Vesi silmistä ja vaahto suusta - Tuuren keikalla Savoyssa 26. ja 27.4.

Minkälainen on venäläinen parranajo? Siinä tulee vesi silmistä ja vaahto suusta. Jotenkin näin menee vanha vitsi, jonka nokkela siskoni lanseerasi uusiokäyttöön parisenkymmentä vuotta sitten. Se on sittemmin muodostunut meille tunnuslauseeksi: jos on tullut vesi silmistä ja vaahto suusta, niin on koettu jotain, mikä on itkettänyt, naurattanut, tärisyttänyt ja järisyttänyt ja käynyt sydämeen. Ja Tuuren ja Karavaanin eilisellä keikalla vesihanat kohisivat kyllä aivan täysillä.

Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.

Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...

Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.

Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.

Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.

Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!

Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!

Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.

 

PS. Parranajosta puheenollen: Jirin mahtava parta katosi lauantain konsertin väliajalla! Ihanaa kesää sulle nyt Jiri :)

Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.

Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.

Sitä on ilmassa taas...

...nimittäin Sherlock-hulluutta.

Tämä kirjoitus perustuu jo nähtyihin jaksoihin ja osittain myös kirjoihin. Lisäksi se sisältää uusiin jaksoihin liittyviä, tekijöiden ja BBC:n virallisesti julkistamia tiedonmurusia, jotka saattavat olla myös hämäystä. 

Sherlockin kolmannen kauden kuvaukset ovat alkaneet Britanniassa, ja yli vuoden sherlockittomassa tilassa nälkiintyneet fanit ovat riehaantuneet täysin. Sarjan maailmanlaajuinen fanijoukko on raivoisan kiihkeä ja tuhannet ja taas tuhannet ovat menettäneet niin sydämensä kuin mielenrauhansakin. Bristolissa ja Cardiffissa viime päivinä tehdyt ulkokuvaukset ovat vetäneet paikalle sankoin joukoin näitä kiihkoilijoita, eikä kaikilla ole homma pysynyt ihan hanskassa. Benedict Cumberbatch itse esitti toivomuksen, että tekijöille annettaisiin työrauha, ja että fanit eivät julkaisisi ottamiaan kuvia missään mediassa. Jotkut ovat kunnioittaneet tätä toivomusta, toiset eivät. Nettiin on ilmestynyt myös koko joukko paikallaolleiden raportteja ja tietenkin myös päätähuimaavia spekulointeja siitä, mitä nähdyt asiat ehkä, mahdollisesti, saattaisivat tarkoittaa - tai sitten eivät.

Koko kyseinen ilmiö on tavattoman koukuttava. Itsekin yritin urhoollisesti pysyä poissa Twitterin ja Facebookin Setlock-sivuilta, mutta huomaan aina vaan uudestaan kurkistelevani siellä. #Setlock on Twitterin ketju, jossa juorutaan kuvauspaikoista, julkaistaan kuvia, leuhkitaan Benedictin tapaamisilla ja särjetään sydämiä. Nyt samanniminen sivu löytyy myös Facebookista. Näinä sosiaalisen median aikoina tieto leviää lähes valonnopeudella, ja kun hetkessä saa kännykällään yhteyden muihin samasta asiasta kiinnostuneisiin ympäri maailman, niin ilmiön imua on hyvin vaikea vastustaa. On hauskaa jännittää yhdessä toisten kanssa, miten Sherlock lopulta lavasti oman kuolemansa, onko Moriarty sittenkin yhä elossa vai nähdäänkö tulevissa jaksoissa joku muu pahis, tai ilmestyykö tarinaan myös John Watsonin kirjoista tuttu vaimo Mary Morstan - ja hui, mitä se tekisi Sherlockin ja Johnin suhteelle. Kuvauksissa nähdyt kohtaukset ovat herättäneet arvauksia tulevista juonenkäänteistä ja intohimoisimmat, värikkäällä mielikuvituksella varustetut fanit ovat jo reagoineet näihin arvauksiin suurella tunteella. Todellisuudessahan kukaan ei kuitenkaan voi tietää näkemiensä lyhyiden kohtausten todellista merkitystä juonikokonaisuuden kannalta, mutta se ei haittaa, tärkeintä on heittäytyä täysillä mukaan.

