Valaistunut, osa 2

Lauantai-iltaisin ykkösellä pyörivä HBO:n Valaistunut-sarja on ehtinyt nyt yli puolenvälin ja säilyttänyt tarkkanäköisyytensä, yllättävyytensä ja nolostuttavuutensa. Sarjaa voi katsoa ainakin kolmesta näkökulmasta: joko täysillä päähenkilö Amyn mukana eläen, toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä ihmetellen, tai sitten hänen naiiviudelleen naureskellen. Kolmas näkökulma on sitten se, josta itse katson: olen kulkenut samaa tietä kuin päähenkilö ja saavuttanut sen jälkeen jonkinlaisen tasapainon.

Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.

Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.

Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.

Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.

Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.

Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.

Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.

Ruoka olkoon lääkkeesi, terv. Hippokrates

Loputon ruoan kanssa tuskailuni on loppunut. Kamppailin vuosikaudet tunnesyömisen ja painonnousun välisessä ristiaallokossa; välillä sain syömiseni kuriin ankaralla dieetillä, jota aina väistämättä seurasi repsahdus, mässäily ja itseinho. Uskoin olevani yksin itse syyllinen ongelmiini, kunnes tutustuin Antti Heikkilän, Andreas Eenfeldtin, Robb Wolfin, Gary Taubesin ja muiden uuden ajan ravitsemusajattelijoiden vapauttaviin teksteihin. Ja halleluja, ruokarauha on vihdoin saatu!

Suurin syyllinen länsimaissa lisääntyvään ylipaino- ja diabetesepidemiaan on 1950-luvulla tapahtunut kolesterolihuijaus. Tutkimustuloksia väärentämällä luotiin mielikuva, että eläinrasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonitauteja, ja poliittisten päätösten kautta tuli runsashiilihydraattisesta, vähärasvaisesta ruokavaliosta normi. Tulokset ovat tänä päivänä kaikkien nähtävissä. Lääkäri Antti Heikkilä kirjoittaa asiasta varsin ansiokkaasti blogissaan.

Hiilihydraattien vähentämisestä, tai kansanomaisemmin ilmaistuna karppauksesta nousi taannoin sellainen metakka, että pahaa teki. Ihmiset, joilla ei ollut minkäänlaista omaa kokemusta tai käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitettiin, löivät karppaajia kuin vierasta sikaa. Vihan ja ennakkoluulojen määrä oli aivan käsittämätön. Meitä syytettiin itsekkyydestä, lastemme terveyden pilaamisesta, ympäristön tuhoamisesta, leipomoiden konkursseista, voin ja munien loppumisesta kaupoista ja herraties mistä synneistä. Jossain päin Suomea tehtailtiin jopa lastensuojeluilmoituksia karppiperheistä. Epäilemättä myös eurokriisi olisi osoittautunut karppaajien syyksi, jos tarpeeksi kaukaa Linnunradan tuolta puolen olisi yhteys haettu. Välillä mietin, että jos lehtien lööpeissä olisi karppaajien sijaan esitetty samanlaisia väitteitä vaikka maahanmuuttajista, olisivat ko. lehtien toimittajat päätyneet käräjille vähintäänkin rasismista ja kunnianloukkauksista syytettyinä. Jos viitsisin, voisin tästäkin kirjoittaa pitkän jutun, mutta kun en viitsi. Olen löytämästäni ruokarauhasta niin onnellinen.

Lyhyesti ilmaistuna: karppaus tarkoittaa hiilihydraattien rajoittamista niin, että jätetään ruokavaliosta pois viljat, peruna ja sokeri. Hyvien, luonnollisten rasvojen (voi, oliivi- ja kookosöljy) osuutta lisätään. Paleo- eli luolamiehen ruokavaliossa jätetään edellämainittujen lisäksi pois vielä maitotuotteet ja syödään tyytyväisinä kaikkea sitä, mitä metsästäjä-keräilijäesi-isämme söivät: maan päällä kasvavia kasviksia, siemeniä, pähkinöitä, hedelmiä, lihaa, kalaa ja munia. Ruoan laadulla on suuri merkitys; mahdollisuuksien mukaan valitaan luomu- ja lähituotantoa, villiä kalaa ja riistaa.

Olen siis jättänyt ruokavaliostani pois kaikki viljat, perunan, riisin, sokerin sekä maitotuotteet (lukuunottamatta voita). Sanomattakin lienee selvä, että einekset ja valmisruuat jäävät minulta kauppaan. Paino putoaa, ihottumat katoavat, allergiset oireet helpottavat, flunssat pysyvät loitolla, verensokeri normalisoituu, mieliala on energinen ja iloinen - eikä tee mieli mussuttaa! Paleoaterian jälkeen olo on pitkään tyytyväinen ja ravittu, aivan toisenlainen kuin paljon hiilareita sisältävän aterian jälkeen, jolloin uni vie, ellei kiireesti syö jotain makeaa. Tämän ruokavalion luonnollisuudesta ja tutkitusti merkittävistä terveysvaikutuksista ovat muut kertoneet paljon paremmin kuin itse osaisin, joten tässä muutamia linkkejä:

Antti Heikkilä
Helsinki Paleo
Diet Doctor
Robb Wolf
Paleokeittiö
Monkeyfood
Karppaus.info

Koska suurin osa kaupoissa myytävistä elintarvikkeista on ravintoköyhää pseudoruokaa, saa paleokarppi kokata paljon itse. Ja mikäs sen mukavampaa. Ruoanlaitto on luovaa ja kekseliäisyyttä vaativaa, meditatiivista toimintaa, ja kun kaupan päälle saa mahtavan hyvän olon, niin en tiedä, miten aikansa voisi enää paremmin käyttää. Suunnitelmallisuutta ja ennakointia se toki vaatii, ja rahaakin menee ruokaostoksiin hieman enemmän kuin ennen, mutta kysymyshän on omaan terveyteen investoimisesta. Vien rahani mieluummin ruokakauppaan kuin apteekkiin.

