perjantai 26. lokakuuta 2012
maanantai 22. lokakuuta 2012
Fucking It on Dartmoor et environs
Due to popular request (at least from Jill <3), this blog entry will be in English.
"Fucking It" refers to a funny book I got from Waterstone's, my favourite British book heaven. The book is called "f**k it - the ultimate spiritual way", written by John C. Parkin, and is about, well, saying Fuck It to all the things that give us pain or stress - to everything we have been clinging to and trying to control, and letting life come as it comes. Exactly what my life's been about for the past 2 years or so.
As there has been very little room in my head lately for anything that's not related to Sherlock, the natural consequence was to book a trip to Dartmoor. I love to travel to places of significance, whether they be mythical or symbolic or just featured in some book or movie that's caught my attention. And Dartmoor is, of course, the legendary place where Sherlock and John investigate the famous "The Hounds of Baskerville" case.
Now, where to stay when one is about to visit Dartmoor but doesn't want to drive a car herself? After a bit of detective work - thank goodness for the internet - I discovered a small town called Newton Abbot, a 4,5-hour coach drive from Heathrow, with a scheduled hoppa (hop on, hop off) bus service to Dartmoor. Then all I needed to do was book a hotel and flights and I was all set!
My first opportunity to practise Fuck It arrived during the National Express coach trip from Heathrow to Newton Abbot. Our driver kindly informed us right at the beginning of the journey that the coach toilet was blocked and out of order. Ouch. 4,5 hours without a toilet? That knowledge alone can be enough to make a person want to go badly, and right now. Breathe. Fuck It. There will be a comfort stop somewhere along the route. All is well.
We had just made a stop in the town of Taunton, when we heard weird whooshing and spluttering from the back of the coach. No, it wasn't the blocked toilet, because a lot of smoke was also coming from somewhere. The girls sitting in the last row panicked and started screaming. It took the elderly driver a little time to sort himself out, bless him, before he managed to open the front door and the emergency exit at the back. But once the door was open, we were promptly lifted down to safety by several strong Englishmen. I mean, how often does a girl get to experience that? Not often, I can tell you! There we then stood, all 30 of us, on the main road in the village of Taunton, with all our luggage and a smoking bus, surrounded by fire rescuers and curious locals. Eventually another coach arrived and we squeezed ourselves in and continued to Exeter, where our party, temporarily brought together by a shared scare, dissolved and only three of us continued to Newton Abbot. It is touching how a group of strangers suddenly comes together, starts to show genuine interest and care towards one another, help each other out, talk and make jokes. That alone transformed this experience into a gift.
On Saturday I took the Haytor Hoppa to Dartmoor. The first bus was scheduled to leave at 8.55 am. It was a cold, misty morning, but with a hint of sunshine. Perfect. If one is going to explore the mysterious Dartmoor, mist is the weather. After a 30-minute drive I hopped off at the Haytor Information Centre, which would open at 10, so I had time to climb to Haytor.
You can see Haytor Information Centre right in the middle of this photo:
Oh. My. God. Seriously. Only a handful of people were around this early and the vastness, age, beauty and silence of this place made me feel deeply grateful and joyous. It was a sacred place.
In the Information Centre I met a charming gentleman, originally from Oxford but nowadays a Dartmoor expert. We had a lovely chat and I bought a copy of "The Hound of the Baskervilles" (the book). I had decided to do the Haytor to Houndtor walk, and the gentleman kindly showed me where to start. "There are no signposts on the moor", he said, which sounded just a little ominous, but there was no room for hesitation, this was what I'd come here for. Off I was!
It all went well in the beginning. The old quarry and the granite tramway were easy to find.
Look at the horizon: the lower rocks on the left is were I lost my way. I passed them from the right (left in the photo). The highest rock is Haytor.
PS. Well, well. When I started my trip I heard this song on the taxi radio; now I'm hearing it again as I type this. It is set in Lapland but speaks of wilderness and ancient wisdom.
"Fucking It" refers to a funny book I got from Waterstone's, my favourite British book heaven. The book is called "f**k it - the ultimate spiritual way", written by John C. Parkin, and is about, well, saying Fuck It to all the things that give us pain or stress - to everything we have been clinging to and trying to control, and letting life come as it comes. Exactly what my life's been about for the past 2 years or so.
As there has been very little room in my head lately for anything that's not related to Sherlock, the natural consequence was to book a trip to Dartmoor. I love to travel to places of significance, whether they be mythical or symbolic or just featured in some book or movie that's caught my attention. And Dartmoor is, of course, the legendary place where Sherlock and John investigate the famous "The Hounds of Baskerville" case.
Now, where to stay when one is about to visit Dartmoor but doesn't want to drive a car herself? After a bit of detective work - thank goodness for the internet - I discovered a small town called Newton Abbot, a 4,5-hour coach drive from Heathrow, with a scheduled hoppa (hop on, hop off) bus service to Dartmoor. Then all I needed to do was book a hotel and flights and I was all set!
My first opportunity to practise Fuck It arrived during the National Express coach trip from Heathrow to Newton Abbot. Our driver kindly informed us right at the beginning of the journey that the coach toilet was blocked and out of order. Ouch. 4,5 hours without a toilet? That knowledge alone can be enough to make a person want to go badly, and right now. Breathe. Fuck It. There will be a comfort stop somewhere along the route. All is well.
We had just made a stop in the town of Taunton, when we heard weird whooshing and spluttering from the back of the coach. No, it wasn't the blocked toilet, because a lot of smoke was also coming from somewhere. The girls sitting in the last row panicked and started screaming. It took the elderly driver a little time to sort himself out, bless him, before he managed to open the front door and the emergency exit at the back. But once the door was open, we were promptly lifted down to safety by several strong Englishmen. I mean, how often does a girl get to experience that? Not often, I can tell you! There we then stood, all 30 of us, on the main road in the village of Taunton, with all our luggage and a smoking bus, surrounded by fire rescuers and curious locals. Eventually another coach arrived and we squeezed ourselves in and continued to Exeter, where our party, temporarily brought together by a shared scare, dissolved and only three of us continued to Newton Abbot. It is touching how a group of strangers suddenly comes together, starts to show genuine interest and care towards one another, help each other out, talk and make jokes. That alone transformed this experience into a gift.
On Saturday I took the Haytor Hoppa to Dartmoor. The first bus was scheduled to leave at 8.55 am. It was a cold, misty morning, but with a hint of sunshine. Perfect. If one is going to explore the mysterious Dartmoor, mist is the weather. After a 30-minute drive I hopped off at the Haytor Information Centre, which would open at 10, so I had time to climb to Haytor.
You can see Haytor Information Centre right in the middle of this photo:
Oh. My. God. Seriously. Only a handful of people were around this early and the vastness, age, beauty and silence of this place made me feel deeply grateful and joyous. It was a sacred place.
In the Information Centre I met a charming gentleman, originally from Oxford but nowadays a Dartmoor expert. We had a lovely chat and I bought a copy of "The Hound of the Baskervilles" (the book). I had decided to do the Haytor to Houndtor walk, and the gentleman kindly showed me where to start. "There are no signposts on the moor", he said, which sounded just a little ominous, but there was no room for hesitation, this was what I'd come here for. Off I was!
It all went well in the beginning. The old quarry and the granite tramway were easy to find.
But after this things started to get a little complicated. It said in the directions: "turn left and walk a short way along the stone railway tracks, then turn right and follow the grassy path towards Smallacombe rocks, passing a pre-historic round house on the right". A short way? How short, exactly? There were two grassy paths to choose from; which one should I take? And what the hell are Smallacombe rocks? Is it the smaller rock formation at ten o'clock, or the bigger one at two o'clock? I chose the bigger one. After all, they must be rather impressive to get a name, right? Never saw a prehistoric round house, but in the distance I could see Houndtor - maybe I'll get there if my general direction is right, round houses or not.
The path got more and more difficult to follow. At times it almost disappeared and the whole terrain was just grass, with stones and cow poo here and there. And then I saw the cows. Holy cow, big, black cows between me and my destination! They did seem to pay very little attention to this small human walking towards them, though, so I kept walking. Passing two of them I said "hello, can I just pass here" and they graciously allowed me to. Man, those cows, they were shiny black and huge! They must be very happy and healthy, living their lives out here in this magnificent place and just eating grass day in, day out.
By this time none of the directions made sense any more. I had no idea where I was going, I just had to trust. The path turned downwards, became very steep and rocky and slippery, and I felt a little apprehensive. No one else was in sight and, obviously, mobile phones are useless on the moor. But then I heard the sound of water from down there somewhere. A brook, didn't the gentleman say there would be a brook to cross, in a vale? I still saw Houndtor (at least I thought that's what it was) towering high in the distance in front of me, which felt reassuring. Perhaps I'll get there even if this path I'm on isn't the one I was supposed to take. Let's say that again: Perhaps I'll get there even if this path I'm on isn't the one I was supposed to take. Quite the metaphor for life in general, don't you think?
I crossed the brook and the path turned upwards again. Up, up, up. I had to stop several times to catch my breath - my slightly asthmatic lungs were really getting a workout! By this time I had realised there was no way I was going to hop on the Hoppa again at the time I had intended, which meant that all remaining need to strive and accomplish had left me and I just was. Right there, alone on the moor, not knowing anything, but still having this enormous trust inside me that everything was going to be all right.
