Totally Sherlocked

Olin ajatellut tänä lauantaiaamuna tehdä jotain aivan muuta, mutta tämä kirjoitus puskee itseään minusta ulos sellaisella voimalla, että on paras päästää se ilmoille...

Sitten viime lauantai-illan, päähäni ei ole mahtunut paljoa muuta kuin BBC:n uusi, huimaava Sherlock. Ihastuin sarjaan heti, itse asiassa nähtyäni tämän ensimmäisen jakson kohtauksen:

Nyt sitten kaikki te, jotka ette ole sarjaa katsoneet, mutta ehkä aiotte tehdä niin, lopettakaa lukeminen ja menkää tekemään jotain muuta - mieluiten tietysti tilaamaan sarja Amazonista! Juonipaljastuksia on tulossa.

Tuosta ylläolevasta kohtauksesta käy ilmi kaikki. Sherlock, päättelyn mestari, lukee tilannetta ja Johnia kuin avointa kirjaa. Hän kuulee ja näkee tarkasti, ja tekee omat johtopäätöksensä. Hän luottaa kykyynsä sataprosenttisesti eikä arkaile käyttää (eikä näyttää) sitä. John, ihana John, on ällikällä lyöty. Katsokaapa hänen ilmettään ja asentoaan Sherlockin näyttävän poistumisen jälkeen: hän ei tiedä, mikä häneen iski. Hän on hämmentyneen tyrmistynyt, ehkä myös hieman loukkaantunut, kun tuo tuntematon latelee hänestä totuuksia. Silmälasipäinen kaveri, joka on esitellyt Johnin ja Sherlockin toisilleen ilmeisen tietoisena siitä, että he sopisivat toisilleen täydellisesti, katsoo vierestä pieni, tietävä hymy kasvoillaan. "Yep, he's always like that."

Sherlock "ei ole psykopaatti, vaan täysin toimintakykyinen sosiopaatti", kuten hän itse sanoo. Hän on kasvanut kylmässä kodissa isoveljensä Mycroftin kanssa. En tiedä, minkälainen heidän äitinsä oli, mutta kaikesta päätellen huolenpito on jäänyt olemattomaksi, tunteita ei heillä ole ilmaistu eikä läheisyyttä koettu. Näiden puutteiden kompensoimiseksi Sherlockille on kehittynyt loistava, viiltävä äly. Todennäköisesti hän on joutunut lapsuudenkodissaan lukemaan toisista ihmisistä kaiken sen, mitä ei ole sanottu ääneen, ja siinä taidossa hän on kehittynyt ylivertaiseksi. Voin vain kuvitella, kuinka kolkko koti pienellä, yksinäisellä Sherlock-pojalla on ollut.

Sherlockilla ei ole koskaan ollut ystäviä eikä hän ymmärrä tunteita, häneltä näyttää puuttuvan empatiakyky. Hän rakastaa rikosten selvittelyä niiden tarjoaman älyllisen haasteen vuoksi, hän ei ole kiinnostunut ihmisten auttamisesta. Hän syttyy saadessaan loistaa kyvyllään lukea ihmisiä, ja kolhii toisten tunteita säälimättömillä analyyseillään. Hän on lapsellisen oikukas, sietää huonosti pettymyksiä, komentelee toisia ja olettaa ilman muuta heidän tottelevan. Sosiaalisissa tilanteissa hän ei osaa toimia siten, kuin häneltä odotetaan, eikä hän ymmärrä, miksi niin edes pitäisi tehdä. Se, pidetäänkö hänestä vai ei, ei näytä olevan Sherlockille lainkaan tärkeää. Hän on yksin, yksinäisyydessään turvassa, eikä hän edes osaa kaivata muunlaista elämää.