Sarjan nerokkaat tekijät Steven Moffat ja Mark Gatiss (joka esittää sarjassa Sherlockin veljeä Mycroftia - ja aivan jalat alta vievän hurmaavasti esittääkin) ovat saavuttaneet melkoisen maineen kyvyllään väännellä, muunnella ja yhdistellä alkuperäisiä Sherlock-tarinoita uuteen uskoon tavalla, joka on yllättänyt - ja ah niin herkullisesti turhauttanut - monet. Nautittava esimerkki tästä on uuden kauden ensimmäisen jakson nimi. Moffat ja Gatiss olivat antaneet uuden kauden tarinoista kolme vihjettä: "rat, wedding, bow", mikä sai fanit kihisemään uteliaisuudesta. Näiden perusteella oli yleisesti oletettua, että ensimmäinen uusi jakso perustuisi Sir Arthur Conan Doylen alkuperäiseen tarinaan The Adventure of the Empty House, jossa Sherlock palaa takaisin annettuaan maailman olla kolme vuotta siinä uskossa, että hän on kuollut. Fanisivuilla arvailtiin, minkälaisen väännöksen M&G tästä keksisivät, mutta heidän neronleimauksensa yllätti kaikki. Jakson nimi on The Empty Hearse (tyhjä ruumisauto). Tyrmäävän täydellistä!

Sosiaalinen media mahdollistaa myös fanien ja tekijöiden välisen kommunikaation. Supertrollit M&G pelaavat tätäkin peliä taitavasti ja härnäävät faneja minkä ehtivät. Paras lukemani kommentti noihin kuvausspekulointeihin oli se, että koko homma on itse asiassa hämäystä, ja varsinaiset kuvaukset tapahtuvat fanien selän takana... Pari päivää sitten julkistettiin tieto, että Amanda Abbington, joka on Johnia esittävän Martin Freemanin puoliso, on mukana uusissa jaksoissa. Hänen roolihahmostaan ei tietenkään annettu mitään tietoa, ja se on kiihdyttänyt spekulaatiomylläkkää entisestään. Onko kyseessä bluffi, tuplabluffi, vai kenties triplabluffi? Nähtäväksi jää. Sherlockin ollessa kyseessä kaikki on mahdollista, eikä mihinkään voi luottaa, ennen kuin sen näkee - eikä aina sittenkään. Ah, miten kutkuttavaa, turhauttavaa ja kiihdyttävää! Hulluksi tässä todellakin tulee. Eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan.

15.4.2013 PS. Spoilerien seuraaminen alkoi käydä niin stressaavaksi, että lopetin koko homman. Rajansa kaikella. Haluan sittenkin mieluummin odottaa ja tulla yllätetyksi, liikutetuksi ja huvitetuksi koko rahan edestä!

Tiedän, arvaan, en tiedä

Tässä eräänä iltana istuin sohvalla katsomassa telkkaria, ja kissani Vieno uinaili lempipaikallaan sohvan selkänojan päällä. Yhtäkkiä se heräsi, nousi pystyyn, sen silmät laajenivat lautasiksi ja korvat höristyivät. Se seurasi kiihkeästi katseellaan jotain, joka näytti olevan huoneessa, mutta jota minä en nähnyt. Sitten se loikkasi lattialle ja luikki matalana, häntä maata viistäen sängyn alle piiloon.

Midsomer Murders -sarjan eilinen jakso päättyi kohtaukseen, jossa ylikomisario Barnaby ajoi kotiinsa pimeän, sateisen kylän halki ja näki auton valoissa hahmon, joka kulki tien yli ja katosi. Itse en sentään luikkinut sängyn alle, mutta koko kroppani meni kyllä kananlihalle.

Tuntematon herättää meissä kaikissa pelkoa. Muinaiskansojen myyttisessä maailmankuvassa erilaiset ilmiöt selitettiin yleensä jumalten oikuilla, suosiolla tai vihalla, ja heidät piti yrittää pitää tyytyväisinä, jotta sää suosisi satoa ja ihmiset pysyisivät terveinä. Tieteen kehittymisen myötä on moneen muinaiseen mysteeriin löytynyt luonnollinen selitys, ja tiede onkin syrjäyttänyt uskonnon monella alueella. Kun on tietoa, ei tarvitse uskoa. Maailmassamme on kuitenkin vielä vallalla monenlaisia uskomuksia, joilla yritämme ottaa haltuun selittämätöntä.