Suddenly I came to an area that looked like the remains of a historical settlement. Wait, Houndtor Medieval Village, that's what it said on the directions! I was back on the map!
Houndtor was right in front of me, and Haytor, my starting point, loomed in the distance.
Look at the horizon: the lower rocks on the left is were I lost my way. I passed them from the right (left in the photo). The highest rock is Haytor.
Relieved as I was about finding out I was back on the map, I could also feel the tiniest hint of "blah". It was sadness, if I'm being perfectly honest. The excitement of uncertainty was over. Uncertainty is scary but exciting, too much safety quickly becomes boring. But in order to be able to give up control and take risks, we must have an inner feeling of trust, of being safe, whatever happens.
Houndtor was incredible. These enormous stones, perched dangerously on top of each other. How on Earth did they get to be like that? I was filled with awe and humble respect in the presence of such giants. They seemed to hold ancient wisdom, quietly, but not threateningly. I felt I could trust them. Nobody come tell me that rocks aren't alive; these were.
Even in this ancient wilderness, sustenance is needed, and fortunately there was a "Hound in the Basket" meal van parked in the small car park right below Houndtor. After a fresh beef burger and a cup of tea I still had nearly two hours to spend before the Hoppa would arrive, so I decided to walk slowly along the narrow road and find a place to rest my weary body. After a few minutes I changed my mind. I was too tired to walk, so I crossed the road, stepped back onto the moor and started walking towards Houndtor again. At least there I could sit down. Suddenly, in the midst of grass, bushes and puddles, a circle of stones emerged right in front of me. I didn't know it would be there, and had I turned towards Houndtor in a slightly different angle, I would have missed it. Almost as if I had been invited. In the middle of the stone circle there was a long, low stone, onto which I laid myself down. The clouds went by, and I was at peace, right in the centre of the Universe.
When I was about to leave this holy place, three people appeared from behind the grass and I heard one of them describe to the others how this stone circle had once been used as a place for burial ceremonies. Lying on the stone I had felt it, in a very safe and natural sort of way.
The Hoppa arrived right on schedule and took me back to Newton Abbot. The driver seemed to be enjoying himself immensely, as if his was the best job on Earth. Which it probably was.
Ah, the joy of a hot bath and a cup of tea after a long day on the moor! Thank you, my body, for enabling me to have these life-changing experiences.
The next day I checked in to my flight at the hotel. In order to print out my boarding pass, I had to send it from the British Airways website to the hotel's email address. Two hours passed and it still hadn't popped up in their inbox. But then the ultimate Fuck It moment arrived: I told the lady at reception that never mind, I would get it at the airport - and ping, there it was! The Universe delivered what I wanted the moment I let go.
My journey back home was a smooth and easy one. When the coach turned away from Newton Abbot, I saw Haytor in the horizon, majestically waving me good-bye.
PS. Well, well. When I started my trip I heard this song on the taxi radio; now I'm hearing it again as I type this. It is set in Lapland but speaks of wilderness and ancient wisdom.
PPS. I simply have to add this photo of Sherlock and John on Houndtor. Haytor is in the horizon! :)
lauantai 13. lokakuuta 2012
Totuus ei ole tuolla ulkona
Meidät kasvatetaan siihen, että elämässä pitää tavoitella. Itse pitää tehdä päätökset, pyrkiä, toimia, kantaa vastuuta, hallita ja varmistella. Pitää olla aktiivinen ja ottaa elämä haltuun. Itse on vastuussa, jos asiat menevät pieleen, ei saa mitä haluaa, tai ylipäätään vain tuntuu pahalta.
Ja voi kuinka tunnollisesti minä olenkaan tätä kaikkea yrittänyt. Jos on ollut jotain, mitä olen voinut asioille tehdä, olen tehnyt sen. Koko ajan on mielessäni ollut kylmä pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos löysäilen ja laiminlyön velvollisuuteni. Pahin pelkoni on aina ollut, että menetän kaiken, syrjäydyn ja päädyn sillan alle. Tuota synkkänä häämöttävää kohtaloa olen kaikin voimin yrittänyt torjua.
Olen kantanut vastuuta myös toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Jos kukaan toinen ei ole ottanut jostain vastuuta, olen kokenut velvollisuudekseni uhrautua. Samalla olen ollut hyvin huolissani siitä, kantavatko toiset oman vastuunsa - ja niin tehdessäni huomaamattani kantanut heistä vastuuta, joka ei minulle kuulu. Minuun ovat osuneet ja uponneet sellaiset käsitteet kuin oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, kierrätys, eettisyys ja vastuullinen kuluttaminen. Välillä pyrkimykseni näihin tavoitteisiin ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta ja vastustamatonta halua lyödä hanskat tiskiin ja mennä aamukaljalle naapuritalon baariin. Alkoholinkäytön tosin lopetin jo monta vuotta sitten, mutta yhä se symboloi minulle vapautta ja ihanaa vastuuttomuutta.
Ei ihme, että hahmoterapia vei minut niin täysin mukanaan 12 vuotta sitten. Yksi sen aivan keskeisimmistä tavoitteista on nimittäin juuri vastuu. Nielaisin tuon tavoitteen salamannopeasti ja aloin toteuttaa sitä entistäkin suuremmalla vimmalla. Minä itse olen vastuussa tunteistani, tarpeistani, toiveistani ja teoistani. Ou jee!! Älkää ymmärtäkö väärin: on ensiarvoisen tärkeää, voimauttavaa ja parantavaa huomata, että itse voi vaikuttaa asioihin, mutta sen jälkeen tulee väistämättä vastaan se tosiasia, että oma vaikutusalue on hyvin rajallinen. Huomasin, että olin kantanut paljon sellaistakin vastuuta, joka ei minulle kuulu, kuten vastuuta toisten tunteista. Sen oivaltaminen oli kyllä erittäin terveellistä, mutta tuosta vastuusta vapauduttuani taisin ryhtyä entistäkin raivokkaammin kantamaan omaa vastuutani kaikesta, mitä minulle tapahtui.
Ja tapahtuihan sitä, ja tapahtuu. Vastuunkantajalle näyttää aina lankeavan uutta vastuuta, uusia huolenaiheita, uusia kohteita hoidettavaksi ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä saa, mitä tilaa. Ja kun näissä itsensäkehittämispuuhissa ollaan, niin työsarkahan ei lopu koskaan, eivätkä myöskään ratkaisuja tarjoavat gurut. Kursseja, hoitoja, aatteita, oppeja, uskontoja ja pelastusta on tarjolla niin henkisiin, psyykkisiin kuin ravitsemuksellisiinkin kysymyksiin. Kaikki pitävät sisällään lupauksen, että kun tähän lähdet mukaan, niin löydät SEN. Mitä ikinä sitten etsitkin. Touhu ei juuri eroa jokailtaisesta telkkarin mainostulvasta, joka kaiken aikaa viestittää, että sinussa on jotain vialla, eikö olekin, mutta kun ostat tämän maskaran/auton/jugurtin/pikkuhousunsuojan, niin korjaannut.
Muutama vuosi sitten tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi tästä ominaisuudestani. Lopetin etsimisen kuin seinään ja syöksyin syvään kriisiin. Siitä toivuttuani seurasi kirkas ja selkeä vaihe, mutta ennen pitkää aloin taas huomaamattani etsiä "tuolta ulkoa", kuten loistavan tv-sarjan, X-Filesin, klassikoksi muodostunut lause "The Truth Is Out There" oli aikoinaan yhtä klassisesti suomennettu (Totuus on tuolla ulkona). Olin taas mennyt siihen harhaan, että jos vain Tarpeeksi Tunnollisesti Sitoutuisin Tavoitteisiini, minua yhä elämässäni kiusaavat dilemmat vihdoin korjaantuisivat. Ah, miten koukuttava onkaan ajatus elämän kontrolloinnista! Samanaikaisesti tunsin kuitenkin täydellistä motivaation puutetta ja suurta turhautumista itseeni, kun en millään saanut ryhdistäydyttyä ja pidettyä itseäni kurissa. Jokin osa minusta kyllä sanoi koko ajan, että mikään ei enää auta, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi. Sehän olisi ollut - hui kauhistus - luovuttamista!
Viisas kehoterapeuttini Kari Paulus näki, mitä minussa tapahtui, ja ehdotti puolen vuoden nenänvalkaisua kaikesta etsimisestä. Saan kysyä, paljonko kello on, ja koska bussi tulee, mutta en saa kysyä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta _________. On ollut mielenkiintoista huomata, miten monin tavoin olen yhä etsinyt. Tämän nenänvalkaisun aikana luen ainoastaan romaaneja, katson ainoastaan brittidraamaa ja -dekkareita, en tilaa Amazonista henkisiä kirjoja enkä googlaa vastauksia henkisiin kysymyksiin. En käy kursseilla enkä hoidoissa. En myöskään yritä kontrolloida syömistäni, en etsiä hoitoa allergiaani, enkä ratkoa raha-asioita. Annan kaiken vain olla. Tunnen kyllä, kuinka hallinnan menettämisen pelko hiipii mieleeni. Kaatuuko kaikki, jos päästän irti? Koko elämäni olen kontrolloinut - sortuuko kaikki kuin korttitalo, jos luovun ajatuksesta, että itse pidän sitä pystyssä?
