Sitä on ilmassa taas...

...nimittäin Sherlock-hulluutta.

Tämä kirjoitus perustuu jo nähtyihin jaksoihin ja osittain myös kirjoihin. Lisäksi se sisältää uusiin jaksoihin liittyviä, tekijöiden ja BBC:n virallisesti julkistamia tiedonmurusia, jotka saattavat olla myös hämäystä. 

Sherlockin kolmannen kauden kuvaukset ovat alkaneet Britanniassa, ja yli vuoden sherlockittomassa tilassa nälkiintyneet fanit ovat riehaantuneet täysin. Sarjan maailmanlaajuinen fanijoukko on raivoisan kiihkeä ja tuhannet ja taas tuhannet ovat menettäneet niin sydämensä kuin mielenrauhansakin. Bristolissa ja Cardiffissa viime päivinä tehdyt ulkokuvaukset ovat vetäneet paikalle sankoin joukoin näitä kiihkoilijoita, eikä kaikilla ole homma pysynyt ihan hanskassa. Benedict Cumberbatch itse esitti toivomuksen, että tekijöille annettaisiin työrauha, ja että fanit eivät julkaisisi ottamiaan kuvia missään mediassa. Jotkut ovat kunnioittaneet tätä toivomusta, toiset eivät. Nettiin on ilmestynyt myös koko joukko paikallaolleiden raportteja ja tietenkin myös päätähuimaavia spekulointeja siitä, mitä nähdyt asiat ehkä, mahdollisesti, saattaisivat tarkoittaa - tai sitten eivät.

Koko kyseinen ilmiö on tavattoman koukuttava. Itsekin yritin urhoollisesti pysyä poissa Twitterin ja Facebookin Setlock-sivuilta, mutta huomaan aina vaan uudestaan kurkistelevani siellä. #Setlock on Twitterin ketju, jossa juorutaan kuvauspaikoista, julkaistaan kuvia, leuhkitaan Benedictin tapaamisilla ja särjetään sydämiä. Nyt samanniminen sivu löytyy myös Facebookista. Näinä sosiaalisen median aikoina tieto leviää lähes valonnopeudella, ja kun hetkessä saa kännykällään yhteyden muihin samasta asiasta kiinnostuneisiin ympäri maailman, niin ilmiön imua on hyvin vaikea vastustaa. On hauskaa jännittää yhdessä toisten kanssa, miten Sherlock lopulta lavasti oman kuolemansa, onko Moriarty sittenkin yhä elossa vai nähdäänkö tulevissa jaksoissa joku muu pahis, tai ilmestyykö tarinaan myös John Watsonin kirjoista tuttu vaimo Mary Morstan - ja hui, mitä se tekisi Sherlockin ja Johnin suhteelle. Kuvauksissa nähdyt kohtaukset ovat herättäneet arvauksia tulevista juonenkäänteistä ja intohimoisimmat, värikkäällä mielikuvituksella varustetut fanit ovat jo reagoineet näihin arvauksiin suurella tunteella. Todellisuudessahan kukaan ei kuitenkaan voi tietää näkemiensä lyhyiden kohtausten todellista merkitystä juonikokonaisuuden kannalta, mutta se ei haittaa, tärkeintä on heittäytyä täysillä mukaan.

Sarjan nerokkaat tekijät Steven Moffat ja Mark Gatiss (joka esittää sarjassa Sherlockin veljeä Mycroftia - ja aivan jalat alta vievän hurmaavasti esittääkin) ovat saavuttaneet melkoisen maineen kyvyllään väännellä, muunnella ja yhdistellä alkuperäisiä Sherlock-tarinoita uuteen uskoon tavalla, joka on yllättänyt - ja ah niin herkullisesti turhauttanut - monet. Nautittava esimerkki tästä on uuden kauden ensimmäisen jakson nimi. Moffat ja Gatiss olivat antaneet uuden kauden tarinoista kolme vihjettä: "rat, wedding, bow", mikä sai fanit kihisemään uteliaisuudesta. Näiden perusteella oli yleisesti oletettua, että ensimmäinen uusi jakso perustuisi Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiseen tarinaan The Adventure of the Empty House, jossa Sherlock palaa takaisin annettuaan maailman olla kolme vuotta siinä uskossa, että hän on kuollut. Fanisivuilla arvailtiin, minkälaisen väännöksen M&G tästä keksisivät, mutta heidän neronleimauksensa yllätti kaikki. Jakson nimi on The Empty Hearse (tyhjä ruumisauto). Tyrmäävän täydellistä!

Sosiaalinen media mahdollistaa myös fanien ja tekijöiden välisen kommunikaation. Supertrollit M&G pelaavat tätäkin peliä taitavasti ja härnäävät faneja minkä ehtivät. Paras lukemani kommentti noihin kuvausspekulointeihin oli se, että koko homma on itse asiassa hämäystä, ja varsinaiset kuvaukset tapahtuvat fanien selän takana... Pari päivää sitten julkistettiin tieto, että Amanda Abbington, joka on Johnia esittävän Martin Freemanin puoliso, on mukana uusissa jaksoissa. Hänen roolihahmostaan ei tietenkään annettu mitään tietoa, ja se on kiihdyttänyt spekulaatiomylläkkää entisestään. Onko kyseessä bluffi, tuplabluffi, vai kenties triplabluffi? Nähtäväksi jää. Sherlockin ollessa kyseessä kaikki on mahdollista, eikä mihinkään voi luottaa, ennen kuin sen näkee - eikä aina sittenkään. Ah, miten kutkuttavaa, turhauttavaa ja kiihdyttävää! Hulluksi tässä todellakin tulee. Eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan.

15.4.2013 PS. Spoilerien seuraaminen alkoi käydä niin stressaavaksi, että lopetin koko homman. Rajansa kaikella. Haluan sittenkin mieluummin odottaa ja tulla yllätetyksi, liikutetuksi ja huvitetuksi koko rahan edestä!

Tiedän, arvaan, en tiedä

Tässä eräänä iltana istuin sohvalla katsomassa telkkaria, ja kissani Vieno uinaili lempipaikallaan sohvan selkänojan päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi pystyyn, sen silmät laajenivat lautasiksi ja korvat höristyivät. Se seurasi kiihkeästi katseellaan jotain, joka näytti olevan huoneessa, mutta jota minä en nähnyt. Sitten se loikkasi lattialle ja luikki matalana, häntä maata viistäen sängyn alle piiloon.