Kuten aina, kun vanhat rutiinit menevät uusiksi, tuntui paleoon siirtyminenkin aluksi hiukan hankalalta, mutta olen pikkuhiljaa löytänyt uudet suosikkiruokani. Osallistun nyt tämän ruokavalion ilosanoman levittämiseen kertomalla niistä teillekin :)

Aamiainen

Munakokkeli
- 2 munaa
- voita
- loraus vettä
- suolaa (valitse hyvänlaatuinen kristalli- tai ruususuola)
- tomaatteja

Pane kattilaan vähän voita, riko sinne munat ja lisää vesi. Sekoittele puuhaarukalla, kunnes on kypsää. Lisää vähän suolaa ja paloitellut tomaatit.

Viherpirtelö
- mustikoita ja mansikoita (kotimaisia, tuoreena tai pakkasesta)
- puolikas avokado
- puolikas banaani
- pari hippusta kelp-levää jodinsaannin turvaamiseksi
- pellavarouhetta (24h Valo -tuotemerkillä on ihanaa rouhetta, jossa on marjoja joukossa)
- kourallinen pinaattia, vuonankaalia tms. vihreää
- vajaa 1 dl vettä, mehua, riisi- tai kookosmaitoa

Surautetaan sauvasekoittimella pirtelöksi, joukkoon vielä pari tippaa vahvaa d-vitamiinia.

Tällä aamiaisella pötkii pitkälle.

Lounas/päivällinen

Luolamiehen kiusaus
- iso kukkakaali (broccolikin käy hyvin)
- voita
- kookosmaitoa
- suolaa, pippuria
- sipulia
- lohta, jauhelihaa, Vatajan täyslihanakkeja tms.

Höyrytä kukkakaali ihan pehmeäksi ja muussaa se. Lisää joukkoon voita, kookoskermaa ja mausteita. Paista lohi, jauhis tms. pannulla sipulin kanssa ja sekoita kukkakaalimuusiin. Lisäksi vihersalaattia tai vaikkapa Kairoon luomuhapankaalia. Nam!

Mukailtu mussaka
- 2 munakoisoa
- oliiviöljyä
- jauhelihaa
- tomaattimurskaa (valitse sokeriton luomuvaihtoehto)
- sipulia
- mausteita

Viipaloi munakoisot, sudi päälle oliiviöljyä ja paista pellillä uunissa noin 200 asteessa, kunnes ovat vähän ruskeita. Paista jauheliha ja sipuli ja lisää joukkoon tomaattimurska. Mausta mielesi mukaan suolalla, pippurilla, kanelilla (on muuten mainio jauhelihamauste!), muskottipähkinällä, valkosipulilla, Tabascolla, chilillä, yrteillä... Lado öljyttyyn vuokaan kerroksittain munakoisoviipaleita ja jauhelihakastiketta ja paista 200 asteessa vähintään puoli tuntia.

Paleopizza
- 1 muna
- 1 dl vettä
- vajaa 1 tl psyllium-jauhetta (esim. Vuohelan, saa ruokakaupoista)
- mantelijauhoa
- öljyä
- suolaa
- basilikaa, oreganoa tms.

Sekoita keskenään muna, vesi ja psyllium. Anna seoksen turvota viitisen minuuttia. Vispilöi joukkoon mantelijauhoa sen verran, että taikina muistuttaa lättytaikinaa. Lorauta joukkoon hyvää oliiviöljyä ja mausta. Kaada taikina voidellulle paistinpannulle ja paista miedohkolla lämmöllä, kunnes se irtoaa pannusta ja sen voi kääntää. Täytteeksi sopii mikä tahansa suosikkipizzatäytteesi. Juustoraastetta ei tämä herkku kaipaa.

Leipää ja jälkiruokia

Mantelileipä (suolainen tai makea)
- 5 dl nestettä (vettä, kookosmaitoa tai niiden sekoitusta)
- 1 muna
- 2 tl psylliumia

Sekoita ainekset keskenään ja anna turvota 10 minuuttia. Lisää joukkoon:

- 2-3 dl siemeniä (auringonkukan-, seesamin- tai kurpitsansiemeniä, pellavarouhetta)
- 2 tl leivinjauhetta
- reilu loraus öljyä
- 1 tl suolaa
- mantelijauhoa (puolet Pirkan versiota, puolet Ruohonjuuressa myytävää luomumantelijauhoa, joka on niin vahvasti mantelin makuista, että ruokaleivässä sitä täytyy käyttää säästeliäästi)

Jätä taikina sen verran löysäksi, että sen voi nostella kauhalla leiviksi pellille. Tästä taikinasta tulee 9 kämmenen kokoista leipää. Paista 225 asteessa, kunnes leivät ovat kunnolla ruskeita. Aikaa menee reilu puoli tuntia.

Reseptiä voi säätää mielensä mukaan ja lisätä taikinaan vaikka yrttejä, aurinkokuivattuja tomaatteja, oliiveja, pähkinärouhetta... Halkaise valmiit leivät ja täytä savukalalla, kinkulla, kasviksilla tms.

Samalla reseptillä voi tehdä suklaa- tai hedelmäkakun, kun tekee taikinan kokonaan kookosmaidosta ja Ruohonjuuren mantelijauhosta. Kookosjauhokin käy. Sekaan kuivattuja hedelmiä, rusinoita, kaakaojauhetta, marjoja, hunajaa tms. Lusikoidaan paperisiin muffinivuokiin ja paistetaan.