Kuuntelin tänä aamuna radiosta mentalisti Noora Karman kiinnostavan haastattelun. Hän sanoi, että on Suomeen palattuaan joutunut ennenkokemattoman mylläkän keskelle. Jotkut syyttävät häntä paholaisen lähettilääksi, toiset taas ovat sitä mieltä, että hän on jumalan asialla. Noora itse tietenkään ei pidä tekemiään temppuja mitenkään yliluonnollisina, koska hän tietää, miten ne tehdään. Hän käyttää aistejaan ja logiikkaa hyväkseen tavalla, joka on tavalliselle ihmiselle vieras. Mielenkiintoista oli, että maissa, joissa ollaan hyvin taikauskoisia, eivät Nooran temput ole saaneet aikaan samanlaista hälyä kuin täällä Suomessa. Jäin miettimään, mistä mahtaisi olla kysymys. Taikatemppuihin suhtaudutaan ilmeisesti täysin luonnollisena asiana kulttuurissa, jossa taikuus on muutenkin koko ajan läsnä. Meidän kulttuurimme taas on hyvin tiede- ja teknologiakeskeinen ja henkiset ja yliluonnolliset kokemukset jäävät monesti vain ihmisten itsensä tietoon. Niistä ei kehdata puhua, jottei leimauduttaisi. Mitä pomokin sanoisi. Toisaalta kirkon asema on meillä vielä vahva, vaikka väitänkin, että moni kuuluu kirkkoon vain tavan vuoksi, eikä ole koskaan tullut tarkemmin pohtineeksi omaa suhdettaan uskoon ja hengellisyyteen. Osuuko Noora Karma temppuineen johonkin arkaan asiaan, josta meillä mieluummin vaiettaisiin?

Olen kuullut ja lukenut paljon tarinoita ihmisten yliluonnollisista kokemuksista. Itsekin olen kokenut paljon sellaista, jota ei voida tieteellisesti (vielä) selittää. On merkillepantavaa, että yleensä selitämme kokemamme oudot asiat meihin ehdollistettujen ja itse omaksumiemme uskomusten mukaisesti. Jos uskoo enkeleihin, todennäköisesti näkee enkeleitä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tiedämme kristallinkirkkaasti, miten jokin asia on ilman, että tiedämme, miksi sen tiedämme, voi selitys olla että olemme kuulleet jumalan tai enkelien puhuvan, tai edesmennyt rakkaamme/voimaeläimemme/henkioppaamme on meitä ohjaamassa, omat selväaistimme kertovat asian meille, tieto on peräisin edellisestä elämästämme, tai luemme sen korteista tai miksei vaikka kristallipallostakin. Kaikki selitykset ovat lopulta kuitenkin samanarvoisia ja ikäänkuin kumoavat toisensa suuressa kokonaisuudessa. Onhan intuitiota, telepatiaa ja ennaltatietämistä jo jonkin verran tieteellisesti tutkittu, samoin kuin kuolemanrajakokemuksia, mutta mitään selkeitä vastauksia ei tietääkseni ole saatu.

Yksi tapa suhtautua maailmaan on uskoa vain se, minkä on itse kokenut. Kovin epäluotettava ja rajoittava kyseinen menetelmä tosin on. Otetaan vaikka tuo Midsomer Murders -kokemukseni. Tiedän hyvin, että kysymyksessä oli televisio, elektroninen laite, joka litteän ruutunsa kautta välitti olohuoneeseeni tilanteen, joka oli käsikirjoitettu, näytelty ja kuvattu - täysin keinotekoinen tilanne siis. Mutta siitä huolimatta kehoni reagoi. Tälle ilmiölle on hieno englanninkielinen termi temporary suspension of disbelief, minkä voisi rennosti suomentaa "aivot narikkaan"; suostun sivuuttamaan sen, että tiedän kyseessä olevan fiktiivisen tarinan, joka välitetään minulle sähköisten impulssien muodossa, ja heittäydyn siihen mukaan; itken, nauran ja menen kananlihalle ikään kuin se olisi täyttä totta. Mistä päästään siihen kiinnostavaan kysymykseen, että mikä sitten on oikeasti totta, ja mistä sen tietää..... Maapallon esimerkiksi sanotaan olevan pyöreä. Hyvä on, mutta en minä sitä itse ole nähnyt, koska en ole käynyt avaruudessa katsomassa maapalloa. Minulle on kyllä kerrottu niin, olen nähnyt kuvia, ja koska asiasta kertovat henkilöt vaikuttavat riittävän luotettavilta, on ihan järkevää uskoa heidän sanaansa.

Olen koko ikäni halunnut ja yrittänyt kovasti uskoa siihen, mitä minulle on kerrottu jumalasta, enkeleistä, hengistä ja muista "yliluonnollisista" asioista. Uskominen ei vaan jostain syystä minulta onnistunut, vaan jahtasin henkisiä kokemuksia saadakseni jonkinlaisen todisteen siitä, että henkimaailma on olemassa. Nyt ymmärrän tämän jahdin mielettömyyden ja sen suuren ahdistuksen, jota se minulle aiheutti. Vasta aivan viime vuosina olen uskaltanut päästää siitä irti ja myöntää itselleni sen, että minulle kerrotut asiat ovat uskomuksia, tapoja selittää selittämätöntä, ja että maailman kaikki uskonnot palvelevat tätä samaa tarkoitusta. On hurjaa kohdata elämän mysteeri ilman selityksiä ja hyväksyä, että totuutta ei ole hallussa kenelläkään. Kenties objektiivista, absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan - tai se on kaikkien osatotuuksien summa. Ehkä kaikelle, mitä vielä pidetään "yliluonnollisena", on löydettävissä täysin luonnollinen, fysiikan lakien mukainen selitys. Jotkut sanovat, ja olen itsekin sanonut, että "sun täytyy vain uskoa", tai "saat itse valita, mihin uskot" - mutta nähtyäni uskomusjärjestelmien läpi ei ole enää mitään mieltä ryhtyä uskoilemaan johonkin vain huvin ja urheilun vuoksi. Tai korkeintaan sen vuoksi ehkä voisin. Mutta en pysty tosissani enää uskomaan mihinkään, jonka tiedän illuusioksi.