Midsomer Murders -sarjan eilinen jakso päättyi kohtaukseen, jossa ylikomisario Barnaby ajoi kotiinsa pimeän, sateisen kylän halki ja näki auton valoissa hahmon, joka kulki tien yli ja katosi. Itse en sentään luikkinut sängyn alle, mutta koko kroppani meni kyllä kananlihalle.

Tuntematon herättää meissä kaikissa pelkoa. Muinaiskansojen myyttisessä maailmankuvassa erilaiset ilmiöt selitettiin yleensä jumalten oikuilla, suosiolla tai vihalla, ja heidät piti yrittää pitää tyytyväisinä, jotta sää suosisi satoa ja ihmiset pysyisivät terveinä. Tieteen kehittymisen myötä on moneen muinaiseen mysteeriin löytynyt luonnollinen selitys, ja tiede onkin syrjäyttänyt uskonnon monella alueella. Kun on tietoa, ei tarvitse uskoa. Maailmassamme on kuitenkin vielä vallalla monenlaisia uskomuksia, joilla yritämme ottaa haltuun selittämätöntä.

Kuuntelin tänä aamuna radiosta mentalisti Noora Karman kiinnostavan haastattelun. Hän sanoi, että on Suomeen palattuaan joutunut ennenkokemattoman mylläkän keskelle. Jotkut syyttävät häntä paholaisen lähettilääksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että hän on jumalan asialla. Noora itse tietenkään ei pidä tekemiään temppuja mitenkään yliluonnollisina, koska hän tietää, miten ne tehdään. Hän käyttää aistejaan ja logiikkaa hyväkseen tavalla, joka on tavalliselle ihmiselle vieras. Mielenkiintoista oli, että maissa, joissa ollaan hyvin taikauskoisia, eivät Nooran temput ole saaneet aikaan samanlaista hälyä kuin täällä Suomessa. Jäin miettimään, mistä mahtaisi olla kysymys. Taikatemppuihin suhtaudutaan ilmeisesti täysin luonnollisena asiana kulttuurissa, jossa taikuus on muutenkin koko ajan läsnä. Meidän kulttuurimme taas on hyvin tiede- ja teknologiakeskeinen ja henkiset ja yliluonnolliset kokemukset jäävät monesti vain ihmisten itsensä tietoon. Niistä ei kehdata puhua, jottei leimauduttaisi. Mitä pomokin sanoisi. Toisaalta kirkon asema on meillä vielä vahva, vaikka väitänkin, että moni kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi, eikä ole koskaan tullut tarkemmin pohtineeksi omaa suhdettaan uskoon ja hengellisyyteen. Osuuko Noora Karma temppuineen johonkin arkaan asiaan, josta meillä mieluummin vaiettaisiin?

Olen kuullut ja lukenut paljon tarinoita ihmisten yliluonnollisista kokemuksista. Itsekin olen kokenut paljon sellaista, jota ei voida tieteellisesti (vielä) selittää. On merkillepantavaa, että yleensä selitämme kokemamme oudot asiat meihin ehdollistettujen ja itse omaksumiemme uskomusten mukaisesti. Jos uskoo enkeleihin, todennäköisesti näkee enkeleitä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedämme kristallinkirkkaasti, miten jokin asia on ilman, että tiedämme, miksi sen tiedämme, voi selitys olla että olemme kuulleet jumalan tai enkelien puhuvan, tai edesmennyt rakkaamme/voimaeläimemme/henkioppaamme on meitä ohjaamassa, omat selväaistimme kertovat asian meille, tieto on peräisin edellisestä elämästämme, tai luemme sen korteista tai miksei vaikka kristallipallostakin. Kaikki selitykset ovat lopulta kuitenkin samanarvoisia ja ikäänkuin kumoavat toisensa suuressa kokonaisuudessa. Onhan intuitiota, telepatiaa ja ennaltatietämistä jo jonkin verran tieteellisesti tutkittu, samoin kuin kuolemanrajakokemuksia, mutta mitään selkeitä vastauksia ei tietääkseni ole saatu.

Yksi tapa suhtautua maailmaan on uskoa vain se, minkä on itse kokenut. Kovin epäluotettava ja rajoittava kyseinen menetelmä tosin on. Otetaan vaikka tuo Midsomer Murders -kokemukseni. Tiedän hyvin, että kysymyksessä oli televisio, elektroninen laite, joka litteän ruutunsa kautta välitti olohuoneeseeni tilanteen, joka oli käsikirjoitettu, näytelty ja kuvattu - täysin keinotekoinen tilanne siis. Mutta siitä huolimatta kehoni reagoi. Tälle ilmiölle on hieno englanninkielinen termi temporary suspension of disbelief, minkä voisi rennosti suomentaa "aivot narikkaan"; suostun sivuuttamaan sen, että tiedän kyseessä olevan fiktiivisen tarinan, joka välitetään minulle sähköisten impulssien muodossa, ja heittäydyn siihen mukaan; itken, nauran ja menen kananlihalle ikään kuin se olisi täyttä totta. Mistä päästään siihen kiinnostavaan kysymykseen, että mikä sitten on oikeasti totta, ja mistä sen tietää..... Maapallon esimerkiksi sanotaan olevan pyöreä. Hyvä on, mutta en minä sitä itse ole nähnyt, koska en ole käynyt avaruudessa katsomassa maapalloa. Minulle on kyllä kerrottu niin, olen nähnyt kuvia, ja koska asiasta kertovat henkilöt vaikuttavat riittävän luotettavilta, on ihan järkevää uskoa heidän sanaansa.