Huomaa, että tämä taikina soveltuu ainoastaan aika litteiden leipien ja kakkujen valmistukseen. Vuoassa paistettavaksi se ei sovi, koska siinä vaiheessa kun leipomus on päältä ruskea, on se sisältä vielä raaka.

Kookos-suklaanamit
Paleokarpinkaan ei tarvitse kärvistellä ilman suklaata. Näissä nameissa on se ihana ominaisuus, että pari palaa riittää, eivätkä ne huutele kaapista niinkuin Fazerin Sininen ja muut ryökäleet tekevät.

- Cocovin kaakaomassaa (Ruohonjuuresta)
- kylmäpuristettua kookosöljyä (Tropical tms.)
- pieneksi silputtuja luumuja, rusinoita, aprikooseja, marjoja tms.
- parin mandariinin tai appelsiinin mehu
- kookoshiutaleita
- hunajaa tarvittaessa

Sulata kaakaomassa lämpimässä vesihauteessa. Lisää pari ruokalusikallista kookosöljyä. Sekoita joukkoon kuivatut hedelmät ja mehu. Tarkista makeus ja lisää halutessasi luomuhunajaa. Nosta astia pöydälle jäähtymään ja nostele suklaa teelusikoilla kökkäreiksi leivinpaperin päälle. Kun ne ovat tarpeeksi jäähtyneet, voit pyöritellä niistä palloja kylmään veteen kastetuilla käsillä. Ripottele lopuksi päälle kookoshiutaleita ja nosta jääkaappiin. Namnam!

Jäätelö
Tämän herkun valmistukseen tarvitset järeän tehososeuttaja-keittiökoneen (vai miksi sitä sanotaan? ööö...) Itselläni on KitchenAid.

- jäisiä mustikoita, mansikoita ja banaani
- kookosmaitoa
- kaakaonibsejä

Ota marjat ja banaani sulamaan noin puoleksi tunniksi. Marjojen sijaan käy myös vaikka pakastettu mango. Jäisestä banaanista tulee kiva kermamainen rakenne. Soseuta kaikki keskenään ja lisää kookosmaitoa sen verran, että lopputulos muistuttaa hieman pehmennyttä jäätelöä. Ripottele päälle kaakaonibsejä. Aivan taivaallista on tämä :)

Leppoisaa sunnuntaita teille kaikille! Minä lähden nyt keittiöön.

Minä, hattivatti

Minä. Minäminäminäminäminä. Kuka minä olen, mitä minä tahdon, mitä minä tarvitsen, minkälainen minun pitäisi olla? Minun elämäni. Minun kehoni. Minun mielipiteeni. Hetimullekaikkitännenyt. Minä ja muut. Minä vastaan muut.

Kuka ihmeen minä?

Terapiasohvalleni ilmestyy aika ajoin henkilö, jota arveluttaa lähteä tutkimaan itseään, koska hän pelkää, ettei löydäkään mitään. Että hän työstää ja työstää omaa persoonaansa, ja kaikkien kerrosten alta paljastuukin tyhjyys. Kenties nämä ihmiset aavistavat totuuden. Monet terapiat perustuvat sipuliteoriaan, jonka mukaan kerros kerrokselta kuorimalla päästään vihdoin kosketuksiin jonkin todellisen ja aidon kanssa, mutta mikä se sitten on? Mitä jää, kun kaikki on kuorittu?

"Minän" ajatellaan muodostuvan kehosta, mielestä ja sielusta. Keho ja mieli ovat aika yksiselitteisiä, mutta tuo kolmas on vähintäänkin kiistanalainen tyyppi. Kaikkien mielestä sitä ei ole edes olemassa, osittain sanan uskonnollisen sävyn vuoksi, sekä myös siitä ilmeisestä syystä, että sen olemassaoloa ei ole tieteellisesti todistettu eikä sitä voi selvästi mihinkään paikallistaakaan. Asiayhteydestä ja omista mieltymyksistä riippuen sanan "sielu" voi vapaasti korvata sanalla energia, henki, elämä, tietoisuus, Itse - samasta asiasta on silti kysymys. Ja se on aivan selvästi olemassa. Kirjoitin siitä täällä.

Keho on meillä kaikilla samanlainen. Koko, muoto, väri ja karvaisuus vaihtelevat, samoin kuin toiset meistä ovat uros- ja toiset naaraspuolisia. Toisissa on enemmän lihasta, toisissa läskiä. Toiset kehot ovat uusia ja tuoreita, toiset vanhempia ja jo rapistuneita. Joskus kehon toiminnot saattavat häiriintyä tai kokonaan lakata kehityshäiriön, sairauden tai onnettomuuden seurauksena, mutta samasta tehtaasta me silti kaikki tulemme. Jokainen ihmiskeho rakentuu täsmälleen samoista alkuaineista, suoriutuu samoista toiminnoista, kasvaa, kehittyy, vanhenee ja kuolee. Jokaisen kehon läpi virtaavat samat tunteet ja tuntemukset: ilo, suru, viha, seksuaalisuus, pelko, häpeä, syyllisyys, toivo, kaipaus, halu, kipu, nälkä, väsymys.