Mutta mitähän se Vieno sitten näki....?

Opettajia ja opettajia

Kun keväällä valo lisääntyy ja linnut heräävät laulamaan, koittaa minun elämässäni kaksi tärkeää vuosipäivää. Heikki ja Aino, kaksi elämäni merkittävimmistä opettajista, poistuivat kumpikin tästä maailmasta keväällä. Tunnen heidän läsnäolonsa silti edelleen. Yhteytemme ei ole katkennut kuolemaan. En tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään, mutta pidän kyllä mahdollisena, että jokin tietoisuus jatkuu. Tuntuisi jotenkin mielettömältä, jos syntyisimme tänne olemattomuudesta, täydestä tyhjyydestä, ja palaisimme takaisin samaan olemattomuuden tilaan. "Mitä on verhon takana, paratiisi vaiko tuonela, vai tähtimeressä lepäävä ikuisuus", kyselee Tuurekin. No, Heikki ja Aino tuntuvat opettavan minulle jotain tästäkin asiasta, he kun ovat jo verhon takana, tuolla jossain.

Heikki oli esimieheni, mentorini ja ystäväni. Hän näki minut tarkasti ja uskoi minuun siinä vaiheessa, kun olin nuori, en itse uskonut itseeni tippaakaan, pelkäsin kaikkea ja kaikkia ja elin elämääni sen varassa, minkälainen luulin, että minun "pitää" olla. Hän ohjasi minut sille polulle, joka aikanaan johti terapeutin opintoihin ja uuteen, merkitykselliseen ja palkitsevaan ammattiin. Muistan vieläkin, miltä kuulostivat Heikin askeleet toimistomme käytävällä, ja kuinka nuo askeleet joka aamu pysähtyivät ovelleni, missä vaihdoimme kuulumiset ja suunnittelimme edessä olevaa päivää. Heikki oli jäämässä eläkkeelle ja hän alkoi opettaa minusta seuraajaansa. Hän otti minut mukaan palavereihin ja vietti tuntikausia selvittäen minulle tehtävänsä haasteita ja organisaatiossa pinnan alla vaikuttavia henkilösuhteita. Vaikeissakin tilanteissa hän pyrki aina toimimaan oikein ja kohtelemaan ihmisiä kunnioittavasti. Luottamus, jota hän minua kohtaan osoitti, ja välisemme vahva yhteenkuuluvuuden tunne toivat elämääni merkitystä, jota siinä ei ollut aikaisemmin ollut. Se oli lähes taianomaista. Meillä oli yhteinen suunnitelma ja tavoite, ja teimme yhdessä töitä sen onnistumiseksi. Läksiäispäivänään Heikki sanoi minulle luottavansa siihen, että hän jättää tehtävänsä hyviin käsiin, ja se kantoi minua monien hankalien päivien yli.

Pidimme yhä yhteyttä Heikin lähdön jälkeenkin. Sain kääntyä hänen puoleensa aina, kun tarvitsin apua, ja vähitellen meistä tuli myös ystävät. Vuosien kuluessa yhteydenpitomme harveni, mutta aina tavatessamme tunsin välisemme lämmön ja ymmärryksen. Jouluna 2007 Heikki kertoi olevansa vakavasti sairas, ja että paranemisesta ei ollut enää toivoa. Onneksi sain tilaisuuden kertoa hänelle, kuinka paljon hän oli minulle merkinnyt, sillä tuo oli viimeinen kerta, kun hänestä kuulin. Huhtikuussa 2008 Heikki oli erään viikon ajan vahvasti mielessäni lähes joka päivä, ja tultuani kotiin seminaarista, jossa olin esittänyt terapeutin lopputyöni, ajattelin ottaa häneen yhteyttä. Muutamaa päivää myöhemmin näin Hesarissa hänen kuolinilmoituksensa. Heikki oli kuollut samana päivänä, kun olin lopputyöni esittänyt.