Olen koko ikäni halunnut ja yrittänyt kovasti uskoa siihen, mitä minulle on kerrottu jumalasta, enkeleistä, hengistä ja muista "yliluonnollisista" asioista. Uskominen ei vaan jostain syystä minulta onnistunut, vaan jahtasin henkisiä kokemuksia saadakseni jonkinlaisen todisteen siitä, että henkimaailma on olemassa. Nyt ymmärrän tämän jahdin mielettömyyden ja sen suuren ahdistuksen, jota se minulle aiheutti. Vasta aivan viime vuosina olen uskaltanut päästää siitä irti ja myöntää itselleni sen, että minulle kerrotut asiat ovat uskomuksia, tapoja selittää selittämätöntä, ja että maailman kaikki uskonnot palvelevat tätä samaa tarkoitusta. On hurjaa kohdata elämän mysteeri ilman selityksiä ja hyväksyä, että totuutta ei ole hallussa kenelläkään. Kenties objektiivista, absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan - tai se on kaikkien osatotuuksien summa. Ehkä kaikelle, mitä vielä pidetään "yliluonnollisena", on löydettävissä täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys. Jotkut sanovat, ja olen itsekin sanonut, että "sun täytyy vain uskoa", tai "saat itse valita, mihin uskot" - mutta nähtyäni uskomusjärjestelmien läpi ei ole enää mitään mieltä ryhtyä uskoilemaan johonkin vain huvin ja urheilun vuoksi. Tai korkeintaan sen vuoksi ehkä voisin. Mutta en pysty tosissani enää uskomaan mihinkään, jonka tiedän illuusioksi.

Mutta mitähän se Vieno sitten näki....?

Opettajia ja opettajia

Kun keväällä valo lisääntyy ja linnut heräävät laulamaan, koittaa minun elämässäni kaksi tärkeää vuosipäivää. Heikki ja Aino, kaksi elämäni merkittävimmistä opettajista, poistuivat kumpikin tästä maailmasta keväällä. Tunnen heidän läsnäolonsa silti edelleen. Yhteytemme ei ole katkennut kuolemaan. En tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, mutta pidän kyllä mahdollisena, että jokin tietoisuus jatkuu. Tuntuisi jotenkin mielettömältä, jos syntyisimme tänne olemattomuudesta, täydestä tyhjyydestä, ja palaisimme takaisin samaan olemattomuuden tilaan. "Mitä on verhon takana, paratiisi vaiko tuonela, vai tähtimeressä lepäävä ikuisuus", kyselee Tuurekin. No, Heikki ja Aino tuntuvat opettavan minulle jotain tästäkin asiasta, he kun ovat jo verhon takana, tuolla jossain.

Heikki oli esimieheni, mentorini ja ystäväni. Hän näki minut tarkasti ja uskoi minuun siinä vaiheessa, kun olin nuori, en itse uskonut itseeni tippaakaan, pelkäsin kaikkea ja kaikkia ja elin elämääni sen varassa, minkälainen luulin, että minun "pitää" olla. Hän ohjasi minut sille polulle, joka aikanaan johti terapeutin opintoihin ja uuteen, merkitykselliseen ja palkitsevaan ammattiin. Muistan vieläkin, miltä kuulostivat Heikin askeleet toimistomme käytävällä, ja kuinka nuo askeleet joka aamu pysähtyivät ovelleni, missä vaihdoimme kuulumiset ja suunnittelimme edessä olevaa päivää. Heikki oli jäämässä eläkkeelle ja hän alkoi opettaa minusta seuraajaansa. Hän otti minut mukaan palavereihin ja vietti tuntikausia selvittäen minulle tehtävänsä haasteita ja organisaatiossa pinnan alla vaikuttavia henkilösuhteita. Vaikeissakin tilanteissa hän pyrki aina toimimaan oikein ja kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti. Luottamus, jota hän minua kohtaan osoitti, ja välisemme vahva yhteenkuuluvuuden tunne toivat elämääni merkitystä, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut. Se oli lähes taianomaista. Meillä oli yhteinen suunnitelma ja tavoite, ja teimme yhdessä töitä sen onnistumiseksi. Läksiäispäivänään Heikki sanoi minulle luottavansa siihen, että hän jättää tehtävänsä hyviin käsiin, ja se kantoi minua monien hankalien päivien yli.

Pidimme yhä yhteyttä Heikin lähdön jälkeenkin. Sain kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua, ja vähitellen meistä tuli myös ystävät. Vuosien kuluessa yhteydenpitomme harveni, mutta aina tavatessamme tunsin välisemme lämmön ja ymmärryksen. Jouluna 2007 Heikki kertoi olevansa vakavasti sairas, ja että paranemisesta ei ollut enää toivoa. Onneksi sain tilaisuuden kertoa hänelle, kuinka paljon hän oli minulle merkinnyt, sillä tuo oli viimeinen kerta, kun hänestä kuulin. Huhtikuussa 2008 Heikki oli erään viikon ajan vahvasti mielessäni lähes joka päivä, ja tultuani kotiin seminaarista, jossa olin esittänyt terapeutin lopputyöni, ajattelin ottaa häneen yhteyttä. Muutamaa päivää myöhemmin näin Hesarissa hänen kuolinilmoituksensa. Heikki oli kuollut samana päivänä, kun olin lopputyöni esittänyt.

Heikki käy luonani yhä silloin tällöin, unessa. Tulen noista unista aina hyvin onnelliseksi. Tuntuu kuin hän yhä pysähtyisi ovelleni kyselemään kuulumisia. Eläessään hän opetti minulle valtavasti työstä ja elämästä, ja hän tuntuu tekevän sitä edelleen. Viimeksi näkemässäni unessa hän tuli kertomaan olevansa yhä täällä, ja että "kaikki ei pääty kuolemaan, muista se."

5.3. tuli kuluneeksi vuosi kissani Ainon kuolemasta. Olen surrut syvästi sitä, kuinka paljon tuo pieni kissa joutui kärsimään elämänsä viimeisen viikon aikana. Suruni alkoi merkittävästi hellittää kun oivalsin, että Ainon tuska oli Ainon, ei minun, ja hän oli aikuinen, viisas kissa, joka kantoi kipunsa arvokkaasti loppuun saakka. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa eikä sääliteltävää. Muistan, kuinka olin hakemassa Ainoa kotiin viimeisen tiputuspäivän jälkeen, kaksi päivää ennen kuin hän kuoli, ja hoitaja antoi hänelle vielä peräruiskeen ennen kotiinlähtöä. Aino oli tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa, mutta siistinä ja arvonsa tuntevana kissana hän ei suostunut tekemään tarpeitaan pöydälle laitetun alustan päälle, vaan hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä hiekkalaatikkoa. Hiekkalaatikkoa. Siinä on arvokkuuden ja hienostuneisuuden mallia kerrakseen - ominaisuuksia, jotka tuntuvat lähes täysin kadonneen tästä nykypäivän narsistis-pornografisesta kulttuuristamme.