Tarve kontrolloida syntyy lapsuudessa. Kun lapsen kasvuympäristössä on jotain, jota hän ei ymmärrä, mutta joka tuntuu pahalta, hän saattaa ryhtyä kontrolloimaan sitä siinä toivossa, että jos hän saa asian ratkaistuksi, voi hän taas elää rauhassa ja olla lapsi. Luulen, että näin on käynyt myös minulle. Loputon vastuunkantaminen ja ratkaisujen etsiminen onkin ollut pienen lapsen epätoivoinen yritys ratkaista ratkaisematonta. Mikään ei ole auttanut, koska ongelma ei koskaan ole kuulunutkaan minulle. Sen oivaltaminen on ollut hyvin huojentavaa.
12 askeleen ohjelmien ensimmäinen askel on, että tunnustetaan oma voimattomuus ongelman edessä. Minä olen juuri siinä kohdassa. Korvaani ovat tarttuneet parin laulun sanat: Tuure Kilpeläinen laulaa uudessa laulussaan "Hailii hailoo" että "se ei ratkea kuin itsestään", ja Beatles "There will be an answer. Let it be." Annan olla. Katsotaan, kuinka käy. Let go and let God.
Ja voi kuinka tunnollisesti minä olenkaan tätä kaikkea yrittänyt. Jos on ollut jotain, mitä olen voinut asioille tehdä, olen tehnyt sen. Koko ajan on mielessäni ollut kylmä pelko siitä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos löysäilen ja laiminlyön velvollisuuteni. Pahin pelkoni on aina ollut, että menetän kaiken, syrjäydyn ja päädyn sillan alle. Tuota synkkänä häämöttävää kohtaloa olen kaikin voimin yrittänyt torjua.
Olen kantanut vastuuta myös toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Jos kukaan toinen ei ole ottanut jostain vastuuta, olen kokenut velvollisuudekseni uhrautua. Samalla olen ollut hyvin huolissani siitä, kantavatko toiset oman vastuunsa - ja niin tehdessäni huomaamattani kantanut heistä vastuuta, joka ei minulle kuulu. Minuun ovat osuneet ja uponneet sellaiset käsitteet kuin oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, kierrätys, eettisyys ja vastuullinen kuluttaminen. Välillä pyrkimykseni näihin tavoitteisiin ovat aiheuttaneet suunnatonta ahdistusta ja vastustamatonta halua lyödä hanskat tiskiin ja mennä aamukaljalle naapuritalon baariin. Alkoholinkäytön tosin lopetin jo monta vuotta sitten, mutta yhä se symboloi minulle vapautta ja ihanaa vastuuttomuutta.
Ei ihme, että hahmoterapia vei minut niin täysin mukanaan 12 vuotta sitten. Yksi sen aivan keskeisimmistä tavoitteista on nimittäin juuri vastuu. Nielaisin tuon tavoitteen salamannopeasti ja aloin toteuttaa sitä entistäkin suuremmalla vimmalla. Minä itse olen vastuussa tunteistani, tarpeistani, toiveistani ja teoistani. Ou jee!! Älkää ymmärtäkö väärin: on ensiarvoisen tärkeää, voimauttavaa ja parantavaa huomata, että itse voi vaikuttaa asioihin, mutta sen jälkeen tulee väistämättä vastaan se tosiasia, että oma vaikutusalue on hyvin rajallinen. Huomasin, että olin kantanut paljon sellaistakin vastuuta, joka ei minulle kuulu, kuten vastuuta toisten tunteista. Sen oivaltaminen oli kyllä erittäin terveellistä, mutta tuosta vastuusta vapauduttuani taisin ryhtyä entistäkin raivokkaammin kantamaan omaa vastuutani kaikesta, mitä minulle tapahtui.
Ja tapahtuihan sitä, ja tapahtuu. Vastuunkantajalle näyttää aina lankeavan uutta vastuuta, uusia huolenaiheita, uusia kohteita hoidettavaksi ja ongelmia ratkottavaksi. Sitä saa, mitä tilaa. Ja kun näissä itsensäkehittämispuuhissa ollaan, niin työsarkahan ei lopu koskaan, eivätkä myöskään ratkaisuja tarjoavat gurut. Kursseja, hoitoja, aatteita, oppeja, uskontoja ja pelastusta on tarjolla niin henkisiin, psyykkisiin kuin ravitsemuksellisiinkin kysymyksiin. Kaikki pitävät sisällään lupauksen, että kun tähän lähdet mukaan, niin löydät SEN. Mitä ikinä sitten etsitkin. Touhu ei juuri eroa jokailtaisesta telkkarin mainostulvasta, joka kaiken aikaa viestittää, että sinussa on jotain vialla, eikö olekin, mutta kun ostat tämän maskaran/auton/jugurtin/pikkuhousunsuojan, niin korjaannut.
Muutama vuosi sitten tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi tästä ominaisuudestani. Lopetin etsimisen kuin seinään ja syöksyin syvään kriisiin. Siitä toivuttuani seurasi kirkas ja selkeä vaihe, mutta ennen pitkää aloin taas huomaamattani etsiä "tuolta ulkoa", kuten loistavan tv-sarjan, X-Filesin, klassikoksi muodostunut lause "The Truth Is Out There" oli aikoinaan yhtä klassisesti suomennettu (Totuus on tuolla ulkona). Olin taas mennyt siihen harhaan, että jos vain Tarpeeksi Tunnollisesti Sitoutuisin Tavoitteisiini, minua yhä elämässäni kiusaavat dilemmat vihdoin korjaantuisivat. Ah, miten koukuttava onkaan ajatus elämän kontrolloinnista! Samanaikaisesti tunsin kuitenkin täydellistä motivaation puutetta ja suurta turhautumista itseeni, kun en millään saanut ryhdistäydyttyä ja pidettyä itseäni kurissa. Jokin osa minusta kyllä sanoi koko ajan, että mikään ei enää auta, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi. Sehän olisi ollut - hui kauhistus - luovuttamista!
Viisas kehoterapeuttini Kari Paulus näki, mitä minussa tapahtui, ja ehdotti puolen vuoden nenänvalkaisua kaikesta etsimisestä. Saan kysyä, paljonko kello on, ja koska bussi tulee, mutta en saa kysyä, mitä minun pitäisi tehdä, jotta _________. On ollut mielenkiintoista huomata, miten monin tavoin olen yhä etsinyt. Tämän nenänvalkaisun aikana luen ainoastaan romaaneja, katson ainoastaan brittidraamaa ja -dekkareita, en tilaa Amazonista henkisiä kirjoja enkä googlaa vastauksia henkisiin kysymyksiin. En käy kursseilla enkä hoidoissa. En myöskään yritä kontrolloida syömistäni, en etsiä hoitoa allergiaani, enkä ratkoa raha-asioita. Annan kaiken vain olla. Tunnen kyllä, kuinka hallinnan menettämisen pelko hiipii mieleeni. Kaatuuko kaikki, jos päästän irti? Koko elämäni olen kontrolloinut - sortuuko kaikki kuin korttitalo, jos luovun ajatuksesta, että itse pidän sitä pystyssä?
Tarve kontrolloida syntyy lapsuudessa. Kun lapsen kasvuympäristössä on jotain, jota hän ei ymmärrä, mutta joka tuntuu pahalta, hän saattaa ryhtyä kontrolloimaan sitä siinä toivossa, että jos hän saa asian ratkaistuksi, voi hän taas elää rauhassa ja olla lapsi. Luulen, että näin on käynyt myös minulle. Loputon vastuunkantaminen ja ratkaisujen etsiminen onkin ollut pienen lapsen epätoivoinen yritys ratkaista ratkaisematonta. Mikään ei ole auttanut, koska ongelma ei koskaan ole kuulunutkaan minulle. Sen oivaltaminen on ollut hyvin huojentavaa.
12 askeleen ohjelmien ensimmäinen askel on, että tunnustetaan oma voimattomuus ongelman edessä. Minä olen juuri siinä kohdassa. Korvaani ovat tarttuneet parin laulun sanat: Tuure Kilpeläinen laulaa uudessa laulussaan "Hailii hailoo" että "se ei ratkea kuin itsestään", ja Beatles "There will be an answer. Let it be." Annan olla. Katsotaan, kuinka käy. Let go and let God.
lauantai 29. syyskuuta 2012
Afrikan tähteä Tuuren kanssa
Joulu tuli tänä vuonna aikaisin, kun Tuure Kilpeläisen uusi albumi "Afrikan tähti" ilmestyi eilen. Olin odottanut sitä kuin kauan poissa ollutta rakastettua: tuntisinko hänet vielä, ja tuntisinko samaa rakkautta ja riemua kuin ennen, vai olisiko hän muuttunut niin paljon, että olisi aika todeta, että se, mikä meillä oli, kuuluu auttamatta menneisyyteen?