Heikki käy luonani yhä silloin tällöin, unessa. Tulen noista unista aina hyvin onnelliseksi. Tuntuu kuin hän yhä pysähtyisi ovelleni kyselemään kuulumisia. Eläessään hän opetti minulle valtavasti työstä ja elämästä, ja hän tuntuu tekevän sitä edelleen. Viimeksi näkemässäni unessa hän tuli kertomaan olevansa yhä täällä, ja että "kaikki ei pääty kuolemaan, muista se."

5.3. tuli kuluneeksi vuosi kissani Ainon kuolemasta. Olen surrut syvästi sitä, kuinka paljon tuo pieni kissa joutui kärsimään elämänsä viimeisen viikon aikana. Suruni alkoi merkittävästi hellittää kun oivalsin, että Ainon tuska oli Ainon, ei minun, ja hän oli aikuinen, viisas kissa, joka kantoi kipunsa arvokkaasti loppuun saakka. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa eikä sääliteltävää. Muistan, kuinka olin hakemassa Ainoa kotiin viimeisen tiputuspäivän jälkeen, kaksi päivää ennen kuin hän kuoli, ja hoitaja antoi hänelle vielä peräruiskeen ennen kotiinlähtöä. Aino oli tuolloin jo hyvin heikossa kunnossa, mutta siistinä ja arvonsa tuntevana kissana hän ei suostunut tekemään tarpeitaan pöydälle laitetun alustan päälle, vaan hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä hiekkalaatikkoa. Hiekkalaatikkoa. Siinä on arvokkuuden ja hienostuneisuuden mallia kerrakseen - ominaisuuksia, jotka tuntuvat lähes täysin kadonneen tästä nykypäivän narsistis-pornografisesta kulttuuristamme.

Opettajana voi toimia myös henkilö, jota ei ole koskaan tavannut. Minun elämässäni yhdeksi tällaiseksi on osoittautunut englantilainen koomikko Miranda Hart. Miranda on nelikymppinen, 185-senttinen nainen, joka on tehnyt hurmaavalla ja vapauttavalla tavalla näkyväksi kaikkia niitä asioita, jotka ihmisiä nolostuttavat ja aiheuttavat epävarmuutta, ja joista enemmistö yleensä mieluummin vaikenisi. Nimeään kantavassa komediasarjassa hän kompuroi spektaakkelimaisesti, puhuu hämmennyksissään puuta heinää ja mokailee virallisissa tilanteissa, häkeltyy ihailemansa miehen läsnäollessa, ei osaa flirttailla eikä käyttäytyä pintaetiketin mukaisesti. Hän haaveilee rakkaudesta, mutta kaikki seksiin liittyvä naurattaa ja ajatus parisuhteen intiimiydestä hirvittää. Hän ei feikkaa eikä yritä esittää olevansa parempi kuin on - tai ainakin epäonnistuu näyttävästi joka kerta niin tehdessään. Hän ei pienennä itseään mahtuakseen muotteihin, ja on valloittava esimerkki siitä, miten kookas, outo ja täysin epä-cool nainen voi olla kaunis ja rakastettava omana itsenään. Hän on äskettäin julkaissut kirjan "Is It Just Me?", ja odotan innolla, että pääsen siihen käsiksi. Meillä parastaikaa pyörivässä Hakekaa kätilö -sarjassa Miranda esittää Chummya, johon ei yksinkertaisesti voi olla rakastumatta. Miranda on suuri parantava voima kaikille, jotka milloinkaan elämänsä varrella ovat tuskailleet joukkoonsopimattomuuden, outouden, liiallisen tämän tai tuon, tai paino- ja itsetunto-ongelmien kanssa. No, Miranda darling, it's not just you :)

PS. Lontoolainen Diane tekee käsityönä suloisia nukkeja ja eläimiä, myös tilauksesta. Tuo kuvassa oleva pikku-Aino on hänen tekemänsä. Jos olet kiinnostunut, katso lisää täältä.

Tapaus Heidi Hautala ja kognitiivinen dissonanssi

Oletteko kuulleet, että Heidi Hautala on teettänyt pimeää työtä? Nii-i! Ministeri, ja vielä mukana harmaan talouden ministerityöryhmässä! Tämä on kyllä erittäin vakava ja valitettava asia. Jos poliitikko jää tällä tavoin kiinni laiminlyönnistä, niin kyllä hänen täytyy tehdä asiasta omat johtopäätöksensä, eihän hän voi mitenkään enää toimia luottamusasemassa. Hänen olisi nyt parasta kantaa vastuunsa ja erota, onhan se kerrassaan sietämätöntä että ministeri itse jää kiinni siitä, mitä saarnaa. Ruotsissakin eroavat, vähemmästäkin. Ja selitteleekin vielä, sehän vain pahentaa tilannetta. Häpeällistä. Johan tässä on koko poliittisen järjestelmän uskottavuus uhattuna. Nopeasti nyt eroamaan, vai pitäisikö erottaa, ai hyvä, ymmärsi hän sentään itse erota siitä työryhmästä, mahtaakohan ministerinäkään enää voida jatkaa kun hänhän on koko ajan vaatinut muita kantamaan moraalisen vastuunsa, ei ole Heidillä varaa puhua moraalisesta vastuusta tämän jälkeen... Ai anteeksipyyntö, no se nyt ei mihinkään riitä. Tiukka linja vaan.