Opettajana voi toimia myös henkilö, jota ei ole koskaan tavannut. Minun elämässäni yhdeksi tällaiseksi on osoittautunut englantilainen koomikko Miranda Hart. Miranda on nelikymppinen, 185-senttinen nainen, joka on tehnyt hurmaavalla ja vapauttavalla tavalla näkyväksi kaikkia niitä asioita, jotka ihmisiä nolostuttavat ja aiheuttavat epävarmuutta, ja joista enemmistö yleensä mieluummin vaikenisi. Nimeään kantavassa komediasarjassa hän kompuroi spektaakkelimaisesti, puhuu hämmennyksissään puuta heinää ja mokailee virallisissa tilanteissa, häkeltyy ihailemansa miehen läsnäollessa, ei osaa flirttailla eikä käyttäytyä pintaetiketin mukaisesti. Hän haaveilee rakkaudesta, mutta kaikki seksiin liittyvä naurattaa ja ajatus parisuhteen intiimiydestä hirvittää. Hän ei feikkaa eikä yritä esittää olevansa parempi kuin on - tai ainakin epäonnistuu näyttävästi joka kerta niin tehdessään. Hän ei pienennä itseään mahtuakseen muotteihin, ja on valloittava esimerkki siitä, miten kookas, outo ja täysin epä-cool nainen voi olla kaunis ja rakastettava omana itsenään. Hän on äskettäin julkaissut kirjan "Is It Just Me?", ja odotan innolla, että pääsen siihen käsiksi. Meillä parastaikaa pyörivässä Hakekaa kätilö -sarjassa Miranda esittää Chummya, johon ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta. Miranda on suuri parantava voima kaikille, jotka milloinkaan elämänsä varrella ovat tuskailleet joukkoonsopimattomuuden, outouden, liiallisen tämän tai tuon, tai paino- ja itsetunto-ongelmien kanssa. No, Miranda darling, it's not just you :)

PS. Lontoolainen Diane tekee käsityönä suloisia nukkeja ja eläimiä, myös tilauksesta. Tuo kuvassa oleva pikku-Aino on hänen tekemänsä. Jos olet kiinnostunut, katso lisää täältä.

Tapaus Heidi Hautala ja kognitiivinen dissonanssi

Oletteko kuulleet, että Heidi Hautala on teettänyt pimeää työtä? Nii-i! Ministeri, ja vielä mukana harmaan talouden ministerityöryhmässä! Tämä on kyllä erittäin vakava ja valitettava asia. Jos poliitikko jää tällä tavoin kiinni laiminlyönnistä, niin kyllä hänen täytyy tehdä asiasta omat johtopäätöksensä, eihän hän voi mitenkään enää toimia luottamusasemassa. Hänen olisi nyt parasta kantaa vastuunsa ja erota, onhan se kerrassaan sietämätöntä että ministeri itse jää kiinni siitä, mitä saarnaa. Ruotsissakin eroavat, vähemmästäkin. Ja selitteleekin vielä, sehän vain pahentaa tilannetta. Häpeällistä. Johan tässä on koko poliittisen järjestelmän uskottavuus uhattuna. Nopeasti nyt eroamaan, vai pitäisikö erottaa, ai hyvä, ymmärsi hän sentään itse erota siitä työryhmästä, mahtaakohan ministerinäkään enää voida jatkaa kun hänhän on koko ajan vaatinut muita kantamaan moraalisen vastuunsa, ei ole Heidillä varaa puhua moraalisesta vastuusta tämän jälkeen... Ai anteeksipyyntö, no se nyt ei mihinkään riitä. Tiukka linja vaan.

Voi ei, nyt ne tulee kysymään, olenko mä teettänyt pimeää työtä! Mitämäsanon... Niin no joo, älä nyt kerro kellekään, mut olihan mulla se yks kerta silloin kun piti keittiö uusia, ja serkun mies oli just työttömänä, sehän on niitä remppahommia paljon tehnyt, niin sovittiin että tekee mullekin. En mä kehdannu mistään kuiteista puhua, se on mun kaveri, sehän olis loukkaantunut. Nomutta sehän on aivan eri asia, Jaskalla oli tiukka paikka, vaimokin samaan aikaan lähti, pitäähän kaveria jeesata! Enkä mä edes tiedä mitä kaikkia maksuja olis pitänyt hoitaa, se on niin karsee viidakko, mulla oli silloin älyttömät paineet niiden budjettineuvottelujen kanssa enkä millään olis ehtinyt ottaa selvää mistään maksuista! Enkä mä oo missään harmaan talouden ryhmässä! Siis hirvee tilannehan se oli, mulla oli keittiö ku pommin jäljiltä, en mä voinu alkaa odottaa että joku firma sen tulis tekemään! Mun aika on kuule aivan liian tärkeetä jotta ehtisin viikkokausia odottaa jotain keittiöremppaa. Ja siitähän on vuosia aikaa! Jaska sai töitä ihan pian sen mun rempan jälkeen ja nykyään tekee kaikki duunit kuitilla, mitä nyt yhdestä pikkujutusta kun sen jälkeen on kaikki hoidettu kunnolla. Aika törkeetä että tulet edes kyselemään, epäiletsä siis mua jostain? Keskittyisit oikeiden rikollisten jahtaamiseen, ajattele että just nyt tuolla jossain hakataan ja raiskataan lapsia, mieti vähän mikä on oikeesti tärkeetä!

No nyt mä keksin. En kommentoi, niin mä sanon niille kun ne kysyy.

Näkemiin vaan, murut!

Tv-sarjat herättävät tunteita. Ja saavat herättääkin. Kaikenlainen fanittaminen on tutkitustikin hyväksi mielenterveydelle: on äärimmäisen tärkeää kyetä innostumaan, haltioitumaan ja samaistumaan. Fanittaminen tuo elämään merkitystä ja arjelle vastapainoa. Siksi otankin tähän alkuun esille ilmiön, jonka olen pannut merkille erityisesti Downton Abbey -sarjan fanien keskuudessa: sarjaa käsittelevien nettisivujen kommenttiosiot täyttyvät tuohtuneiden, sarjan käänteistä vielä tietämättömien katsojien valituksista juonipaljastuksista eli spoilereista. Kaikkien, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa vastuutaan, olisi hyvä palauttaa mieleensä tämä perussääntö: jos et halua tietää, miten sarjassa käy, älä käy lukemassa sen sivuja!