Aamukuudelta käynnistin tietokoneeni, latasin albumin iTunesista ja asetuin kuuntelemaan. "Jumalan kukka", hmmm, joo, kuunnellaan myöhemmin uudestaan... "Eloon!" oli jo tuttu, ja se kyllä herättää eloon kenet tahansa, aamukuudeltakin. "Veljet", no jo alkoivat varpaat heilua. Se on poljennoltaan slaavilainen, mainion tarkkanäköinen ja koskettava tarina maahanmuuttajista, joka asettaa lempeän, mutta katsomaan pakottavan peilin meidän suomalaisten eteen: "veljet, missä riemu, missä rauha, missä ilo joka tarttuu rintaan?" Kappaleen lopun oivallus on juuri sitä Tuurea, joka on koko ajan tehnyt minuun syvän vaikutuksen: hän näkee tavallisen arjen yli suurempiin totuuksiin ja toteaa ne vilpittömästi, koruttomasti, ilman mahtipontisuutta.
Ja sitten. "Tahtoisin, tahtoisin". Aaaaaaah. Haikea, haikea espanjalainen kitara (Rocka Merilahtiko on tämän sydäntäsärkevän taituroinnin takana?) ja pehmeästi keinuva melodia, joka huojuu duurin ja mollin rajoilla ja luo ihan käsittämättömän satuttavan tunnelman, joka on yhtäaikaa täynnä rakkautta ja raastavaa kipua. Itkettää niin paljon, että en pääse ovesta ulos. Espanjalaisen kitaran haikeus tuntuu jostain syystä tavattoman tutulta, siinä on jotain sellaista, jonka olen aina tiennyt, vaikka en tiedä tietäväni. Sanoitus kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin Tuurella yleensä: nyt tullaan suurista, ylevistä totuuksista kahden ihmisen väliseen rakkauteen ja täyttymättömään kaipaukseen. Mitä merkitystä on maailman viisaiden sanoilla sen rinnalla?
Kuuntele itse.
Hyvä, etten lähtenyt Sipoon kirkkoon yleisöksi, kun tämän kappaleen videota kuvattiin - olisin ollut kovin kyynelehtivää hääväkeä :)
"Hyvä, paha, ruma mies" on mukaansatempaava renkutus miehen elämästä eri ikäkausina. Mietin oman elämäni rakkaita miehiä: pientä kummipoikaani, joka pian täyttää 4, ja isääni, joka täyttää 70 vuotta enemmän. Siinä on koko kaari. Sanoitus on sydäntälämmittävän humoristinen, mutta täynnä myötätuntoisia ja tarkkoja havaintoja. Ymmärrän elämäni miehiä taas hiukan paremmin. Ja lopussa paljastuu taas suuri elämänviisaus. Terapeuttina minusta se, kuinka nelikymppisenä mies "ravaa terapiassa", oli erityisen hauskaa :)
"En mä välitä" on reggaetyylisenä kappaleena sellaista Tuurea, jota en ole aikaisemmin kuullut. Hienosti ja aidosti reggaekin Karavaanilta sujuu. Tämänkin kappaleen melodiassa on haikeutta, jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa, joka saa keskittymään oleelliseen. Jossain vaiheessa on työnnettävä sivuun kaikki uhkakuvat ja pelot maailman sortumisesta ja keskityttävä tähän hetkeen. Joskus on oltava välittämättä.
"Hailii hailoo" osuu juuri siihen kohtaan, jossa olen koko elämäni pyörinyt: totuuden etsimiseen. Kuka kertoisi vastauksen? Mitä on (kuoleman) verhon takana? Miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään suurta, lopullista, lyijyynvalettua, painavaa totuutta ei olekaan, vaan "pienikin liikahdus, ja kaikki muuttuu"? Mitkään ulkopuolelta annetut vastaukset eivät toimi, koska totuus on alati liikkuva ja elämän mukana muuttuva olento, joka pakenee aina, kun siihen yrittää tarrautua.
Tuuren ja Karavaanin soundissa ja sanomassa on kirkkautta, joka tuo mieleen päiväntasaajan auringon, joka paistaa suoraan ylhäältä ja näyttää kaiken polttavan selvänä. Mitään ei jää varjoon. Minua koskettaa ja ilahduttaa se, kuinka arkisista asioista löydetään aina syvempi, universaali merkitys. Tuure pohtii asioita, mutta säilyttää nöyrän ihmettelevän otteen eikä juutu yhteen näkökulmaan. Rakastettuni on palannut kotiin, hiukan muuttuneena mutta silti tuttuna, ja hänessä tapahtuneet asiat vaikuttavat väistämättä myös minuun. Kiitos!
Aamukuudelta käynnistin tietokoneeni, latasin albumin iTunesista ja asetuin kuuntelemaan. "Jumalan kukka", hmmm, joo, kuunnellaan myöhemmin uudestaan... "Eloon!" oli jo tuttu, ja se kyllä herättää eloon kenet tahansa, aamukuudeltakin. "Veljet", no jo alkoivat varpaat heilua. Se on poljennoltaan slaavilainen, mainion tarkkanäköinen ja koskettava tarina maahanmuuttajista, joka asettaa lempeän, mutta katsomaan pakottavan peilin meidän suomalaisten eteen: "veljet, missä riemu, missä rauha, missä ilo joka tarttuu rintaan?" Kappaleen lopun oivallus on juuri sitä Tuurea, joka on koko ajan tehnyt minuun syvän vaikutuksen: hän näkee tavallisen arjen yli suurempiin totuuksiin ja toteaa ne vilpittömästi, koruttomasti, ilman mahtipontisuutta.
Ja sitten. "Tahtoisin, tahtoisin". Aaaaaaah. Haikea, haikea espanjalainen kitara (Rocka Merilahtiko on tämän sydäntäsärkevän taituroinnin takana?) ja pehmeästi keinuva melodia, joka huojuu duurin ja mollin rajoilla ja luo ihan käsittämättömän satuttavan tunnelman, joka on yhtäaikaa täynnä rakkautta ja raastavaa kipua. Itkettää niin paljon, että en pääse ovesta ulos. Espanjalaisen kitaran haikeus tuntuu jostain syystä tavattoman tutulta, siinä on jotain sellaista, jonka olen aina tiennyt, vaikka en tiedä tietäväni. Sanoitus kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin Tuurella yleensä: nyt tullaan suurista, ylevistä totuuksista kahden ihmisen väliseen rakkauteen ja täyttymättömään kaipaukseen. Mitä merkitystä on maailman viisaiden sanoilla sen rinnalla?
Kuuntele itse.
Hyvä, etten lähtenyt Sipoon kirkkoon yleisöksi, kun tämän kappaleen videota kuvattiin - olisin ollut kovin kyynelehtivää hääväkeä :)
"Hyvä, paha, ruma mies" on mukaansatempaava renkutus miehen elämästä eri ikäkausina. Mietin oman elämäni rakkaita miehiä: pientä kummipoikaani, joka pian täyttää 4, ja isääni, joka täyttää 70 vuotta enemmän. Siinä on koko kaari. Sanoitus on sydäntälämmittävän humoristinen, mutta täynnä myötätuntoisia ja tarkkoja havaintoja. Ymmärrän elämäni miehiä taas hiukan paremmin. Ja lopussa paljastuu taas suuri elämänviisaus. Terapeuttina minusta se, kuinka nelikymppisenä mies "ravaa terapiassa", oli erityisen hauskaa :)
"En mä välitä" on reggaetyylisenä kappaleena sellaista Tuurea, jota en ole aikaisemmin kuullut. Hienosti ja aidosti reggaekin Karavaanilta sujuu. Tämänkin kappaleen melodiassa on haikeutta, jonkinlaista maailmanlopun tunnelmaa, joka saa keskittymään oleelliseen. Jossain vaiheessa on työnnettävä sivuun kaikki uhkakuvat ja pelot maailman sortumisesta ja keskityttävä tähän hetkeen. Joskus on oltava välittämättä.
"Hailii hailoo" osuu juuri siihen kohtaan, jossa olen koko elämäni pyörinyt: totuuden etsimiseen. Kuka kertoisi vastauksen? Mitä on (kuoleman) verhon takana? Miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään suurta, lopullista, lyijyynvalettua, painavaa totuutta ei olekaan, vaan "pienikin liikahdus, ja kaikki muuttuu"? Mitkään ulkopuolelta annetut vastaukset eivät toimi, koska totuus on alati liikkuva ja elämän mukana muuttuva olento, joka pakenee aina, kun siihen yrittää tarrautua.
Tuuren ja Karavaanin soundissa ja sanomassa on kirkkautta, joka tuo mieleen päiväntasaajan auringon, joka paistaa suoraan ylhäältä ja näyttää kaiken polttavan selvänä. Mitään ei jää varjoon. Minua koskettaa ja ilahduttaa se, kuinka arkisista asioista löydetään aina syvempi, universaali merkitys. Tuure pohtii asioita, mutta säilyttää nöyrän ihmettelevän otteen eikä juutu yhteen näkökulmaan. Rakastettuni on palannut kotiin, hiukan muuttuneena mutta silti tuttuna, ja hänessä tapahtuneet asiat vaikuttavat väistämättä myös minuun. Kiitos!