Voi ei, nyt ne tulee kysymään, olenko mä teettänyt pimeää työtä! Mitämäsanon... Niin no joo, älä nyt kerro kellekään, mut olihan mulla se yks kerta silloin kun piti keittiö uusia, ja serkun mies oli just työttömänä, sehän on niitä remppahommia paljon tehnyt, niin sovittiin että tekee mullekin. En mä kehdannu mistään kuiteista puhua, se on mun kaveri, sehän olis loukkaantunut. Nomutta sehän on aivan eri asia, Jaskalla oli tiukka paikka, vaimokin samaan aikaan lähti, pitäähän kaveria jeesata! Enkä mä edes tiedä mitä kaikkia maksuja olis pitänyt hoitaa, se on niin karsee viidakko, mulla oli silloin älyttömät paineet niiden budjettineuvottelujen kanssa enkä millään olis ehtinyt ottaa selvää mistään maksuista! Enkä mä oo missään harmaan talouden ryhmässä! Siis hirvee tilannehan se oli, mulla oli keittiö ku pommin jäljiltä, en mä voinu alkaa odottaa että joku firma sen tulis tekemään! Mun aika on kuule aivan liian tärkeetä jotta ehtisin viikkokausia odottaa jotain keittiöremppaa. Ja siitähän on vuosia aikaa! Jaska sai töitä ihan pian sen mun rempan jälkeen ja nykyään tekee kaikki duunit kuitilla, mitä nyt yhdestä pikkujutusta kun sen jälkeen on kaikki hoidettu kunnolla. Aika törkeetä että tulet edes kyselemään, epäiletsä siis mua jostain? Keskittyisit oikeiden rikollisten jahtaamiseen, ajattele että just nyt tuolla jossain hakataan ja raiskataan lapsia, mieti vähän mikä on oikeesti tärkeetä!

No nyt mä keksin. En kommentoi, niin mä sanon niille kun ne kysyy.

Näkemiin vaan, murut!

Tv-sarjat herättävät tunteita. Ja saavat herättääkin. Kaikenlainen fanittaminen on tutkitustikin hyväksi mielenterveydelle: on äärimmäisen tärkeää kyetä innostumaan, haltioitumaan ja samaistumaan. Fanittaminen tuo elämään merkitystä ja arjelle vastapainoa. Siksi otankin tähän alkuun esille ilmiön, jonka olen pannut merkille erityisesti Downton Abbey -sarjan fanien keskuudessa: sarjaa käsittelevien nettisivujen kommenttiosiot täyttyvät tuohtuneiden, sarjan käänteistä vielä tietämättömien katsojien valituksista juonipaljastuksista eli spoilereista. Kaikkien, joilla on vaikeuksia ymmärtää omaa vastuutaan, olisi hyvä palauttaa mieleensä tämä perussääntö: jos et halua tietää, miten sarjassa käy, älä käy lukemassa sen sivuja!

Jos siis et halua tietää, miten Komisario Lewis -sarja päättyy, älä lue tätä.

Lewisin 7. kausi on juuri nähty Britanniassa, ja itse katsoin sen eilen dvd:ltä. Innokkaana fanina minulla oli ollut ennakkotilaus vetämässä Amazonissa jo kuukausia, ja koska tiesin jo, että tämä kausi tulisi jäämään viimeiseksi, olin odottanut sitä monenlaisten tunteiden vallassa. Lewis ja Hathaway ovat olleet koskettavin, kiinnostavin ja hauskin poliisikaksikko, mikä ikinä on olohuoneessani vieraillut. Brittidraamat, poliiseilla ja ilman, ovat mielestäni maailman parhaita muutenkin, mutta nämä kaksi ovat tulleet sydämeeni aivan erityisellä tavalla. Ryhdyin siis katsomaan uusia jaksoja iloisena ja innostuneena, mutta samalla hieman haikeana ja huolestuneena. Olisi ollut hirveää, jos jommallekummalle olisi sattunut sarjan lopussa jotain pahaa - mutta onneksi Julian Fellowes ei käsikirjoita tätä sarjaa...

Lewishän tuli alunperin tutuksi ylikomisario Morsen parina vuosina 1987-2000 esitetyssä sarjassa. Vuonna 2006 esitettiin pilottijakso uudesta sarjasta, jossa nähdään Morsen kuoleman jälkeen Länsi-Intian saarilla komennuksella olleen Robbie Lewisin (Kevin Whately) paluu Oxfordiin. Hän on nyt itse komisario, ja parikseen hän saa nuoren rikosetsivän James Hathawayn (Laurence Fox).