Johnin ja Sherlockin tavatessa toisensa kummankin elämässä käynnistyy muutos. John, myös yksinäinen, juuri Afganistanin sodasta palannut, ruumiiltaan ja sielultaan haavoittunut armeijan lääkäri on täysin hukassa eikä tiedä, mitä elämällään tekisi. Hän on kuin puulla päähän lyöty Sherlockin persoonan edessä, eikä näe mitään järjellistä syytä olla yhtään enempää tekemisissä tämän kanssa, mutta huomaa siitä huolimatta menevänsä tätä tapaamaan Baker Street 221 B:hen. Sherlockin vuokraemäntä, Mrs Hudson, tulkitsee Johnin olevan enemmän paikoillaan istuvaa tyyppiä, mikä panee Johnin kiemurtelemaan. Sherlockin ehdottaessa, että John tulisikin hänen kanssaan rikospaikalle, Johnin helpottunut puuskahdus: "Oh God, yes" paljastaa, kuinka onneton John on ollut.

John toimii toisin, kuin ihmiset yleensä Sherlockin analyysien edessä toimivat: hän antaa Sherlockille tunnustusta, eikä käske häntä painumaan hiiteen. John myös näyttää jollain käsittämättömällä tavalla ymmärtävän Sherlockia. Ei järjellisesti, vaan intuitiivisesti. Hän lähtee Sherlockin perään oivallettuaan, että Sherlock on taksinkuljettaja-murhaajan kanssa ja saattaa olla hengenvaarassa, ja päätyy ampumaan murhaajan ikkunan läpi. Jakson loppu on kutkuttava ja koskettava: Sherlock, joka ei voi käsittää, miksi hänelle koko ajan tyrkytetään huopaa harteille - "en minä ole shokissa!" - kuvailee poliisille ampujan profiilia ja nähdessään Johnin seisovan lähistöllä oivaltaa yhtäkkiä totuuden. Sherlock ja John lähtevät yhdessä kävelemään pois ja katsovat toisiaan. Yhteys on syntynyt.

Ja tuo yhteys on koko sarjan kiinnostavin ja liikuttavin elementti. Sir Arthur Conan Doylen luomista hahmoista ja heidän välisestään suhteesta on vuosikymmenten ajan esitetty spekulaatioita. Olivatko he itse asiassa rakastavaisia, ja oliko Johnin solmima avioliitto vain kulissi, koska sen ajan jyrkät asenteet eivät vielä hyväksyneet kahden miehen välistä rakkaussuhdetta? Sarjan edetessä Sherlock ja John oppivat tuntemaan toisensa tavalla, joka ei vaadi sanoja. He ymmärtävät toisiaan sielun tasolla. He katsovat toisiaan ja nauravat niin kuin vain täysin samalla aaltopituudella olevat voivat tehdä. Sarjan alussa kyllä varsinkin John tuo monta kertaa esille, kuinka hän ei edes tunne Sherlockia, ja kumpikin kieltää sen, että he olisivat ystäviä tai tarvitsisivat toisiaan millään tavalla. Kaikki muut, katsoja mukaan lukien, kyllä näkevät, kuinka toisilleen luotuja nämä kaksi ovat, vain he itse eivät tajua sitä. Heitä pidetään pariskuntana; jopa Mycroft kyselee, että joko viikon lopulla voidaan odottaa iloista ilmoitusta. Yleensä se on John, joka pyrkii oikaisemaan ihmisten käsitykset heistä parina; Sherlock ei reagoi asiaan. John on aina ollut hetero, ja hänellä on sarjan alussa useita lyhytaikaisia seurustelusuhteita, jotka ennen pitkää kariutuvat. Eräs tyttöystävä lopulta sanoo Johnin olevan täydellinen poikaystävä - Sherlockille. Sherlock taas on aseksuaalinen, ei ole koskaan seurustellut, ei ymmärrä eikä osaa nimetä omia tunteitaan. Toisen kauden jaksoissa Johnkaan ei enää viitsi vaivautua selittelemään.