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Mieletöntä miellyttämistä
Aika ajoin tulee elämässä eteen henkilö, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa aivan tavattomasti. Uskon, että jokainen tapaamamme ihminen on meille peili, joka heijastaa jotain ominaisuuttamme; jotain, johon meidän olisi tärkeää kiinnittää itsessämme huomiota. Joten aina, kun joku nousee aivan erityisen näkyväksi ja herättää vahvan tunnereaktion, kannattaa olla tarkkana. Mitä elämä yrittää juuri nyt minulle viestittää, ja miksi?
Psykologian projektio-termi tarkoittaa, että sijoitamme itsemme ulkopuolelle (toisiin ihmisiin tai ympäristöön) ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy. Mutta ne ovat silti meissä. Jos ne eivät olisi myös meissä, emme tunnistaisi niitä toisissakaan. Jos minussa ei olisi tippaakaan laiskuutta, en huomaisi toistenkaan olevan laiskoja. En tosin usko, että on mitään ominaisuutta, jota minussa, tai sinussa, ei olisi. Uskon, että meissä kaikissa on kaikki. Se, miten eri ominaisuuksia ilmennämme, vaihtelee ihmisestä toiseen. Kun joku nyt kuitenkin ajattelee, että "minä en ainakaan kykenisi tappamaan/raiskaamaan/pettämään tms.", niin pysähdytäänpä hetkeksi. Mitä ominaisuuksia on sillä, joka näitä asioita tekee? Hän todennäköisesti tuntee vihaa, pettymystä, epätoivoa, himoa, omistushalua, mustasukkaisuutta, pelkoa, alemmuutta, turvattomuutta, puutetta. Kukapa meistä ei joskus näitä tuntisi? On kysymys vain siitä, miten annamme tunteidemme ohjata toimintaamme, ja siihen vaikuttaa aivan määräävästi se, miten meitä itseämme on kohdeltu. Tuo "minä en ainakaan" on varma merkki siitä, että kieltää itsessään olevan jotain, joka kyllä on, ja voisi tulla näkyviinkin ihan samalla tavoin, jos omat olosuhteet olisivat toiset.
Kun siis pystymme näkemään ja nimeämään toisissa olevia ominaisuuksia, ovat ne myös meidän ominaisuuksiamme. Kun näemme toisessa ominaisuuden, joka herättää voimakasta ihastusta tai ärtymystä, on kyseessä ominaisuus, jota emme joko tiedosta itsessämme olevan, emme salli sitä itsellemme, tai emme uskalla käyttää sitä.
Tuo BBC:n sähäkkä Sherlock on edelleen vienyt paljon palstatilaa sisäisessä maailmassani. Katsotaanpa: hän on älykäs, nopea, ketterä, valovoimainen, tarkkanäköinen, energinen, pitkä, seksikäs, rytmikäs, kärsimätön, addikti, sietää huonosti tyhmyyttä ja hitautta, ei ota toisten tunteita huomioon, ei pyri miellyttämään, käyttää toisia hyväkseen, sietää huonosti pettymyksiä, kyllästyy nopeasti, ylemmyydentuntoinen, elää työlleen, nauttii haasteista... Tuttua, niin kovin tuttua :) Minulle tällä hetkellä erityisen tärkeältä tuntuu tuo, että hän ei pyri miellyttämään vaan on anteeksipyytelemättömän inhimillinen oma itsensä. Oma itsensä silläkin uhalla, että hänestä ei pidetä. Totta on, että: "I don't have friends. I've just got one." Monien mielestä hän on friikki ja psykopaatti (mitä hän ei todellakaan ole: psykopaatilta puuttuvat tunteet täysin, Sherlock vain työntää ne sivuun, koska kokee niiden häiritsevän elämän todella tärkeitä asioita. Mutta tunteita hänellä kyllä on, kuten niin monta kertaa on sarjan edetessä nähty. Hän kykenee myös tuntemaan empatiaa, mihin psykopaatti ei pysty.) Mutta koska hän niin näkyvästi on, kuka on, häneen reagoidaan. On hänen lähellään toki myös ihmisiä, jotka hänestä välittävät: Mrs Hudson, Molly, Lestrade - ja uskallan jopa väittää, että Mycroftkin välittää veljestään jollain tasolla. Ja ennen kaikkea hänellä on John, joka riipaisevassa jaksossa "The Reichenbach Fall" sanoo: "You were the best man and the most human human being I have ever known." Jos tuo ei ole rakkautta, niin en tiedä mikä on.
Laitanpa tähän väliin yhden Youtuben monista, aivan käsittämättömän taitavasti tehdyistä fanivideoista. Tuplaklikkaamalla saat videon näkymään koko näytössä. Mielestäni Sherlockin särmikäs persoona tulee tässä hyvin esiin.
Noin! Ja takaisin miellyttämiseen... Minä, ja niin monet muutkin ihmiset tässä maailmassa, olemme oppineet, että meidän pitää olla tietynlaisia, jotta meistä pidetään ja meitä ei hylätä. Luulenpa, että tässä on suurin syy kaikkiin mielenterveyden ongelmiin. Ihmisen tarve kontaktiin ja läheisyyteen on niin suuri, että olemme valmiita uhraamaan osan itsestämme, jotta emme jäisi yksin. Yritämme peittää itsessämme ne ominaisuudet, joiden kuvittelemme olevan toisten mielestä epämiellyttäviä, ja inhoamme niitä niin itsessämme kuin toisissakin. Erityisesti parisuhteissa ajaudutaan konflikteihin siksi, että ei siedetä toisen ( = itsen) ei-toivottuja ominaisuuksia, ja koko yhdessäolo supistuu jatkuvaksi toisen kritisoinniksi ja syyttelyksi.
Miellyttämisessä on se ongelma, että kun yrittää miellyttää kaikkia, ei loppujen lopuksi miellytä oikein ketään. Kukaan ei oikein kunnolla pääse näkemään, kuka olen, eikä siksi pysty päättämään, pitääkö minusta vai ei. Aivan hirvittävän surullista. Lisäksi toisia miellyttämällä ei koskaan miellytä itseään. Kun jatkuvasti jää ilman sitä, mitä haluaisi, on koko ajan pettynyt, ja vähitellen pettymykset muuttuvat pysyväksi katkeruudeksi. Pettynyt ja katkera ihminen on ainaisessa sotatilassa muun maailman kanssa. Hän on vihainen, koska kukaan ei ole ottanut hänen tarpeitaan huomioon, vaikka hän itse on uhrannut toisten tarpeille koko elämänsä. Hän odottaa ja odottaa, että tulisi vihdoin joku, joka antaisi hänelle kaikkea sitä, mitä hän uskoo antaneensa toisille, eikä hän huomaa, että tuo "joku" on kaiken aikaa ollut hänen lähellään. Se on hän itse.
Pienen vauvan tarpeista huolehtii äiti. Äidin tehtävä on tunnistaa vauvan tarpeet ja vastata niihin, vaikka vauva itse ei vielä osaa sanoa, mitä hän kulloinkin tarvitsee. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole tällaista tehtävää meidän elämässämme. Aikuisina meidän on itse ilmaistava, mitä tarvitsemme, ja pidettävä huolta, että sen saamme. Jos elämänkumppani, työpaikka, asuinpaikka, terveydentila tai muu tärkeä asia elämässämme ei ole sellainen, kuin haluaisimme, on meidän tehtävä asialle jotain. ITSE. Aikuisina emme enää voi odottaa, että toinen ihminen tai ympäristö muuttuisi sellaiseksi, kuin me haluamme.
Eilen illalla huomasin Facebookissa videon, jossa terapeutti saa kuulla, että hänellä on vain kuusi viikkoa elinaikaa, ja ryhtyy rehelliseksi. Video tuntuu kysyvän, aiommeko odottaa elämämme viimeisiin viikkoihin saakka, ennen kuin uskallamme rehellisesti olla, mitä olemme. Miten sinä vastaat?
Psykologian projektio-termi tarkoittaa, että sijoitamme itsemme ulkopuolelle (toisiin ihmisiin tai ympäristöön) ne ominaisuudet, joita emme itsessämme tiedosta tai hyväksy. Mutta ne ovat silti meissä. Jos ne eivät olisi myös meissä, emme tunnistaisi niitä toisissakaan. Jos minussa ei olisi tippaakaan laiskuutta, en huomaisi toistenkaan olevan laiskoja. En tosin usko, että on mitään ominaisuutta, jota minussa, tai sinussa, ei olisi. Uskon, että meissä kaikissa on kaikki. Se, miten eri ominaisuuksia ilmennämme, vaihtelee ihmisestä toiseen. Kun joku nyt kuitenkin ajattelee, että "minä en ainakaan kykenisi tappamaan/raiskaamaan/pettämään tms.", niin pysähdytäänpä hetkeksi. Mitä ominaisuuksia on sillä, joka näitä asioita tekee? Hän todennäköisesti tuntee vihaa, pettymystä, epätoivoa, himoa, omistushalua, mustasukkaisuutta, pelkoa, alemmuutta, turvattomuutta, puutetta. Kukapa meistä ei joskus näitä tuntisi? On kysymys vain siitä, miten annamme tunteidemme ohjata toimintaamme, ja siihen vaikuttaa aivan määräävästi se, miten meitä itseämme on kohdeltu. Tuo "minä en ainakaan" on varma merkki siitä, että kieltää itsessään olevan jotain, joka kyllä on, ja voisi tulla näkyviinkin ihan samalla tavoin, jos omat olosuhteet olisivat toiset.