Keho on mainio väline elämän kokemiseen. Jostain syystä minua huvittaa tavattomasti se, että joka päivä miljoonia ja miljoonia kehoja heivataan paikasta toiseen autoilla, junilla, laivoilla ja lentokoneilla. Monta vuotta sitten istuin silloisen ruotsalaisen esimieheni kanssa taksissa matkalla jonnekin. Hän vastasi puhelimeensa ja sanoi: "I'm in a car in Finland!" Ei siihen voinut vastaankaan väittää, siinähän hän oli, aivan selvästi - mutta jotenkin tuntui hassulta, että olimme juuri siinä, emmekä missään muualla, ja meidän kehojamme kiidätettiin autossa pitkin suomalaista maantietä. Jokin minussa ihmettelee tätä ja väittää, että halutessani minun pitäisi pystyä singahtamaan paikasta toiseen ihan itsekseni, pelkkänä ajatuksena. Kehoon sidottuna olemisessa on jotain, jota minun on vaikea ottaa absoluuttisena totuutena. Mutta hieno kapistus se on. On suurenmoista, että voin halutessani heittäytyä vuorenrinteeltä alas ison varjon varassa ja tuntea kaikki ne tuntemukset, joita kyseinen kokemus minussa aiheuttaa. Tai voin tanssia, nukkua, heittää kuperkeikkaa, silittää kissaa, syödä ja rakastella. Kivaa, että meillä on myös aivot, joilla voi tulkita ja jäsennellä kokemuksiaan.

Mielikin on meille kaikille yhteinen, ja sen rakenne on kaikilla sama. Sen tehtävä on prosessoida asioita, vertailla, erotella, kilpailla, väitellä ja selittää. Meillä kaikilla on oma historiamme, tarina, jota kerromme itsestämme ja jonka varaan pitkälti rakentuu käsitys siitä, keitä olemme. Jokaiselle oma tarina on se kaikkein tärkein ja ainutlaatuisin. Meillä on myös imago, jonka kautta esittäydymme paitsi maailmalle, myös itsellemme. Kirjoitin henkisestä imagosta täällä, mutta sama pätee kaikkiin muihinkin imagoihin: menestyjä, ammattilainen, hyvä ihminen, hauska tyyppi, epäonnistuja, ongelmanratkaisija, auttaja, häviäjä...

Muistan, miltä tuntui, kun lapsena ensimmäisen kerran oivalsin, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, jota en koskaan voi nähdä ilman peiliä. Se oli huikaiseva ja samalla vähän pelottava oivallus. Tuntui yksinäiseltä ja erilliseltä. Ja erillisyyden kokemushan on se, joka aiheuttaa maailmassa kaikki ristiriidat. On niin pelottavaa olla erillinen, että yhteyttä toisiin on rakennettava keinolla millä hyvänsä. Jos ja kun suora kontakti ei onnistu, täytyy turvautua manipulointiin ja ryhtyä muuttamaan joko itseään tai toista. Syntyy kilpailuasetelma, jossa ei keinoja kaihdeta. Sen sijaan, että olisimme sekä-että, meistä tulee joko-tai. Joko minä tai sinä. Toinen ihminen koetaan uhkana ja hänet - tai ainakin hänen mielipiteensä - täytyy tuhota. Olen sitä mieltä, että tässä narsistisessa, kilpailua korostavassa yhteiskunnassamme lisääntyvä toisten polkeminen johtuu alunperin juuri erillisyyden tunteesta: ei siinä jouda ottamaan toisia huomioon, kun on niin kiire varmistaa, että kai minä varmasti olen ekana, paras, nopein. Jos on hukkumaisillaan, saa edes hetkeksi nenänsä pinnalle, kun painaa molemmin käsin naapureita pinnan alle.

On toki tärkeää tuntea omat rajansa, tietää, mitä haluaa, ja nähdä oma arvokas yksilöllisyytensä, omat kykynsä ja lahjansa. Siihen pyritään myös terapiassa. Kaikesta näennäisestä erillisyydestämme huolimatta me olemme kuitenkin yhtä ja samaa. Meissä jokaisessa on universumi pienoiskoossa: olemme samaa ainesta kuin tähdet, meillä on kaikilla kaikki inhimilliset ominaisuudet, tunteet ja ajatukset, ja ne yhdistävät meidät toisiimme. Me olemme hattivatteja.

Mihin ikinä menen, siellä olen

Minun piti lähteä tänä aamuna Lontooseen, mutta siellä pyrytti eilen sen verran lunta, että koneeni jäi Heathrow'hun ja minä sen seurauksena kotiin. Hauskaa tässä on se, että olin menossa Jeff Fosterin tapaamiseen, jonka aiheena oli The Deepest Acceptance, joka viittaa sekä Jeffin uusimpaan kirjaan että hänen opetukseensa. Jeff on nuori englantilainen terapeutti ja henkinen opettaja, jonka viesti on yksinkertainen: elämän hyväksyminen juuri sellaisena, kuin se on. En siis päässyt tilaisuuteen, jossa keskustellaan hyväksymisestä, vaan sain tilaisuuden harjoittaa sitä käytännössä! Minun ei tarvinnut mennä "tuonne" saadakseni sen, mitä tarvitsin.

Ja juuri siitähän on kysymys. Henkisyys, healing, itsensä kehittäminen, tai miksi tahansa sitä sitten kutsutaankin, ei ole elämästä erillinen asia, jota harjoitetaan joissakin sille erikseen varatuissa paikoissa, retriiteissä, kirkoissa, satsangeissa, hikimajoissa tai Himalajalla. Ei, se on asia, jota tehdään tässä ja nyt, keskellä tavallista elämää. Telkkarin Valaistunut-sarjan viime jaksossa sivuttiin tätä asiaa, kun päähenkilö joutui töihin kellariin, outojen ja epäsosiaalisten it-hörhöjen keskelle, ja koki sen hyvin loukkaavana, hän kun ei päässytkään toteuttamaan suurenmoisia ideoitaan maailman muuttamiseksi. Hän ei nähnyt, mikä loistava tilaisuus avautui aivan hänen nenänsä edessä, juuri siinä, missä hän oli.