Lewis on yksinäinen ja tyhjän päällä, ja hänen elämänsä näyttää toivottomalta. Morse on poissa, niin myös Lewisin suuresti rakastama vaimo Valerie, joka on kuollut liikenneonnettomuudessa. Tytär Lyn on muuttanut jonnekin kauas. Poliisiasemalla on uusi päällikkö ja uudet kuviot. Oxford on muuttunut, mutta Morsen haamu tuntuu tulevan vastaan joka kulman takaa. Kun ei parempaakaan tekemistä keksi, Lewis heittäytyy työhön. Ja sen hän osaa.

Lewisin esittäjää Kevin Whatelya ajatellessani mieleeni tulee ensimmäisenä sana lämpö. Hänen kasvonsa syttyvät hymyyn niin valloittavasti, että on pakko hymyillä takaisin, vaikka sitten telkkarinruudulle. Kevin esiintyi telkkareissamme 1980-luvulla Näkemiin vaan, muru -sarjan luotettavana, mutta jatkuvasti jostain huolissaan olevana Nevillenä. Hänen Robbie Lewisinsä on kokenut poliisi, hieman kyynistynyt ja äreä mutta ihmistä herkkävaistoisesti ymmärtävä. Lewis ei ole erityisen sivistynyt, hänen vahvuuksiaan ovat jalat maassa -realismi ja selkeä näkemys poliisityöstä. Vuodet Morsen kanssa ovat toki vaikuttaneet häneen, ja hän yllättää välillä hienostelevammat kanssaihmisensä pudottamalla jonkin nippelitiedon Wagnerista tai Shakespearesta. Lewis suree vaimoaan ja hänen olemuksessaan on sydäntäsärkevää alakuloa ja haavoittuvuutta. Hän ei usko Jumalaan ja hän suhtautuu vihamielisesti kaikkeen, mikä hipaiseekin uskonnollisuutta tai kuolemanjälkeistä elämää.

James Hathawayta esittää Fox-näyttelijäklaanin komea hujoppi Laurence (jonka isä on James Fox, setä Edward Fox, serkkuja Emilia ja Freddie). Hathaway on teologiaa Cambridgen yliopistossa opiskellut älykkö, "walking Wikipedia but more accurate", joka hallitsee näytöstyyliin latinan ja kreikan kiemurat, sivistyssanat, kirjallisuuden ja historian. Tähtitieteestä hän muistaa ainoastaan muutamia "itsestäänselviä knoppeja", jotka kuitenkin jo menevät perusjampalta yli hilseen. Hänkin on yksinäinen ja eksistentiaalisessa tuskassaan hyvin traaginen hahmo. Luulen, että hän on säilyttänyt uskonsa Jumalaan huolimatta siitä, että hän on syvästi pettynyt uskontoon ja kirkkoon, minkä seurauksena hän aikoinaan jätti teologian ja ryhtyi poliisiksi. Hänen maailmankuvansa on särkynyt monta kertaa, eikä hän oikein löydä paikkaansa. Hän on herkkä, lahjakas ja monimutkainen, ja ymmärtää toisia samanlaisia. Hänen vakava, joskus liiallinenkin vastuullisuutensa johtaa välillä tilanteisiin, joissa hän ottaa tekemänsä virheet äärimmäisen raskaasti, epäilee koko työn mielekkyyttä ja omaa soveltuvuuttaan siihen, mutta muutama hyvinajoitettu, lakoninen toteamus Lewisiltä palauttaa hänet yleensä tasapainoon. Poliisin työn karuus raastaa häntä kuitenkin aina vain enemmän, ja hänen käsityksensä ihmisen perushyvyydestä joutuu kovalle koetukselle.

Laurence Fox on omien sanojensa mukaan ihmisenä täysin erityyppinen kuin Hathaway: "maaninen, epäkorrekti sekoilija". Ihailen ja hämmästyn aina sitä, kuinka taitavat näyttelijät pystyvät kaivamaan itsestään esiin täysin erilaisia hahmoja kuin he itse ovat. Miten voi olla, että Benedict Cumberbatch, joka on hyväkäytöksinen, sivistynyt, pehmeä ja kohtelias, löytää itsestään sähäkän, friikin Sherlockin?