Jos siis et halua tietää, miten Komisario Lewis -sarja päättyy, älä lue tätä.

Lewisin 7. kausi on juuri nähty Britanniassa, ja itse katsoin sen eilen dvd:ltä. Innokkaana fanina minulla oli ollut ennakkotilaus vetämässä Amazonissa jo kuukausia, ja koska tiesin jo, että tämä kausi tulisi jäämään viimeiseksi, olin odottanut sitä monenlaisten tunteiden vallassa. Lewis ja Hathaway ovat olleet koskettavin, kiinnostavin ja hauskin poliisikaksikko, mikä ikinä on olohuoneessani vieraillut. Brittidraamat, poliiseilla ja ilman, ovat mielestäni maailman parhaita muutenkin, mutta nämä kaksi ovat tulleet sydämeeni aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin siis katsomaan uusia jaksoja iloisena ja innostuneena, mutta samalla hieman haikeana ja huolestuneena. Olisi ollut hirveää, jos jommallekummalle olisi sattunut sarjan lopussa jotain pahaa - mutta onneksi Julian Fellowes ei käsikirjoita tätä sarjaa...

Lewishän tuli alunperin tutuksi ylikomisario Morsen parina vuosina 1987-2000 esitetyssä sarjassa. Vuonna 2006 esitettiin pilottijakso uudesta sarjasta, jossa nähdään Morsen kuoleman jälkeen Länsi-Intian saarilla komennuksella olleen Robbie Lewisin (Kevin Whately) paluu Oxfordiin. Hän on nyt itse komisario, ja parikseen hän saa nuoren rikosetsivän James Hathawayn (Laurence Fox).

Lewis on yksinäinen ja tyhjän päällä, ja hänen elämänsä näyttää toivottomalta. Morse on poissa, niin myös Lewisin suuresti rakastama vaimo Valerie, joka on kuollut liikenneonnettomuudessa. Tytär Lyn on muuttanut jonnekin kauas. Poliisiasemalla on uusi päällikkö ja uudet kuviot. Oxford on muuttunut, mutta Morsen haamu tuntuu tulevan vastaan joka kulman takaa. Kun ei parempaakaan tekemistä keksi, Lewis heittäytyy työhön. Ja sen hän osaa.

Lewisin esittäjää Kevin Whatelya ajatellessani mieleeni tulee ensimmäisenä sana lämpö. Hänen kasvonsa syttyvät hymyyn niin valloittavasti, että on pakko hymyillä takaisin, vaikka sitten telkkarinruudulle. Kevin esiintyi telkkareissamme 1980-luvulla Näkemiin vaan, muru -sarjan luotettavana, mutta jatkuvasti jostain huolissaan olevana Nevillenä. Hänen Robbie Lewisinsä on kokenut poliisi, hieman kyynistynyt ja äreä mutta ihmistä herkkävaistoisesti ymmärtävä. Lewis ei ole erityisen sivistynyt, hänen vahvuuksiaan ovat jalat maassa -realismi ja selkeä näkemys poliisityöstä. Vuodet Morsen kanssa ovat toki vaikuttaneet häneen, ja hän yllättää välillä hienostelevammat kanssaihmisensä pudottamalla jonkin nippelitiedon Wagnerista tai Shakespearesta. Lewis suree vaimoaan ja hänen olemuksessaan on sydäntäsärkevää alakuloa ja haavoittuvuutta. Hän ei usko Jumalaan ja hän suhtautuu vihamielisesti kaikkeen, mikä hipaiseekin uskonnollisuutta tai kuolemanjälkeistä elämää.

James Hathawayta esittää Fox-näyttelijäklaanin komea hujoppi Laurence (jonka isä on James Fox, setä Edward Fox, serkkuja Emilia ja Freddie). Hathaway on teologiaa Cambridgen yliopistossa opiskellut älykkö, "walking Wikipedia but more accurate", joka hallitsee näytöstyyliin latinan ja kreikan kiemurat, sivistyssanat, kirjallisuuden ja historian. Tähtitieteestä hän muistaa ainoastaan muutamia "itsestäänselviä knoppeja", jotka kuitenkin jo menevät perusjampalta yli hilseen. Hänkin on yksinäinen ja eksistentiaalisessa tuskassaan hyvin traaginen hahmo. Luulen, että hän on säilyttänyt uskonsa Jumalaan huolimatta siitä, että hän on syvästi pettynyt uskontoon ja kirkkoon, minkä seurauksena hän aikoinaan jätti teologian ja ryhtyi poliisiksi. Hänen maailmankuvansa on särkynyt monta kertaa, eikä hän oikein löydä paikkaansa. Hän on herkkä, lahjakas ja monimutkainen, ja ymmärtää toisia samanlaisia. Hänen vakava, joskus liiallinenkin vastuullisuutensa johtaa välillä tilanteisiin, joissa hän ottaa tekemänsä virheet äärimmäisen raskaasti, epäilee koko työn mielekkyyttä ja omaa soveltuvuuttaan siihen, mutta muutama hyvinajoitettu, lakoninen toteamus Lewisiltä palauttaa hänet yleensä tasapainoon. Poliisin työn karuus raastaa häntä kuitenkin aina vain enemmän, ja hänen käsityksensä ihmisen perushyvyydestä joutuu kovalle koetukselle.

Laurence Fox on omien sanojensa mukaan ihmisenä täysin erityyppinen kuin Hathaway: "maaninen, epäkorrekti sekoilija". Ihailen ja hämmästyn aina sitä, kuinka taitavat näyttelijät pystyvät kaivamaan itsestään esiin täysin erilaisia hahmoja kuin he itse ovat. Miten voi olla, että Benedict Cumberbatch, joka on hyväkäytöksinen, sivistynyt, pehmeä ja kohtelias, löytää itsestään sähäkän, friikin Sherlockin?