Omaa pitkää etsintääni miettiessäni on mieleeni noussut kysymys, olenko jotenkin tuhlannut elämääni, kun olen etsinyt jotain muuta. Olen etsinyt jumaluutta, ikuisuutta, kuolemanjälkeistä elämää, tai edes pienenpientä todistetta siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä tässä. Uskoin, että jos löytäisin sen todisteen, voisin elää rauhassa ja kevyemmin, eikä tätä kaikkea sitten tarvitsisi ottaa ihan niin tosissaan. Onko minulta jäänyt elämää elämättä, kun olen etsinyt jotain muuta? Pikainen ja pinnallinen vastaus voisi olla, että kyllä, niin on käynyt. Etsiessäni olen kuitenkin päätynyt mitä merkillisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin - ja ne kaikki ovat olleet elämää. Mitäpä muutakaan?

Kummallista kyllä, etsinnälle on aina tyypillistä se, että vaikka löytäisikin, ei tajua löytäneensä, ellei tiedä, mitä etsii. Tässä täytyy lainata Esko Valtaojaa: "Kun etsimme elämää muualta maailmankaikkeudesta, tai vain pohdimme elämää täällä maapallolla, törmäämme aina oitis pönkkiongelmaan. Kuten kaikki muistavat, Peppi Pitkätossu päätti kerran lähteä etsimään pönkkiä. Pahana vaikeutena vain oli se, että hän ei tiennyt, mikä pönkki on ja miltä se näyttää. Löydä nyt siinä sitten ensimmäistäkään pönkkiä." Niin totta!

Vuosia sitten, kun kerroin jollekulle lukeneeni Tarun Sormusten Herrasta yli 50 kertaa, sain kuulla heittäneeni elämääni hukkaan. Hänenkin mielestään minun olisi varmaan pitänyt tehdä jotain muuta. Koska kyse on kuitenkin minun elämästäni, voin varmuudella sanoa, että niin ei ole käynyt. Jokaikinen lukukerta oli erilainen, koska oivalsin ja tunsin aina jotain uutta. Tuo kirja oli vuosikausia tärkein opettajani erityisesti siksi, että se ei pyrkinyt opettamaan mitään. Kaikki jäi lukijan omien oivallusten varaan. Ja oivalluksiinhan kaikki todellinen oppiminen perustuu.

Frodo ja kumppanit johdattivat minut kolmesti Uuteen-Seelantiin, maahan, jossa tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan aikaisemmin. Siellä ollessani olin niin täynnä rakkautta, että olisin voinut kuolla samantien, enkä olisi pahemmin asiaa harmitellut. Matkasin samanhenkisten ihmisten kanssa bussissa halki maan, aina Pohjoissaaren subtrooppisista maisemista Eteläsaaren jylhiin, lumisiin vuoristoihin, vaelsin viileässä sademetsässä, haistelin rikinkatkuisia mutalähteitä, uin kirkkaissa joissa ja kyykin hiekkarannalla ruohotöyrään takana katsomassa, kun pienoiset pingviinit palasivat mereltä yöksi maihin. Tapasin erikoistehosteguru Richard Taylorin ja kävin hänen kanssaan sähköpostikirjeenvaihtoa yli vuoden. Uusee on extreme-lajien luvattu maa, ja minäkin kokeilin kaikkea, mitä eteen sattui: hyppäämistä, lentämistä ja syöksymistä vuorenrinteiltä alas, milloin mihinkin vaijeriin tai varjoon kytkettynä. Muun liikenevän ajan vietin lähinnä henkeä haukkoen ja silmät kyynelissä, niin huikaisevia ovat tuon maan maisemat ja värit. Rakastuin maahan ja sen ihmisiin niin, että olisin muuttanut sinne, ellei elämääni olisi tullut vielä suurempaa rakkautta täällä Suomessa. (Kyseinen rakkaus täyttää viikon päästä 4 vuotta ja tietää kyllä, kuka on.)

Edinburghissa kummittelee. Historiallisessa, hätkähdyttävässä vanhassa kaupungissa kompastuu kummitukseen joka kadunkulmassa, ja minä kävin tapaamassa mahdollisimman monia. Suuri suosikkini oli South Bridge Vaults, satoja vuosia vanha, pimeä holvisokkelo syvällä kaupungin katujen alla. Siellä minua nyki hihasta jokin näkymätön. Kenties asialle oli täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys, mutta haluan mieluummin pysyä kokemani mysteerin äärellä kuin pelkistää sen selityksellä. Tao, jonka voi nimetä, ei näet edelleenkään ole Tao. Retki Greyfriarsin hautuumaalle yön pimeydessä oli toinen mieleenjäävä kokemus. Hiippailimme ikivanhojen hautakivien ja mausoleumien seassa samalla kun opas pyrki parhaansa mukaan nostattamaan hiuksiamme karmeilla tarinoillaan. Harmi sinänsä, koska öinen hautausmaa olisi paljon vaikuttavampi, jos se saisi tehdä tehtävänsä itse, hiljaisuudessa.

Kävin Edinburghissa myös shamaanilla. Hän oli ehdottanut, että panisin merkille unet, joita näkisin tapaamistamme edeltävänä yönä. Näinkin unen, mutta se oli niin typerä ja pinnallinen, että se ei mielestäni voinut mitenkään olla merkityksellinen - kunnes uni toteutui viikkoa myöhemmin lähes pilkuntarkasti. Sen jälkeen olen nähnyt useita enneunia, mutta tuo ensimmäinen, selkeä tapaus oli kokemuksena vaikuttavin.