Sarjan edetessä Lewis ja Hathaway ovat tottuneet toisiinsa ja heidän välilleen on kasvanut vahva luottamus. Heidän keskinäinen naljailunsa on saanut alun terävyyden jälkeen lämpimän sävyn ja kumpikin on valmis pelastamaan toisen pulasta. Kun alussa Lewisiä ärsytti parinsa kirjaviisaus, on hän sittemmin oppinut suhtautumaan asiaan lempeällä ymmärryksellä ja arvostuksella. Näyttääpä hän jopa pehmenneen ajatukselle, että hengellisyys voi auttaa ihmisiä selviytymään elämässään, vaikka hän ei edelleenkään itse usko mihinkään. Toisen kauden hienossa Life Born of Fire -jaksossa Lewisin ja Hathawayn suhde oli kovalla koetuksella Hathawayn salattua omasta menneisyydestään rikostutkintaan vaikuttavia tärkeitä seikkoja, ja toinen kriisi koettiin kolmannen kauden jaksossa The Quality of Mercy, jossa Hathaway sai sattuman johdattamana selville, kuka oli syyllinen Lewisin vaimon kuolemaan. Kriiseissä kumpikin joutui pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan toiseen, ja kumpikin huomasi, miten paljon heillä itse asiassa on yhteistä. Jossain jaksossa, en nyt tähän hätään muista missä, miehet puhuivat siitä, kuinka he eivät olleet koskaan olleet innokkaita liittymään mihinkään porukoihin. "Juu, en minäkään." Siinä he seisoivat silti vierekkäin, kaksi samanlaista, toisiinsa liittyneinä. Ja kenelle Robbie soittaa kysyäkseen ruoanlaitto-ohjeita, kun Laura on tulossa kylään? No Jamesille tietysti.

Vaikka kumpikin hahmo on yksinäinen ja omalla tavallaan surullinen, on heidän keskinäisessä kemiassaan paljon hiljaista, kutkuttavaa huumoria ja nokkelia letkautuksia. Koska olen naisena tottunut analysoimaan tunteita monisanaisesti ja värikkäästi, minua ihastuttaa, miten parilla sanallakin voi välittää toiselle juuri sen, mikä on tärkeää. Erityisesti sanattomat, pelkkien katseiden ja ilmeiden varaan jäävät, yhteisymmärryksestä kertovat viestit ovat aarteita - ja ne huomatakseen täytyy keskittyä. Lewisiä ei muutenkaan voi katsoa vain toisella silmällä, sillä sen juonet ovat niin monimutkaisia, että jaksoja pitää katsoa monta kertaa eikä sittenkään ole ihan varma, miten kaikki meni. Sarja vaatii katsojalta paljon.

Sarjassa on koko ajan pidetty yllä Morsen muistoa. Katukuvassa vilahtaa vanha, punainen Jaguar, arkistosta löytyy Morsen käsialalla täytetty sanaristikko tai hänen kirjoittamansa kirje, tai joku rikostutkintaan kytkeytyvä henkilö muistaa hänet. Lewis ja Hathaway istuvat pubeissa pohtimassa juttujaan, aivan kuten Morse ja Lewiskin tekivät. Ensimmäisessä jaksossa, kun Lewis ja Hathaway on virallisesti nimetty työpariksi, he menevät sille samalle kauniille ulkoterassille, jolla Lewis ja Morse viimeistä kertaa yhdessä istuivat. Sille terassille loppuu myös Lewisin ja Hathawayn tarina. Lewis on päättänyt vihdoin jäädä eläkkeelle viettääkseen enemmän aikaa tyttärensä, tämän pojan ja patologi-Lauran kanssa - Lauran, jonka kanssa hän vihdoin, seitsemän vuoden kiertelyn ja kaartelun jälkeen, on uskaltautunut suhteeseen. On ihanaa nähdä onnellinen Robbie Lewis, joka näissä viimeisissä jaksoissa hymyilee enemmän kuin koko sarjassa yhteensä :) Hathaway taas on todennut, että hän ei halua jatkaa poliisina, osaksi siksi, että kukaan ei ymmärtäisi häntä kuten Lewis - "If you go, I go" - ja osaksi sen takia, että poliisityön raadollisuus on käynyt hänen syvälliselle sielulleen liian raskaaksi. He sopivat edelleenkin käyvänsä yhdessä tuopilla silloin tällöin, ja kun Hathaway tapansa mukaan muodollisesti kutsuu Lewisiä sanalla "sir", tämä korjaa: "it's Robbie." He eivät ole enää pomo ja alainen, vaan kaksi ystävää.

Olen täysin samaa mieltä Robbie Lewisin kanssa, joka Jamesinsa tiedusteluun siitä, onko tämän nuoren poliisin opettaminen ollut ajanhukkaa, vastaa: "No, it hasn't been a waste of time. It's been a pleasure." Minullekin se on ollut ilo, suuri ilo.

PS 20.7.2014 Lewis ja Hathaway palaavat vielä tämän vuoden aikana 8. kauden jaksoissa! Ah, ihana jälleennäkeminen :)