatkuu, enkä aio tehdä tällekään asialle yhtään mitään. Jos lähden, lähden. Jos en, en.

Rauha alkaa minusta

Ostin sitten sen kirjan, jota olin jo pariin otteeseen kirjakaupoissa hipelöinytkin. Kirjan nimi on "Ei rajoja - takaisin nollatilaan", kirjoittaneet Joe Vitale ja Ihaleakala Hew Len. Olin jättänyt sen hyllyyn, koska Joe Vitale on mukana "The Secret"-jutuissa, joihin en oikein enää jaksa uskoa (koska olen tullut siihen tulokseen, että elämäämme ohjaavat syvemmätkin prosessit kuin pelkkä haluaminen - kuten vaikka sielun suunnitelma ja sen kannalta tärkeiden asioiden kokeminen), ja koska kirjan kannessa lukee "muinainen, salainen havaijilainen Ho'oponopono-menetelmä vaurauden, terveyden, rauhan ja muiden asioiden saavuttamiseksi". Pahasti vaikutti taas yhdeltä opukselta, joka palvelisi egoa ja sen loputonta halua haalia itselleen kaikenlaista. Ho'oponoponosta olin kuullut jonkin aikaa sitten, mutta en ollut perehtynyt siihen sen enempää.

Selailin kirjaa kaupassa, ja silmiini osui joitakin rivejä asioista, jotka saattavat toimia yritystoiminnan menestyksen esteinä, ja koska minulla oli takanani hankala vuosi omassa yrityksessäni, ajattelin, että voisin sittenkin lukaista kirjan. Vaikka minun hankalan vuoteni näyttivät pintapuolisesti tarkasteltuna aiheuttaneen asiakkaiden sairastumiset, rahapulat, muutokset elämäntilanteissa jne., olin kyllä vakuuttunut, että jokin minussa oli saanut aikaan tämän ilmiön. Uskon, että luomme ajatuksillamme oman todellisuutemme, ja olin pohtinut ankarasti, mitkä ajatukseni olisivat voineet asiakaskatoa aiheuttaa. Epäonnistumisen pelko, menestymisen pelko, oman riittämättömyyden pelko, voimien loppumisen pelko, kasvavien vaatimusten pelko - tunsin kyllä koko joukon pelkoja, joilla itse itseäni sabotoin, mutta ne istuivat tiukassa ja kummittelivat mielessäni vuosienkin työstämisen jälkeen. Joten olin täysin valmis antamaan itselleni tilaisuuden nähdä jotain, jota en vielä nähnyt.

Heti ensimmäiset sivut luettuani minusta alkoi tuntua, että olin törmännyt johonkin tärkeään. Ho'oponopono-menetelmä tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että rauha alkaa minusta. Minun on otettava täysi vastuu kaikesta, mitä minulle tapahtuu, jotta voisin vaikuttaa siihen. Niin kauan, kuin olen uhri ja syytän muita, en pysty vaikuttamaan asioihin. Siis TÄYSI vastuu kaikesta. Hankalista ihmisistä, taloudellisista vaikeuksistani, sairauksistani, ongelmistani - ja myös kaikkien muiden, jopa koko maailman, ongelmista. Minua on kiehtonut ajatus siitä, että kaikki, mitä minulle tapahtuu, on oman mieleni tuotetta ja projektiota, ja kaikki, mikä näyttää olevan "tuolla ulkona" on minun itseni luomaa. Samalla tavoin siis kuin unessa kaikki on lähtöisin minusta. Joten tätä Hopo-mallia ei ollut kovin vaikea lähestyä.

Täysi vastuu kaikesta liittyy siihen ajatukseen, että kun jokin asia on minun mielestäni ongelma, se on todellakin minun ongelmani, ei kenenkään toisen. Olemme kaikki yhtä, ja jos toisen ihmisen myöhästely tai jatkuva pälpättäminen minua ärsyttävät (ovat minulle ongelma), ovat ne myös minussa olevia ominaisuuksia. Tämähän on projektiota, eli siis ihan peruspsykologiaa. Jung puhui varjosta (arkkityyppi, joka sisältää kaikki ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy; Klonkku on Frodon varjo Sormusten Herrassa), jonka tunnistamme vain, kun se heijastuu toisista ihmisistä. Ho'oponopono vie asian askeleen pidemmälle. Kun pyydän itseltäni anteeksi sitä, mikä sisälläni tapahtuu ja aiheuttaa ongelmia, parannan tuon asian itsessäni. Samalla parannan sen myös toisessa! Ho'oponoponon mukaan ongelmat eivät ole koettelemuksia, vaan mahdollisuuksia. Ongelmat ovat vain itseään toistavia menneisyyden muistoja, ja ne ovat meille kaikille yhteisiä.

Ho'oponopono pähkinänkuoressa toimii siis seuraavasti: kun kohtaan ongelman joko itsessäni tai toisessa, ajattelen mielessäni: "Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi. Rakastan sinua. Kiitos."

Kirjaa lukiessani pysähdyin vähän väliä muistaessani jonkin asian, joka on minulle ongelma, ja aloin toistella noita sanoja. Tunsin, kuinka ongelman aiheuttamat negatiiviset tunteet alkoivat sulaa ja sydämeni alkoi avautua. Tunsin rakkautta ja rauhaa. Oli jotenkin hurjan vapauttavaa ottaa itse vastuu kaikesta ja pyytää itse itseltään anteeksi. Ja tämä on täysin eri asia kuin olla syyllinen! Välillä kyllä huomasin, kuinka minun olisi tehnyt mieli edelleen syyttää jostain ongelmasta toisia, mutta jatkoin sinnikkäästi. Ja aion jatkaa edelleen. Tässä tuntuu olevan jotain. Paljon toisteltu lause: "et voi muuttaa sitä, mistä et ota vastuuta" on jälleen saanut uuden, syvemmän ja suuremman merkityksen. Rauha todellakin alkaa minusta.