Sarjan edetessä Lewis ja Hathaway ovat tottuneet toisiinsa ja heidän välilleen on kasvanut vahva luottamus. Heidän keskinäinen naljailunsa on saanut alun terävyyden jälkeen lämpimän sävyn ja kumpikin on valmis pelastamaan toisen pulasta. Kun alussa Lewisiä ärsytti parinsa kirjaviisaus, on hän sittemmin oppinut suhtautumaan asiaan lempeällä ymmärryksellä ja arvostuksella. Näyttääpä hän jopa pehmenneen ajatukselle, että hengellisyys voi auttaa ihmisiä selviytymään elämässään, vaikka hän ei edelleenkään itse usko mihinkään. Toisen kauden hienossa Life Born of Fire -jaksossa Lewisin ja Hathawayn suhde oli kovalla koetuksella Hathawayn salattua omasta menneisyydestään rikostutkintaan vaikuttavia tärkeitä seikkoja, ja toinen kriisi koettiin kolmannen kauden jaksossa The Quality of Mercy, jossa Hathaway sai sattuman johdattamana selville, kuka oli syyllinen Lewisin vaimon kuolemaan. Kriiseissä kumpikin joutui pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan toiseen, ja kumpikin huomasi, miten paljon heillä itse asiassa on yhteistä. Jossain jaksossa, en nyt tähän hätään muista missä, miehet puhuivat siitä, kuinka he eivät olleet koskaan olleet innokkaita liittymään mihinkään porukoihin. "Juu, en minäkään." Siinä he seisoivat silti vierekkäin, kaksi samanlaista, toisiinsa liittyneinä. Ja kenelle Robbie soittaa kysyäkseen ruoanlaitto-ohjeita, kun Laura on tulossa kylään? No Jamesille tietysti.

Vaikka kumpikin hahmo on yksinäinen ja omalla tavallaan surullinen, on heidän keskinäisessä kemiassaan paljon hiljaista, kutkuttavaa huumoria ja nokkelia letkautuksia. Koska olen naisena tottunut analysoimaan tunteita monisanaisesti ja värikkäästi, minua ihastuttaa, miten parilla sanallakin voi välittää toiselle juuri sen, mikä on tärkeää. Erityisesti sanattomat, pelkkien katseiden ja ilmeiden varaan jäävät, yhteisymmärryksestä kertovat viestit ovat aarteita - ja ne huomatakseen täytyy keskittyä. Lewisiä ei muutenkaan voi katsoa vain toisella silmällä, sillä sen juonet ovat niin monimutkaisia, että jaksoja pitää katsoa monta kertaa eikä sittenkään ole ihan varma, miten kaikki meni. Sarja vaatii katsojalta paljon.

Sarjassa on koko ajan pidetty yllä Morsen muistoa. Katukuvassa vilahtaa vanha, punainen Jaguar, arkistosta löytyy Morsen käsialalla täytetty sanaristikko tai hänen kirjoittamansa kirje, tai joku rikostutkintaan kytkeytyvä henkilö muistaa hänet. Lewis ja Hathaway istuvat pubeissa pohtimassa juttujaan, aivan kuten Morse ja Lewiskin tekivät. Ensimmäisessä jaksossa, kun Lewis ja Hathaway on virallisesti nimetty työpariksi, he menevät sille samalle kauniille ulkoterassille, jolla Lewis ja Morse viimeistä kertaa yhdessä istuivat. Sille terassille loppuu myös Lewisin ja Hathawayn tarina. Lewis on päättänyt vihdoin jäädä eläkkeelle viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä, tämän pojan ja patologi-Lauran kanssa - Lauran, jonka kanssa hän vihdoin, seitsemän vuoden kiertelyn ja kaartelun jälkeen, on uskaltautunut suhteeseen. On ihanaa nähdä onnellinen Robbie Lewis, joka näissä viimeisissä jaksoissa hymyilee enemmän kuin koko sarjassa yhteensä :) Hathaway taas on todennut, että hän ei halua jatkaa poliisina, osaksi siksi, että kukaan ei ymmärtäisi häntä kuten Lewis - "If you go, I go" - ja osaksi sen takia, että poliisityön raadollisuus on käynyt hänen syvälliselle sielulleen liian raskaaksi. He sopivat edelleenkin käyvänsä yhdessä tuopilla silloin tällöin, ja kun Hathaway tapansa mukaan muodollisesti kutsuu Lewisiä sanalla "sir", tämä korjaa: "it's Robbie." He eivät ole enää pomo ja alainen, vaan kaksi ystävää.

Olen täysin samaa mieltä Robbie Lewisin kanssa, joka Jamesinsa tiedusteluun siitä, onko tämän nuoren poliisin opettaminen ollut ajanhukkaa, vastaa: "No, it hasn't been a waste of time. It's been a pleasure." Minullekin se on ollut ilo, suuri ilo.

PS 20.7.2014 Lewis ja Hathaway palaavat vielä tämän vuoden aikana 8. kauden jaksoissa! Ah, ihana jälleennäkeminen :)

Mielitekoja ja mielen tekoja

Minusta on hauskaa tehdä itselläni ihmiskokeita. Osaksi teen niitä ammattini vuoksi; en ehdota asiakkailleni mitään, mitä en ole itse ensin kokeillut. Suurin motiivini tähän joskus hieman masokismia hipovaan toimintaan on kuitenkin se, että minua kiehtovat yli kaiken erilaiset ilmiöt. On mielenkiintoista panna itsensä likoon ja katsoa, kuinka likan käy.

Olen viime päivinä tuntenut haikailevani jotain epämääräistä. Tuntuu siltä, että jotain vähän tekisi mieli, mutta en tiedä, mitä se on. Jotain. Kun istun hiljaa ja kuuntelen, huomaan, että haikailu tuntuu päässä. Mielikö se siellä kaipaa jotain uutta virikettä? Ovatko tutut kuvioni käymässä jälleen liian tutuiksi, olisiko aika nostaa ankkuri ja lähteä taas seilaamaan? Sillä tavoinhan ihmismieli toimii: se haluaa aina uutta pureskeltavaa ja aktiviteettien puutteessa se hermostuu. Tuttuus, tasaisuus ja hiljaisuus käyvät pitkään jatkuessaan ahdistaviksi ja mielen valtaa tylsistyminen.