Pikkuinen Glastonbury on varsinainen hippi- ja henkisyyskulttuurin mekka keskellä Englannin maaseutua. Kylän ainoalla pääkadulla elävät sulassa sovussa kirkot, kristalli- ja taikakalukaupat, parantajat, luomu- ja lähiruokaa myyvät kahvilat sekä henkiset kirjakaupat. Kaiken yllä kohoaa myyttinen, mystinen Tor (kukkula). Uskotaan, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Joosef Arimatialainen toi viimeisellä ehtoollisella käytetyn Graalin maljan Glastonburyyn piiloon. Legendan mukaan Glastonburysta on muinoin kulkenut salattu reitti Avaloniin, sumun kätkemälle parannuksen ja tiedon saarelle, jossa kuningas Arthurin miekka taottiin ja jonne hänet tuotiin haavoittuneena hoidettavaksi. Osallistuin Glastonburyssa shamanistiseen retriittiin siinä vaiheessa, kun olin jo alkanut kyseenalaistaa koko etsintääni. Seremoniat, rituaalit, tulet ja rummutus olivat kyllä hienoja, mutta niissä ei ollut enää odotuksen taikaa. Koskettavin hetki oli, kun valmistuduimme sweatlodge-seremoniaan, ja illan pimeydessä me, 25 brittiä, 2 jenkkiä ja minä, seisoimme tähtitaivaan alla roihuavan valtavan tulen ympärillä, alasti.

Mihin ikinä menetkin, siellä olet. Kuulin tämän lauseen taannoin selkäni takaa bussissa, ja se kolahti heti. Ensikuulemalta siinä ei ole mitään merkillistä, ja mielihän sanoisi heti, että tottakai, tietenkin, mitäs ihmeellistä tuossa nyt on? Mutta lauseella on paljon syvempikin, kokemuksellinen merkitys. Kun nyt kirjoitan tässä kaikkea tätä, huomaan, että yksikään kokemani asia ei ole ollut jotain muuta. Kaikki on ollut tätä, juuri tätä, tässä ja nyt. Olen ollut juuri tässä kaiken kokemani keskellä, ja tässä olen nytkin. Olen ollut aina kotona.

Tässä on kaikki, sanotaan. En ole millään halunnut hyväksyä väittämää todeksi. Miten niin tässä on kaikki, täytyyhän olla jotain muutakin, jossain tuolla!?! Ymmärrän nyt, että etsintäni on perustunut siihen, että olen kokenut jonkin asian puuttuvan elämästäni juuri nyt. Ja siitä kaikki etsintä saakin alkunsa meistä jokaisella. Mutta se, että koen jonkin asian puuttuvan, johtuukin siitä, että en huomaa sitä. Kurkotan niin kiihkeästi tuonne jonnekin, etten huomaa, että kaikki onkin tässä jo. Nyt, yhtäkkiä, "tässä on kaikki" onkin muuttunut masentavasta riemastuttavaksi. Minulla onkin kaikki jo! Kaikki, mitä olen etsinyt, onkin tässä joka hetki. Kaikki tämä on elämää, eikä minulta voi koskaan jäädä elämää elämättä, koska minäkin olen elämää. Ja, paradoksaalista kyllä, siitä juuri seuraa oivallus, että tätä kaikkea ei tarvitsekaan ottaa niin vakavasti :)

Valaistunut?

Eilen alkoi telkkarissa uusi HBO:n sarja nimeltä Valaistunut. Se kertoo naisesta, joka saa töissä hermoromahduksen ja lähtee hoitamaan itseään johonkin henkisen kasvun keskukseen Havaijille. Kaikesta päätellen hänessä on Havaijilla syntynyt syvällisiä oivalluksia, hän on saanut henkisiä kokemuksia ja kokenut yhteenkuuluvuutta ja uudenlaista merkityksellisyyttä. Hän palaa kotiin täynnä rakkautta, luottamusta ja uskoa siihen, että voi muuttaa maailmaa. Mutta maailma ei olekaan valmis ottamaan vastaan naisen tuomaa ilosanomaa.

Saa nähdä, miten sarja etenee, mutta tämä ensimmäinen jakso herätti minussa suurta myötätuntoa, sydämen pohjasta kumpuavaa hilpeyttä, sekä sellaista hieman kyyristyttävää, noloa tunnetta, jonka saattaa joskus kokea, kun äkkiarvaamatta näkee itsensä peilistä.

Minä olen ollut tuo nainen.

Koin ensimmäiset elämää suuremmat oivallukseni vuonna 1999 tanskalaisen Personal Management Internationalin järjestämällä, hahmoterapian metodeihin perustuvalla johtamiskurssilla. Tullessani kotiin koin, että kaikki oli muuttunut. Olin kokenut, mikä voima oli tunteiden ilmaisulla, rehellisellä palautteella ja yhteisöllisyydellä. Yhtäkkiä kaikella oli merkitys, ja minulla oli voima muuttaa asioita, siis maailmaa, paremmaksi. Olin nähnyt valon, säteilin jumalallista rauhaa ja tietoisuutta ja uskoin vilpittömästi, että muutkin näkisivät totuuden, kun vain osoittaisin heille, mistä se löytyy.