Kun siis pystymme näkemään ja nimeämään toisissa olevia ominaisuuksia, ovat ne myös meidän ominaisuuksiamme. Kun näemme toisessa ominaisuuden, joka herättää voimakasta ihastusta tai ärtymystä, on kyseessä ominaisuus, jota emme joko tiedosta itsessämme olevan, emme salli sitä itsellemme, tai emme uskalla käyttää sitä.
Tuo BBC:n sähäkkä Sherlock on edelleen vienyt paljon palstatilaa sisäisessä maailmassani. Katsotaanpa: hän on älykäs, nopea, ketterä, valovoimainen, tarkkanäköinen, energinen, pitkä, seksikäs, rytmikäs, kärsimätön, addikti, sietää huonosti tyhmyyttä ja hitautta, ei ota toisten tunteita huomioon, ei pyri miellyttämään, käyttää toisia hyväkseen, sietää huonosti pettymyksiä, kyllästyy nopeasti, ylemmyydentuntoinen, elää työlleen, nauttii haasteista... Tuttua, niin kovin tuttua :) Minulle tällä hetkellä erityisen tärkeältä tuntuu tuo, että hän ei pyri miellyttämään vaan on anteeksipyytelemättömän inhimillinen oma itsensä. Oma itsensä silläkin uhalla, että hänestä ei pidetä. Totta on, että: "I don't have friends. I've just got one." Monien mielestä hän on friikki ja psykopaatti (mitä hän ei todellakaan ole: psykopaatilta puuttuvat tunteet täysin, Sherlock vain työntää ne sivuun, koska kokee niiden häiritsevän elämän todella tärkeitä asioita. Mutta tunteita hänellä kyllä on, kuten niin monta kertaa on sarjan edetessä nähty. Hän kykenee myös tuntemaan empatiaa, mihin psykopaatti ei pysty.) Mutta koska hän niin näkyvästi on, kuka on, häneen reagoidaan. On hänen lähellään toki myös ihmisiä, jotka hänestä välittävät: Mrs Hudson, Molly, Lestrade - ja uskallan jopa väittää, että Mycroftkin välittää veljestään jollain tasolla. Ja ennen kaikkea hänellä on John, joka riipaisevassa jaksossa "The Reichenbach Fall" sanoo: "You were the best man and the most human human being I have ever known." Jos tuo ei ole rakkautta, niin en tiedä mikä on.
Laitanpa tähän väliin yhden Youtuben monista, aivan käsittämättömän taitavasti tehdyistä fanivideoista. Tuplaklikkaamalla saat videon näkymään koko näytössä. Mielestäni Sherlockin särmikäs persoona tulee tässä hyvin esiin.
Noin! Ja takaisin miellyttämiseen... Minä, ja niin monet muutkin ihmiset tässä maailmassa, olemme oppineet, että meidän pitää olla tietynlaisia, jotta meistä pidetään ja meitä ei hylätä. Luulenpa, että tässä on suurin syy kaikkiin mielenterveyden ongelmiin. Ihmisen tarve kontaktiin ja läheisyyteen on niin suuri, että olemme valmiita uhraamaan osan itsestämme, jotta emme jäisi yksin. Yritämme peittää itsessämme ne ominaisuudet, joiden kuvittelemme olevan toisten mielestä epämiellyttäviä, ja inhoamme niitä niin itsessämme kuin toisissakin. Erityisesti parisuhteissa ajaudutaan konflikteihin siksi, että ei siedetä toisen ( = itsen) ei-toivottuja ominaisuuksia, ja koko yhdessäolo supistuu jatkuvaksi toisen kritisoinniksi ja syyttelyksi.
Miellyttämisessä on se ongelma, että kun yrittää miellyttää kaikkia, ei loppujen lopuksi miellytä oikein ketään. Kukaan ei oikein kunnolla pääse näkemään, kuka olen, eikä siksi pysty päättämään, pitääkö minusta vai ei. Aivan hirvittävän surullista. Lisäksi toisia miellyttämällä ei koskaan miellytä itseään. Kun jatkuvasti jää ilman sitä, mitä haluaisi, on koko ajan pettynyt, ja vähitellen pettymykset muuttuvat pysyväksi katkeruudeksi. Pettynyt ja katkera ihminen on ainaisessa sotatilassa muun maailman kanssa. Hän on vihainen, koska kukaan ei ole ottanut hänen tarpeitaan huomioon, vaikka hän itse on uhrannut toisten tarpeille koko elämänsä. Hän odottaa ja odottaa, että tulisi vihdoin joku, joka antaisi hänelle kaikkea sitä, mitä hän uskoo antaneensa toisille, eikä hän huomaa, että tuo "joku" on kaiken aikaa ollut hänen lähellään. Se on hän itse.
Pienen vauvan tarpeista huolehtii äiti. Äidin tehtävä on tunnistaa vauvan tarpeet ja vastata niihin, vaikka vauva itse ei vielä osaa sanoa, mitä hän kulloinkin tarvitsee. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole tällaista tehtävää meidän elämässämme. Aikuisina meidän on itse ilmaistava, mitä tarvitsemme, ja pidettävä huolta, että sen saamme. Jos elämänkumppani, työpaikka, asuinpaikka, terveydentila tai muu tärkeä asia elämässämme ei ole sellainen, kuin haluaisimme, on meidän tehtävä asialle jotain. ITSE. Aikuisina emme enää voi odottaa, että toinen ihminen tai ympäristö muuttuisi sellaiseksi, kuin me haluamme.
Eilen illalla huomasin Facebookissa videon, jossa terapeutti saa kuulla, että hänellä on vain kuusi viikkoa elinaikaa, ja ryhtyy rehelliseksi. Video tuntuu kysyvän, aiommeko odottaa elämämme viimeisiin viikkoihin saakka, ennen kuin uskallamme rehellisesti olla, mitä olemme. Miten sinä vastaat?
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Ajatuksia kissoista ja terapeuttisesta paranemisprosessista
Istahdin tähän koneen ääreen ja ajattelin katsoa, mitä lähtee tulemaan. Kaunis, sielukas Vieno-kissani (puoli vuotta sitten kuolleen Ainon velipoika) tassuttelee ympäriinsä omissa asioissaan. Sillä on kodin vartioinnin lisäksi lukuisia muita tehtäviä, joista kaikista en edes tiedä. Luulen, että se näkee paljon sellaista, mitä minä en näe. Pidän ajatuksesta, että kissat näkisivät tämän fyysisen maailmamme lisäksi myös henkimaailmaan yhtä luonnollisesti kuin me ihmiset näemme olohuoneen ja keittiön. Ehkä se näkee myös Ainon silloin tällöin. Itse en ole Ainoa nähnyt sen jälkeen, kun näin sen harmaan hahmon pari kertaa livahtavan eteisestä keittiöön vähän kuolemansa jälkeen (Vieno oli samaan aikaan parvekkeella), mutta tunnen kyllä sen läsnäolon. Aino lähettää minulle viestejä silloin tällöin. Sen terveyskortti on ilmestynyt odottamattomassa paikassa; Aino-nimi on tullut esiin tai radiosta on tullut Ainosta muistuttava kappale hetkellä, jolloin olen pohtinut jotain tärkeää päätöstä. Olen myös tuntenut Ainon olkapäälläni hetkinä, jolloin olen ollut yksin ja hukassa. Pieni kulta <3
* * * *
Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.
Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.
Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?
Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.
Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.
Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.
Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.
Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.
Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.
* * * *
Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!
* * * *
Olen terapiatyössäni monesti kohdannut asiakkaan, joka ei halua tutkia omaa menneisyyttään ja varsinkaan lapsuuttaan. Hän haluaa kieltää varhaisten vuosiensa merkityksen sille, miten hän nykyhetkessä toimii, ja käsittelisi asioitaan mieluiten vain tämän hetken näkökulmasta. Hän yrittää muuttaa käytöstään pelkästään päättämällä niin, eikä voi käsittää, miksei se onnistu.
Ymmärrän hyvin, miksi lapsuuden asioiden käsittely tuntuu vastenmieliseltä. Siellä voi olla paljon pelkoa ja kipua, jotka mieluummin haudataan mielen syövereihin kuin tunnustetaan ja käsitellään. Menneisyyden muistelu tuntuu monesta myös turhalta siksi, että sitä ei enää voi muuttaa. Joku saattaa kokea, että lapsuuden olosuhteiden ääneen myöntäminen on vanhempien syyllistämistä, joku toinen mieluiten kieltäisi vanhemmillaan olevan minkäänlaista osuutta siihen, minkälainen ihminen hänestä on kasvanut.