Hengenheimolaiseni Sherlock saa hepulin, kun hänellä ei ole juttua työn alla. Loistavassa The Hounds of Baskerville -jaksossa hän ilmestyy ovesta verisenä, hengästyneenä, harppuuna kädessään, ja tiuskahtaa: "Well, that was tedious." Seuraavaksi hän kaahottaa edestakaisin olohuoneessa, aamutakki hulmuten ja harppuuna ojossa, ja tuskailee, kun uutiset, sähköposti ja John tuovat hänen eteensä pelkkiä tylsiä, tavallisia aiheita, ei mitään, mikä hänen vaativaa mieltään tyydyttäisi. Tupakkaa, sitä hänen olisi hätäänsä saatava, mutta John on kallio, eikä taivu Sherlockin painostuksen alla. Mrs Hudson -parka joutuu tylsistyneen Sherlockin vimmaisen havainto- ja päättelytykityksen kohteeksi, ja saman kohtelun saa hetkistä myöhemmin paikalle saapunut potentiaalinen asiakas, hermostunut Henry Knight (joka alkuperäisessä tekstissä oli muuten nimeltään Sir Henry - sarjan käsikirjoittajien, Mark Gatissin ja Steven Moffatin väläykset ovat kyllä kutkuttavan riemastuttavia! Sir -> Knight, tajusittehan?) Mutta kun Sherlock innostuu Henryn tapauksesta ja päättää lähteä Dartmooriin, ei tupakka enää houkuttele. Eräässä toisessa jaksossa Sherlock ammuskelee aikansa kuluksi seinään. Kun on tarpeeksi tylsää, on mielen pakko tarrautua mihin tahansa eteen tulevaan pelastavaan oljenkorteen, vaikka miten pieneen.

Ja pelastavia oljenkorsiahan on tarjolla joka lähtöön. Jos seinään ammuskelu ei nappaa, niin aina voi selailla facebookia, shoppailla, syödä suklaata tai mennä baariin. Tai voi hamuilla jotain uutta harrastusta, varata matkan tai ryhtyä elämäntaparemonttiin. Olin taannoin läkähtyä nauruun, kun eräs facebook-kaverini valitti tylsää oloaan. En ollut lukenut kaikkia hänen saamiaan kommentteja, näin vain viimeisen, jossa ehdotettiin pesukoneen nukkasihdin tarkistamista (sittemmin kyllä selvisi, että keskustelu oli jo kulkeutunut tylsyydestä kotitöihin). Mutta miksei, ainahan sitä voi vaikka tarkistaa, onko nukkasihti tukossa, jos kovin tylsäksi olo käy! Kiitos asianosaisille :)

Olen viime aikoina tehnyt havaintoja myös omista peloistani. Pelko liittyy aina siihen, että pelkää menettävänsä jotain tärkeää: läheisen, terveyden, työpaikan, turvallisuuden, rahat tai hengen. Mieli hoksaa jonkin asian, joka saattaa mennä pieleen, tarttuu siihen ja alkaa välittömästi kerätä lisämateriaalia sen tueksi. "Muistatko silloinkin, miten pahasti silloin kävi, kun... ja naapurin rouvallekin kävi niin... ja olisi voinut käydä vielä niinkin... mieti vähän!" se kuiskuttaa. Pelokas mieli havaitsee ympäristöstäkin vaaran merkkejä: yhtäkkiä lehdissä ja telkkarissakin puhutaan juuri siitä, mikä nyt pelottaa. Pelko paisuu ja paisuu ja tuntuu kehossa. Pallean kohdalla on kylmä tyhjyys, henkeä ahdistaa, otsa menee pysyvästi ryppyyn ja koko olemus käpertyy pieneksi.

Pelot pitää kohdata, sanotaan. Aina ei kyllä ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Pelkohan on myös luonnollinen ja tarpeellinen tunne, joka varoittaa meitä vaarasta. Ei siis missään tapauksessa kannata suinpäin rynnätä hyppäämään sillalta pää edellä alas, jos pelkää korkeita paikkoja. Tällaista toimintaa kutsutaan kontrafobiseksi, ja niin toimiessaan ylittää väkisin omat rajansa ja pakottaa itsensä tekemään jotain, josta koko sisäinen hälytyssysteemi menee punaiselle. Ei hyvä. Kyllä pelkoaan kannattaa kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään sen alkuperä. Pienin askelin voi sitten lähestyä pelottavaa asiaa. Mitä enemmän pelkoa herättävään asiaan tutustuu, sitä enemmän kasvaa itseluottamus ja sen myötä rohkeus. Pelkkä usko ei riitä, vaan tarvitaan kokemus siitä, että minä selviän, minulla on kaikki tarvittavat resurssit itsessäni selvitäkseni tästä. Se on oivallinen vastalääke pelolle.

Pelkoaan kannattaa hoitaa, sillä sen vallassa tehtyjä päätöksiä saattaa myöhemmin katua. Paniikkinappulan painaminen jääköön vihoviimeiseksi keinoksi. Aina ei pelkoaan kuitenkaan pysty selättämään järkeilyllä tai siedättämisellä. Pelko on niin irrationaalinen tyyppi, että se ei tokene, vaikka kuinka järkevästi asian itselleen selittäisi. "Mutta jos kuitenkin...", se inttää. Silloin voi tehdä jotain sellaista, joka on niin vastoin kaikkea oppimaamme, että se voi tuntua täysin absurdilta ajatukselta: voi mennä pitkäkseen sohvalle ja tuntea, kuinka pelko rytisee kehossa. Mitään ei tarvitse tehdä, ainoastaan maata hiljaa ja antaa pauhata. Voi olla Buddha. Pelko on kuitenkin vain tunne, joka meissä tapahtuu, se ei ole me. Sitä voi tarkkailla kaikessa rauhassa, sillä aikanaan se kyllä laantuu ja pää selkenee. Muistettakoon silti, että Buddhakaan ei käy makaamaan vaan ottaa jalat alleen, jos kadulla lähestyy auto kovaa vauhtia!!