Kurssin lopussa kouluttajat olivat muistuttaneet meitä, vitsin varjolla mutta silti täysin vakavissaan, että muu maailma ei sitten ole ollut PMI:n kurssilla, ja tähän todellisuuteen törmäsinkin välittömästi. Esimieheni suhtautui vähintäänkin epäluuloisesti oppimiini metodeihin, ja kollegani ja alaiseni kokivat tunteiden ilmaisuni kiusallisena. Vähän kuin HBO:n sarjan hahmotkin, jotka jähmettyivät ja kiemurtelivat, kun päähenkilö yhtäkkiä halaili heitä. Läheisenikään eivät olleet lainkaan valmiita vastaanottamaan antamaani suoraa palautetta. Eikä riittänyt, että itse toimin näin, vaan aloin käännyttää myös toisia. Uskoin todella, että voisin muuttaa heitä ja siten vihdoin saavuttaa sen rauhan ja rakkauden täyttämän elämän, jota kiihkeästi kaipasin. Minun on täytynyt olla todella rasittava tyyppi.

Moni haluaa nykyään henkisempää elämää. Henkisinä ominaisuuksina pidetään yleensä rauhaa, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja pyrkimystä hyvään. Äärimmäisen hyviä ja kauniita ominaisuuksia kaikki. Mutta kun pyrkii kehittämään ja korostamaan itsessään näitä puolia, saattaa tulla luoneeksi itselleen henkisen imagon, jolloin kaikki siihen sopimattomat ominaisuudet pitää tukahduttaa, tai vähintäänkin "työstää pois". Ei-henkisiksi ominaisuuksiksi saatetaan kokea ahneus, laiskuus, itsekkyys, heikkous, viha, epäluulo, julmuus... kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja vähän päälle. Kun tuomitsee nämä ominaisuudet itsessään, tuomitsee ne automaattisesti myös toisissa, ja niin ollaankin jo todella kaukana anteeksiannosta ja myötätunnosta. Tuomitsevuus on tietysti myös yksi niistä ominaisuuksista, joita henkisenä ihmisenä itseään pitävä ei voi itsessään hyväksyä, joten on pakko tuomita oma tuomitsevuutensa. Omalle itselle jää aina vain vähemmän tilaa elää, mikä luonnollisesti lisää ahdistuksen ja vihan tunteita, jotka sitten pahimmassa tapauksessa kohdistetaan ympäristöön: "tämä on sinun syysi, sinä estät minua elämästä." Näin alkavat sodat.

Henkisyydestä saattaa tulla puolustuskeino elämää vastaan. Mielenkiintoinen termi "spiritual bypass" tarkoittaa juuri sitä. Henkisten fraasien taakse voi kätevästi mennä piiloon, kun ei halua kohdata elämää sellaisena, kuin se on.

Henkisellä polulla olevia vaanii vaara muuttua ihmisen puolikkaiksi, karikatyyreiksi ja kontrollifriikeiksi - henkistä imagoahan täytyy vaalia. Siitä on elämä kaukana. Hyväksymällä yhden ominaisuuden, mutta ei sen polariteettia, tulee kieltäneeksi elämän kokonaisuuden. Elämähän pitää sisällään kaiken, kaikki ominaisuudet ovat sen ilmenemismuotoja, ja jokaisen ominaisuuden mukana tulee aina sen polariteetti. Jos olemme hyviä, on meissä myös pahuutta. Jos olemme sallivia, vaatimattomia ja vahvoja, on meissä myös tuomitsevuutta, ahneutta ja heikkoutta. Näin on oltava, jotta tasapaino säilyy. Se on todellista täydellisyyttä. Yin ja Yang.

Ainoa tie tästä ulos on se, että antaa itselleen luvan tuntea kaikkia tunteitaan ja lakkaa luokittelemasta niitä hyviin ja pahoihin. (Tuntemisella tarkoitan tuntemista, en toimimista tunteen vallassa.) Eiväthän tunteet edes ole "meidän", siis siinä mielessä että ne voisivat jotenkin määrittää, keitä olemme, vaan ne ovat universaalia elämän energiaa, joka liikkuu meissä kaikissa. Jokaikinen ihminen maailmassa voi ajatella samoja asioita ja tuntea samoja tunteita. Miten siis milloinkaan mikään tunne, joka minussa nousee, saavuttaa huippunsa ja laskee, voisi kertoa mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen? Merikin tietää, etteivät sen aallot sitä määritä: välillä on tyyntä ja välillä myrskyää, mutta meri pysyy aina samana.

Maailma on, mikä on, eikä se suostu muuttumaan sellaiseksi, kuin me haluaisimme sen olevan. Aito, suorastaan radikaali hyväksyntä ymmärtää tämän. Maailma on kyllä täydellinen, ei tarvitse kuin avata silmänsä ja nähdä se. Ja täydellisiä olemme mekin, kaikkinemme. Sen oivaltaminen on tie todelliseen paranemiseen.

Minä olen rakkaus

Eilen illalla kuulostelin tuota olemustani, josta kirjoitin täällä. Kun oikein tarkkaan sitä kuuntelin, huomasin, että se tuntuu samalta kuin rakkaus. Minä siis olen rakkaus. Ja niin olet sinäkin.

Oho.

Onko siis kaikki se, mitä minulle on rakkaudesta kerrottu, totta? Onko niin, että aina, kun olen ollut rakastunut, tai tuntenut rakastavani, onkin ollut kysymys siitä, että silloin todellinen minäni (vaikkei sillä olekaan mitään tekemistä "minän" kanssa, mutta sanat nyt ovat mitä ovat) on tullut enemmän esiin kaikkien maskieni, roolieni ja mieleni rakennelmien alta? Että rakkaus ei riipukaan siitä, onko sille kohdetta vai ei? Että rakkaus ei olekaan jotain, joka minussa joskus tapahtuu ja joskus ei, vaan se on aina ollut minussa, ja tulee aina olemaan, ja minä ja rakkaus emme olekaan erillisiä, vaan olemme yhtä ja samaa?