Ovatko he sitten rakastavaisia? Mitään romanttista ei ole tapahtunut, eikä heillä ole seksisuhdetta. Mutta he rakastavat kyllä toisiaan. Heidän välisensä rakkaus on laadultaan sellaista, jota ei voi selittää hyvien ystävien, veljesten, tai pariskunnankaan välisenä rakkautena. Se ylittää järjelliset määritelmät. He täydentävät toisiaan. Heidän suhteensa on täydellistä sielunkumppanuutta ja syvällistä läheisyyttä, jossa kumpikin näkee toisen ja tulee nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena, kuin on, ilman vaatimuksia. Se on ehdotonta rakkautta, joka on olemassa siksi, että toinen on, kuka on. Yhteentörmäyksiä toki tulee, mutta ne sovitaan ja kummankin ymmärrys ja kunnioitus toista kohtaan kasvaa. He katsovat toisiaan siten, kuin rakasta ihmistä katsotaan. Heidän välisensä kemia on ilmiselvää ja siinä on kyllä kiistatonta seksuaalista väreilyä. Vähitellen käy ilmi, että toisen hyvinvointi on kummallekin ykkösprioriteetti, ja viimeistään viimeisessä jaksossa selviää, että he ovat toinen toisilleen maailman tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset. Kalpean Sherlockin kyyneleet, kun hän seisoo katon reunalla, ja Johnin epäusko ja epätoivo kuolleen ystävänsä ruumiin vierellä eivät jätä mitään epäselväksi. Viimeinen kohtaus, jossa John hyvästelee Sherlockin tämän haudalla, sai kyyneleeni valumaan vuolaasti. Tuo kaiken nähnyt, tunteensa piilottamaan oppinut peribrittiläinen sotilas kertoo ystävälleen, kuinka paljon tämä on hänelle merkinnyt. "Don't... be.. dead." Hautausmaan laidalla varjossa seisoo Sherlock, erittäin elävänä, ja katsoo ystävänsä poistumista. Nyyyyyyyyyyyyyh.

Toivon todella, että sarjan käsikirjoittajilla riittää rohkeus tuoda Sherlockin ja Johnin tarina 2000-luvulle myös muilla kuin materiaalisilla ja yhteiskunnallisilla tasoilla. Toivon, että he eivät jätä Sherlockin ja Johnin suhteen laatua pelkkien vahvojen vihjailujen varaan, vaan antavat heidän olla rakastavaisia. Tällä en siis välttämättä tarkoita fyysistä suhdetta, vaan sielunkumppanuutta. Joka tapauksessa olen hyvin pettynyt, jos John meneekin naimisiin jonkun naisen kanssa... se tuntuisi täysin väärältä. Sherlock ja John on luotu toisilleen.

Sarja on tehty sillä viimeisen päälle ammattimaisella taidolla, jonka vain britit mielestäni osaavat. Visuaalisesti sarja on vertaansa vailla. Benedict Cumberbatch (Sherlock) ja Martin Freeman (John) eivät vain näyttele, he OVAT Sherlock ja John. He ovat mestareita välittämään tunteita pelkillä asennoilla ja pienenpienillä kasvojen ja silmien ilmeillä. Rivien välistä asiat käyvät katsojalle täysin selviksi ilman, että mitään tarvitsee korostaa. Pidän siitä, että sarjassa jätetään paljon katsojan itsensä oivallettavaksi eikä, murhien ratkomisesta huolimatta, väkivaltaa tuoda näkyviin juuri lainkaan. Sarjassa on myös paljon hiljaista, nautittavaa huumoria, joka vaatii katsojalta kyllä tarkkaavaisuutta tullakseen hoksatuksi. Sarjan suomentaja on ikävä kyllä tyytynyt oikaisemaan ja yleistää dialogia liikaa, ja monessa kohdassa piilevät kielelliset aarteet ja paljonpuhuvat nyanssit jäävät tekstityksestä pois.

Sherlock ja John, tulkaa pian takaisin! Sarjan kolmatta kautta aletaan kuulemma kuvata tammikuussa 2013. Jaksan, jaksan..........