Lemmikkieläinten kohdalla on yleensä paljon helpompi myöntää pentuajan merkitys eläimen myöhemmälle käyttäytymiselle. Moni on hyvin tietoinen siitä, minkä ikäisenä pentujen katsotaan olevan luovutuskelpoisia, koska he ymmärtävät, miten suuri merkitys emon hoivalla on pennun terveyden, sosiaalisuuden ja itsenäisyyden kannalta. Erilaisten käytösongelmien ymmärretään juontavan juurensa eläimen varhaisten vaiheiden kokemuksista. Kiinnostavaa on siksi se, miten vaikea joidenkin on hyväksyä sama näkökulma oman itsensä kohdalla. Liekö syynä se, että silloin joutuisimme itse vastuuseen omien lastemme kehityksestä?
Terapeuttisessa paranemisprosessissa on mielestäni oltava kaksi näkökulmaa: menneisyys ja nykyisyys. Ilman ymmärrystä siitä, missä olosuhteissa käyttäytymismallimme ovat syntyneet, ei niitä voi muuttaa. Tilanne on yhtä mahdoton kuin se, jos yrittää hävittää pihastaan voikukkaa ainoastaan noukkimalla niitä pois. Ne vintiöthän puskevat päänsä uudelleen ylös heti, kun silmä välttää. Jos haluaa päästä voikukasta eroon, on sen juuretkin kaivettava ylös. Sama pätee meidän ihmisten kohdalla: on mentävä asioiden juurille, jotta niille voisi mitään tehdä.
Ymmärtäminen on avain muutokseen. Muutos käynnistyy, kun tiedostaa, mihin olosuhteisiin on lapsena reagoinut omaksumalla tietyn käyttäytymismallin. Nämä mallit ovat aina seurausta jostain, ne eivät synny tyhjiössä. Yleensä kysymys on hyväksytyksi tulemisesta. Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan ja siitä, että nämä eivät hylkää häntä. Hän tietää, että hylättynä hän ei selviä hengissä. Siispä hän alkaa mukautua niihin olosuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskelle hän on syntynyt. Hän vaistoaa hyvin varhaisessa vaiheessa toisten tunteet ja erityisen herkkä hän on sille, katsotaanko häntä rakastavasti. Ja rakkauttahan ei voi teeskennellä. Pieni lapsi näkee, laajenevatko häntä katsovan henkilön pupillit kiintymyksestä, ja tuntee omassa kehossaan, ovatko häntä hoitavat kädet lempeät ja rauhalliset vai kovat ja kiireiset.
Sopeutuakseen ympäristöönsä ja varmistaakseen, että häntä ei hylätä, pieni lapsi alkaa rajoittaa itseään. Hän jättää vähitellen ilmaisematta ne tunteet ja tarpeet, joiden hän vaistoaa olevan ei-toivottuja. Ilmaisun sijaan hän turvautuu epäsuoriin ilmaisukeinoihin: manipulointiin, uhmaan, kiltteyteen, harmittomuuteen tai passiiviseen aggressiivisuuteen, sekä monenlaisiin sijaistoimintoihin. Tunteet kun eivät koskaan suostu täysin tukahtumaan, vaan löytävät aina jonkin keinon purkautua. Ihminen on organismi, joka aina hakee tasapainoa, eli homeostaasia.
Nämä varhaislapsuudessa omaksutut selviytymiskeinot seuraavat meitä aikuisuuteen. Vaikka olosuhteet ovat muuttuneet, toimimme yhä samoin kuin lapsuudenperheessämme. Ja tässä tulee se syy, minkä takia on niin tärkeää tiedostaa omat juurensa: huomaamme, että meidän ei enää tarvitsekaan rajoittaa itseämme varmistaaksemme, että meidät hyväksytään. Lisäksi voimme vihdoin surra niitä asioita, jotka menetimme kauan sitten, kun emme voineet ilmaista itseämme turvallisesti. Se on aivan yhtä tärkeä surutyö kuin rakkaan läheisen menettämisen kohdalla tehtävä työ. Tiedostamalla, missä ja miksi selviytymiskeinomme ovat syntyneet, palautamme myös vastuun sinne, minne se kuuluu. Yksikään lapsi ei ole syyllinen omiin ongelmiinsa, eikä vastuussa niistä olosuhteista, joissa hän on kasvanut. Mutta aikuistuttuaan hän on vastuussa siitä, että ei siirrä omia vanhentuneita käyttäytymismallejaan eteenpäin omille lapsilleen. Ja tämän vastuun voi kantaa ainoastaan katsomalla omaa menneisyyttään.
Sielullisesta näkökulmasta katsottuna lapsuutemme olosuhteet eivät ole ongelma, vaan välttämätön käynnistäjä niille asioille, joita olemme tulleet tähän elämään kokemaan. Esimerkiksi alkoholistiperheiden lapsille kehittyy usein äärimmäisen tarkka vaisto, jolla he tulkitsevat toisten ihmisten sanattomia viestejä. Tämä vaisto on arvokas lahja ja siitä on myöhemmässä elämässä paljon hyötyä, kun sitä oppii käyttämään. Opettajani tapasivat sanoa, että terapian myötä vähitellen "paska muuttuu lannoitteeksi" eli omien rankkojen kokemusten läpikäynti avaakin tietä suuremmalle ymmärrykselle, myötätunnolle, anteeksiannolle ja toisten auttamiselle. Nämä ovat korkeampia, henkisiä ominaisuuksia, joita ei voi opetella kirjoista.
Menneisyyden tiedostaminen avaa myös mahdollisuuden sanoa vihdoin ääneen se, mikä omalle itsellemme on totta. Se lapsi, joka ei uskaltanut sanoa, miltä hänestä tuntuu, saa lopultakin suunvuoron. Olen nähnyt monesti, kuinka terapiassa asioiden ja tunteiden ääneen sanominen saa aikaan muutoksen siinä, miten ihminen nykyhetkessä toimii. Tämä muutos näyttäisi tapahtuvan ihan itsestään ilman, että omaa käytöstään tarvitsee tietoisesti muuttaa. Riittää, kun piilossa ollut syy on saatu päivänvaloon. Silloin se menettää voimansa ja lakkaa vaikuttamasta meihin. Terapiassa toki harjoitellaan vaihtoehtoisia toimintamalleja nykyhetkenkin tilanteissa, mutta varsinainen muutos tapahtuu pinnan alla.
* * * *
Tässä Tuure laulaa kaikille lapsille, ja mielestäni myös niille, joita me nykypäivän aikuiset kerran olimme. Jokainen lapsi ansaitsee tuntea, että hänen syntymänsä on ollut lahja. Kaunista sunnuntaita teille kaikille!
maanantai 3. syyskuuta 2012
Paranemisen avaimet, osa 2
Tässä tulevat nyt Gabor Matén kirjan "When the Body Says No" loput neljä paranemisen avainta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin tässä ja tässä.
4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)
Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.
Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.
Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.
Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.
Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.
Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.
5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)
Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.
Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.
6. Assertion (Vakuuttaminen)
Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".
Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.
Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.
7. Affirmation (Vahvistaminen)
Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!
Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.
Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.
Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.
Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.
4. Autonomy (Itsemääräämiskyky)
Sairaudella ei pelkästään ole historiaa, vaan se myös kertoo historiaa meidän omasta elämästämme. Sairaudessa kulminoituu elämänmittainen taistelu Itsen (Self) puolesta. "Itse", isolla kirjoitettuna, tarkoittaa tässä ihmisen aidointa, autenttisinta olemusta, joka pyrkii joka hetki toteutumaan ja tulemaan näkyviin. Se tarkoittaa ihmisen tietoisuutta itsestään, muista ihmisistä ja ympäristöstä erillisenä.
Pelkästään yksinkertaisesta, biologisesta näkökulmasta katsoen voi näyttää siltä, että fysiologisen organismin selviytyminen olisi luonnon tärkein pyrkimys. Vielä sitäkin tärkeämpää näyttäisi kuitenkin olevan autonomisen, itse itseään säätelevän psyyken säilyminen. Mieli ja sielu sietävät vakaviakin fyysisiä koettelemuksia, mutta lukuisat esimerkit osoittavat, että fyysinen ruumis alkaa vähitellen antaa periksi, jos psyykkinen eheys ja vapaus ovat uhattuina.
Tästä minulla on mainio omakohtainen kokemus. Olin kärsinyt vuosia lapaluitteni välissä olevasta solmusta, joka tuntui välillä suorastaan kylmenevän ja aiheutti päänsärkyjä ja käsien puutumista. Päätäni ja käsiäni oli kyllä (turhaan) tutkittu, mutta kukaan ei ollut hoksannut katsoa, mitä tukirangalleni kuului. Jumpat ja muut auttoivat hetkellisesti, mutta vaiva paheni. Menin sitten Antti Heikkilän vastaanotolle, ja hän totesi noin puolitoista minuuttia minua kuunneltuaan, että vaiva on psykosomaattinen ja kiusaa yleensä vastuullisia, tunnollisia ja itseltään liikaa vaativia ihmisiä. Fyysisellä tasolla vaiva tarkoitti sitä, että selän syvät lihakset menevät jumiin, koska jatkuva psyykkinen epätasapaino aiheuttaa kehossa jännitystilan. Hän alkoi puhua juuri tästä autenttisen Itsen toteutumisesta ja kehotti minua kysymään voimaeläimeltäni, Jumalalta tai enkeleiltä, mikä se on, jota vastustan, ja joka ongelman aiheuttaa. Enpä ollut koskaan kuullut moisia kysymyksiä lääkärin vastaanotolla! Antti avasi lihasteni solmut manuaalisesti ja sanoi, että yleensä vaiva poistuu, kun ihminen oivaltaa, mistä siinä on kyse. Samana iltana nukkumaan mennessäni pyysin asiaan opastusta ja näinkin unen, jonka tulkinta johdatti minut sellaisen asian äärelle, jonka olin uppiniskaisesti (!!) mielessäni kieltänyt vuosikausia. Samalla hetkellä, kun asian itselleni myönsin, tunsin että selässäni ollut solmu napsahti auki. Ja auki se on siitä lähtien pysynytkin. Antti, kiitokset, olet melkoinen poppamies.