Olen tietysti lukenut satoja kertoja lauseen: "Minä olen rakkaus", toistellut sitä ja yrittänyt ymmärtää sitä. Mutta mieleni ei moista yltiöpäistä väitettä voi mitenkään hyväksyä. Se kysyy heti: "miten niin olet rakkaus" ja keksii sata esimerkkiä, jotka näyttävät todistavan, että "ei muuten pidä paikkaansa." Mieli haluaa vertailla, tavoitella, hallita ja olla muista erillinen. Mutta sitten kun asian kokee, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen, eikä mielellä ole enää mitään sanottavaa. Se tietää, että nyt puhuu totuus.

Jos minä olen rakkaus, ja Jumalakin on rakkaus, niin olemmeko Jumala ja minä yhtä ja samaa?

OHO.

Kerro mistä mä löydän sen...

Joskus elämän synkroniteetit panevat meikäläisen ihan polvilleen. Sain eilen tilaisuuden kerrata ja kiteyttää itselleni kaikki viimeaikaiset pohdintani. Näin se kävi:

Puuhailin aamulla keittiössäni kuten kaikkina muinakin aamuina. Vieno-kissa pyöri jaloissa ja radio lauloi. Metroliikenne oli taas poikki, ja uutistenlukija painotti taas sanoja väärin. Ihan tavallinen keskiviikkoaamu siis. Jossain sitten siinä munakokkelin ja viherpirtelön välissä pulpahti vielä unesta rentoon mieleeni ajatus, että olisipa hauskaa, jos radiosta tulisi jotain uutta Tuurea. Järki heräsi salamannopeasti ja sanoi, että eihän se nyt ole mahdollista, viimeisin albumihan on hädintuskin ehditty kuunnella puhki, ei vielä voi uusia biisejä tulla...

Lehti oli luettu ja kupit tiskattu, ja olin toisessa huoneessa sähköpostin ääressä, kun korviini kantautui jotain kovin tuttua, mutta samalla ennen kuulematonta. Säntäsin radion ääreen ja väänsin nupit kaakkoon, Vieno työnsi päänsä esiin peiton alta katsoakseen, minkä hepulin emäntä tällä kertaa sai. Oi, miten ihanasti keinui Tuuren ja Karavaanin upouusi kappale "Oi onnenmaa"! Sähköpostit jäivät vastaamatta ja tukka pesemättä, kun sydän pamppaillen rupesin etsimään kappaletta netistä. Hetken aikaa näytti siltä, että tässä käy kuin aikoinaan Unkarinsyreenien kanssa: biisiä ei ole vielä julkaistu, ja mielenrauhani täysin menettäneenä päädyn vahtaamaan radiota (melkein) yötä päivää kuullakseni sen uudestaan. Onneksi se kuitenkin löytyi. Kuunnellaanpa taas...

Tässä on sitä Karavaani-tunnelmaa, joka puhuttelee minua niin, että muu maailma pysähtyy. Haikea itämainen sävelkulku kohdassa "oooooooooi onnen maa", huomasitteko? Ja tuo rytmi! Ja nuo soittimet! Olin ollut Afrikan tähti -albumin ilmestyttyä aavistuksen huolissani, että aikovatko Tuure ja karavaanarit vähitellen luopua noista elementeistä ja hivuttautua enemmän perus-Suomi-iskelmäkomppia kohti, mutta tässä biisissä ne ovat kaikki taas paikoillaan. Oi onnea :)

Mutta ne SANAT. "Oi onnen maa, kerro mistä mä löydän sen, onnen, rauhan ja rakkauden?" Tuure laulaa minun elämästäni. Taas. Kuinka olenkaan etsinyt omaa onnen maatani, niin fyysisestä kuin henkisestäkin maailmasta, ja tuskaillut täsmälleen samojen kysymysten kanssa kuin tässä biisissäkin tehdään. "Entäpä jos vaihdan suuntaa ja muutan Kap Verdeen, jossa musiikki soi, lapset jaloissani ilakoi, entä jos saan silmiini Saharan hiekkaa, eksyn kartalta pois enkä enää nähdä sua voi?" Kaipuuseen vaihtaa maisemia ja aloittaa alusta jossain muualla - uudessa paikassa, parisuhteessa tai työssä - missä onni näyttäisi lymyilevän, sekoittuu aina pelko. Entä jos en tulekaan onnelliseksi, kadotan itseni eikä minulla ole enää paluuta sen luo, josta olen luopunut? Tämä on ikuinen kysymys, johon ei taida olla valmista vastausta. "Käännänkö kivet ja käännänkö kannot vai lähdenkö kulkemaan?" Onko onni täällä, vai sittenkin tuolla, löydänkö sen sitten kun saavutan x ja y?

Oma pitkä etsintäni päättyi kun huomasin, että onni ei koskaan tule "sitku". Se veijari on piilossa aivan nenämme edessä. Sitä ei voi löytää eikä omistaa, sen voi vain kokea. Tommy Hellsteniä mukaillen: tule ensin onnelliseksi, ja katso sitten, haluatko muuttaa Kap Verdeen. Onni on ainoastaan tässä ja nyt. Onni on, kun kuulee yllättäen radiosta Tuuren uuden kappaleen. Onni on, kun joulukuun hämärässä muistaa, miltä näyttää helmikuisten aamujen valo. Surussa ja ikävässäkin on onnea, koska ne kertovat, kuinka paljon olen rakastanut.

"Elämä on Afrikan tähti." Ja onnen maan löytää, kun oivaltaa, miten suuri lahja on, että saa olla tässä kaikessa mukana. Onni on siinä, että saa pelata.