Samalla tavoin voi suhtautua tuohon kyllästyneeseen, "jotain" haikailevaan mieleen. Sen sijaan, että tukahduttaa nousevan tarpeensa kiirehtimällä vaatekauppaan, voikin antaa tunteen olla. Jos se kumpuaa jostain todellisesta tarpeesta, niin usko pois, se tarve kannattaa kuulla ja ottaa tosissaan. Tunnetta täytyy tosin sietää sen aikaa, että sen todellinen syy tulee esiin. Mutta sitä ei kuule, jos on jo suu täynnä suklaata.


"I need a case! Oh GOD!"

Valaistunut, osa 2

Lauantai-iltaisin ykkösellä pyörivä HBO:n Valaistunut-sarja on ehtinyt nyt yli puolenvälin ja säilyttänyt tarkkanäköisyytensä, yllättävyytensä ja nolostuttavuutensa. Sarjaa voi katsoa ainakin kolmesta näkökulmasta: joko täysillä päähenkilö Amyn mukana eläen, toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä ihmetellen, tai sitten hänen naiiviudelleen naureskellen. Kolmas näkökulma on sitten se, josta itse katson: olen kulkenut samaa tietä kuin päähenkilö ja saavuttanut sen jälkeen jonkinlaisen tasapainon.

Henkiseen imagoon kuuluu epäitsekkyys ja toisten auttaminen. Tämä sarja ei kuitenkaan yritä kaunistella sitä tosiasiaa, että henkisen herätyksen kokenut ihminen voi olla hyvin itsekeskeinen. Amykin haaveilee muuttavansa maailmaa, ja visualisoi innostuneen ihmisjoukon hurraamassa itselleen. Hän menee työkaverinsa vauvakutsuille ja käyttää tilaisuutta hyväkseen mobilisoidakseen muita mielenosoitukseen. Työkaveri on syystäkin loukkaantunut. Edelleen hän yrittää jatkuvasti parantaa toisia ihmisiä, ikään kuin tietäisi, mitä he elämässään tarvitsevat. Eräässä jaksossa hän alkoi kyllä jo saada jutun juonesta kiinni: tärkein työ tehdään oman itsen, ei toisten kohdalla.

Eilisessä jaksossa Amy törmäsi hyvin kipeään asiaan. Sandy, hänen ystävänsä Havaijin henkisen kasvun keskuksesta, tuli käymään. Naiset huokailivat, halailivat ja puhuivat samaa kieltä, he ymmärsivät täysin toisiaan. Amy oli onnellinen ja innoissaan, ja aluksi näytti siltä, että Sandy sai hänen äitinsä ja ex-miehensäkin puhumaan vaikeista asioista ja avautumaan parantavalle sanomalle. Äidin ja ex-miehen kertomukset tapahtuneesta olivatkin kuitenkin ihan muuta; he kokivat joutuneensa kiusallisen ja tunkeilevan kuulustelun kohteeksi. Lisäksi Sandy oli luvannut vetää joogatunnin Amyn työpaikalla, mutta tekikin oharit. Lopussa meille katsojille vielä näytettiin, että Sandyn ahkera päiväkirjan pito, joka on yksi henkisen kasvun apuvälineistä ja jota Amy oli ystävässään hieman kateellisena ihaillut, olikin vain kukkien piirtelyä hienoon muistikirjaan. Kupla puhkesi.

Henkisyyteen herännyt ihminen voi satuttaa pahasti itseään ja toisia, jos hän asettuu toisten ihmisten ja maailman yläpuolelle, siitä erilleen, ylimielisenä ja kaikkitietävänä. Valaistumisen illuusiota tavoitellen hän pakenee omaa varjoaan, omia inhimillisiä heikkouksiaan, ja piiloutuu henkisten käsitteiden taakse. Kun hän ei uskalla kohdata omaa kipuaan, hän aiheuttaa kipua toisille. Hän luulee hallitsevansa elämäänsä, mutta tosiasiassa välttää tulemasta elämän koskettamaksi.

Ihminen, joka ei ole lainkaan kosketuksissa henkisen ulottuvuutensa ja todellisen olemuksensa kanssa, voi olla yhtälailla eksyksissä. Hän voi elää yltäkylläisyydessä elämän kaikilla osa-alueilla, olla tasapainoinen, perusonnellinen ja terve ja silti tuntea, että jotain puuttuu. Sisäistä tyhjyyttään hän yrittää täyttää tavaralla, seksillä tai alkoholilla. Hän väsyy, ahdistuu ja masentuu.

Deepak Chopra kirjoittaa, että "be in the world, but not of it." Sitä voisi soveltaa sekä henkisessä että materialistisessa maailmassa eläville. Tärkeää on tasapaino. Henkisen puolensa voi tiedostaa ja sitä kunnioittaa, elämän mysteeriä voi ihmetellä, ja silti elää tavallista elämää, uskaltaen kohdata niin sen kauneuden kuin raadollisuudenkin. Tasapainon löytämisen kautta tulee vapautuminen: voi olla kaikessa mukana, mutta mitään ei tarvitse ottaa ihan hirveän vakavissaan.

Henkisissä piireissä ei voi olla törmäämättä sanaan hyväksyminen. Usein se tarkoittaa sitä, että ymmärretään toisia, piste. "Sun pitää vain hyväksyä se." Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen saattaa ymmärtää (ja häntä saatetaan kannustaa ymmärtämään) loputtomiin puolisoaan, tämän korkeampaa minää ja sielua, joka on täydellinen, eikä oikeasti halua tehdä kenellekään pahaa. Nainen on myötätuntoinen miestään kohtaan ja rukoilee tämän puolesta, hän meditoi, lähettää positiivista energiaa ja kantaa kaulassaan suojaavia kristalleja - ja koko ajan väkivalta saa jatkua. Nainen ei kuule, mitä hänen oma sisimpänsä sanoo: ei, näin ei saa tehdä, minuun sattuu, pelkään ja olen vihainen, haluan pois!! Tämä ei ole hyväksymistä, tämä on elämän realiteettien välttelemistä.

Todellinen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että suostuu näkemään tilanteen kokonaisuudessaan: näin on, tuollainen tuo toinen on, ja tältä se minusta tuntuu - mitäs nyt tehdään? Hyväksyminen ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lakataan toimimasta omaa itseään suojaavasti. Oma, syvältä kumpuava "ei" on kuultava ja sitä on kunnioitettava. Do no harm, but take no shit.