Sairaus on loppujen lopuksi rajakysymys. Rajoilla tarkoitetaan sitä omaa, näkymätöntä reviiriämme, joka erottaa meidät ympäristöstämme ja toisista ihmisistä. Ne perustuvat siihen tietoiseen, sisäiseen tuntemukseen, joka määrittelee, kuka minä olen. Monet meistä ovat oppineet, että meidät määritellään ulkopuolelta. Matka oman itsen määrittelemiseen alkaa siitä, kun kysyy itseltään: "Mitä minä haluan enemmän, tai vähemmän, omassa elämässäni ja ihmissuhteissani? Mistä pidän, mistä en pidä? Paljonko jaksan, ehdin tai haluan tehdä?" Nämä kysymykset voivat olla hyvin pelottavia, koska ne saattavat johtaa oman elämän muuttumiseen, ja siksi moni ei uskalla koskaan pysähtyä niitä kysymään.
Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka ovat kokeneet vakavaa omia rajojaan rikkovaa kohtelua iässä, jossa heille ei vielä ollut kehittynyt autonomista Itseä, ovat suurimmassa vaarassa sairastua. Lapsuusajan stressitekijöitä ovat mm. emotionaalinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, vanhempien päihteiden käyttö tai mielenterveyden ongelmat, ja niillä on selvä korrelaatio aikuisiän riskikäyttäytymisen, terveysongelmien ja ennenaikaisten kuolemien kanssa. Useimpien lasten rajoja ei ole näin rajusti rikottu, mutta aivan yhtä haitallista on se, että lapsen rajat eivät alun perinkään pääse rakentumaan. Monet vanhemmat eivät osaa tukea lapsensa terveiden rajojen kehittymistä siksi, että he itsekään eivät ole siinä tukea saaneet. Sitä ei voi antaa, mitä itsellä ei ole.
Ilman selkeitä rajoja itsensä ja vanhempiensa välillä lapsi pysyy sulautuneena vanhempaansa. Hänellä ei silloin ole mahdollisuutta ilmaista omaa tahtoaan eikä sanoa "ei" (eikä siksi myöskään "kyllä"!) Hän kokee olevansa vastuussa vanhempiensa tunteista ja tarpeista. Kun tällainen lapsi kasvaa aikuiseksi, hän hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa hän voi edelleen pysyä yhteensulautuneena, riippuvaisena toisesta ihmisestä. Koska sairauteen johtava immuniteetin hämmennystila heijastaa ihmisen vaikeutta erottaa toisistaan Itse ja ei-Itse (kaikki se, joka on minun rajojeni ulkopuolella), on yksi paranemisen edellytyksistä juuri omien rajojen rakentaminen tai tunnistamaan opettelu.
5. Attachment (Kiintymys, liittyminen)
Kiintymys on se yhteys, jolla liitymme maailmaan. Varhaisissa kiintymyssuhteissamme joko opimme tai kadotamme kykymme pysyä avoimina, terveinä ja itse itseämme hoivaavina. Juuri noissa kiintymyssuhteissa opimme ilmaisemaan vihaa tai tukahduttamaan sen. Itsemääräämiskykymme joko kehittyy tai tuhoutuu. Yhteys toisiin on myös paranemisen edellytys. Monet tutkimukset osoittavat, että ihmiset, joilla on vähän tai ei lainkaan sosiaalisia kontakteja, ovat suurimmassa vaarassa sairastua.
Pettymykset ihmissuhteissa aiheuttavat surua, vihaa ja suurta kipua. Näitä tunteita välttääkseen ihminen saattaa kääntää selkänsä toisille ihmisille ja katkeroitua. Joskus on helpompi jäädä kiinni katkeruuteen sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea kaiken sen kivun, joka pettymyksistä on seurannut, sekä uskaltaisi myöntää oman kaipauksensa toisen ihmisen luo. Kaiken vihamme alla on turhautumisemme siitä, että emme ole kokeneet kaipaamamme syvällistä, intiimiä kontaktia toiseen ihmiseen. Paraneminen edellyttää ja tarkoittaa sitä, että uskallamme kohdata jälleen sen haavoittuvuutemme, joka alunperin sai meidät emotionaalisesti sulkeutumaan. On tärkeää huomata, että emme ole enää avuttomia, riippuvaisia lapsia, eikä meillä ole enää syytä pelätä haavoittuvuuttamme. Saatamme tulla satutetuksi ja pettyä, mutta kykenemme selviytymään siitä. Voimme vihdoin antaa itsellemme luvan kunnioittaa meissä olevaa ihmisen universaalia kaipuuta yhteyteen, ja haastaa sen syvälle juurtuneen uskomuksen, joka tiedostamattamme sairastuttaa niin monia: että emme ole rakastettavia, rakkauteen kykeneviä.
6. Assertion (Vakuuttaminen)
Vakuuttaminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että julistamme itsellemme ja maailmalle: "Minä olen" ja "Minä olen, kuka olen".
Kirjassa tulee toistuvasti esille, kuinka ihmiset pelkäävät sitä, että jos he eivät ole koko ajan toimeliaita, he kokevat kauhistuttavaa tyhjyyttä. Heille reaalimaailma tarkoittaa kaaosta, oleminen tekemistä, merkityksellisyys aikaansaannoksia. He luulevat, että itsemääräämiskyky ja vapaus tarkoittavat oikeutta tehdä, toimia ja reagoida miten huvittaa.
Vakuuttavuus on syvempi oman itsen julistuksen muoto kuin pelkkä toiminnanvapaus. Se on sitä, että olemme olemassa riippumatta siitä, miten meitä on kohdeltu, mikä on historiamme, persoonallisuutemme, kykymme tai muiden käsitys meistä. Vakuuttavuus tarkoittaa, että meidän ei enää tarvitse tekemisillämme perustella oikeuttamme olla olemassa.
7. Affirmation (Vahvistaminen)
Vahvistamme itseämme tekemällä positiivisia, arvokkaita asioita. On kaksi perusarvoa, joiden kunnioittamisella on suuri parantava ja eheyttävä vaikutus.
Ensimmäinen arvo on luovuus. Jumalat loivat ihmisen omaksi kuvakseen, joten meilläkin on sisäsyntyinen tarve luoda. Luovuus voi ilmetä useiden kanavien kautta: kirjoittamalla, taiteen tai musiikin kautta, työn, kokkaamisen, puutarhanhoidon tai sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Tärkeintä on kunnioittaa tätä tarvetta ja etsiä sille kanava. Sen kunnioittaminen parantaa; sen tukahduttaminen näivettää niin ruumista kuin sieluakin. Ja on tärkeää muistaa, että luovuus on prosessi, ei lopputulos!
Toinen arvo on maailmankaikkeus, ja meidän yhteytemme kaikkeen, mikä on. Harha, että olemme irrallamme, yksin ja ilman kontaktia, vahingoittaa meitä pahasti. Huolimatta siitä, miten paljon elämä on meille tätä synkkää kuvaa näyttänyt, on se silti pelkkä harha.
Fyysisessä mielessä on helppo nähdä, että käsityksemme itsestämme maailmankaikkeudesta erillisinä olentoina on harha: meidät on tehty samoista aineksista kuin kaikki muutkin, ihmiset, eläimet, puut, kivet, meret, jopa tähdet. Tietoisuutemme itsestämme aiheuttaa sen, että tunnemme olevamme erillisiä, mutta todellisuudessa emme koskaan ole erossa muista. Tätä tietoisuutta voi myös nimittää egoksi.
Sairauden myötä moni alkaa vaistomaisesti etsiä omaa hengellisyyttään. Sen voi löytää traditionaalisista uskonnoista, meditaatiosta tai luontoyhteyden kautta. Polku on jokaiselle oma. Kaikille etsintä ei suinkaan ole helppoa. "Etsivä löytää", sanotaan. Etsiminen sinänsä on jo löytämistä, sillä voimme etsiä ainoastaan sitä, jonka jollain tasolla tiedämme olevan olemassa.
Monet työstävät asioitaan psykologisessa mielessä, mutta eivät koskaan avaudu omille hengellisille tarpeilleen. Toiset etsivät parannusta ainoastaan hengellisillä tavoilla ja etsivät Jumalaa tai universaalia Itseä, eivätkä huomaa, miten tärkeää on tuntea myös oma, persoonallinen ja inhimillinen Itsensä ja kehittää sitä. Terveyteen vaaditaan, että huolehtii itsestään fyysisellä, psyykkisellä ja hengellisellä tasolla. Minkä tahansa tason laiminlyönti altistaa epätasapainolle ja sairaudelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)