Tie, totuus ja elämä

Mistä tulee elämään merkitys? Mikä on elämän merkitys? Mikä on totuus? Onko Jumala olemassa?

Merkityksellisyyden tunne yllättää joskus ihan itsestään, vaikka erämaassa vaeltaessa tai koskettavaa musiikkia kuunnellessa. Jotkut saavuttavat sen extreme-elämyksien kautta, jotkut meditoidessaan. Silloin moni ajattelee merkityksen olevan kiinni tuosta asiasta, ja rupeaa tekemään sitä innokkaasti.  Kummasti vaan merkityksellisyyden tunne saattaa kadota ajan myötä, ja on löydettävä uusi asia, joka sitä voisi taas tuottaa. Näin syntyy merkityksen jahtaamisen kierre. Jossain vaiheessa voi iskeä epätoivo: tätäkö tämä elämä on, pelkkää sisällöntuottamistako?

Ihmismieli kaappaa herkästi merkityksellisyyden käsitteen ja tekee siitä älyllisen kysymyksen. Se haluaa tietää, mikä on elämän merkitys. Vastauksia on lannistavan loputon määrä, ja kaikki ovat luonteeltaan tilapäisiä. Joku sanoo tavoittaneensa elämän merkityksen omien lasten syntymän myötä. Joku toinen taas löydettyään jonkin oman juttunsa. Sitten joskus, kun elämä ei tunnu erityisen merkitykselliseltä, voi ainakin muistella aikaa, jolloin se siltä tuntui.

Mutta voisiko merkityksellisyys olla jokin syvempi juttu? Jokin, joka ei ole riippuvainen ulkoisista tekijöistä, eikä siten tule ja mene sattumanvaraisesti?

Synnynnäisenä mystikkona olen etsinyt elämän merkitystä, totuutta ja välitöntä kokemusta Jumalasta niin kauan kuin muistan. Olen yrittänyt löytää jonkin pysyvän merkityksen ja äärimmäisen totuuden, jotka eivät olisi riippuvaisia olosuhteista. Uskoin, että ne löydettyäni saisin rauhan. Etsin myös rakkautta ja absoluuttista turvaa. Välillä on tuntunut, että nuo salaisuudet ovat olleet ihan juuri paljastumassa, ja jos vain olisin osannut ottaa sen viimeisen askeleen, olisin tavoittanut ne. Monia vuosia etsintääni hämärsi kauan sitten omaksumani käsitys, jonka varassa hapuilin sokkona eteenpäin uskoen, että elämän kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta se menisi "oikein", ja siten löytäisin etsimäni. Tätä tarinaahan meille kerrotaan. Pohjalla oli kuitenkin aavistus jostain suuremmasta totuudesta, ja sen löytämisestä tuli minulle aina vain tärkeämpi asia. Jollain tasolla tiesin, että etsimäni asia oli olemassa, mutta en osaa sanoa, mistä sen tiesin.

Jossain vaiheessa aloin nähdä oman etsintäni läpi ja masennuin. Tajusin, että jokin oli pielessä. Yritin tyytyä ajatuksiin, että elämällä ei ole merkitystä, eikä sillä pidäkään olla merkitystä, ja totuus on ikuisesti muuttuva, näkökulmasta riippuvainen asia. Mieleni oli hakenut totuutta, jonka voisi pukea sanoiksi ja tarinoiksi, ja kertoa eteenpäin. Ja se oli mieleni, joka masentui, kun ei löytänyt etsimäänsä, ja mieleni yritti tyytyä siihen, että vastauksia ei ole. Mieleni. En minä.

Sanat ja tarinat ovat symboleita, eivät koskaan totuuksia. Ne ovat sormia, jotka osoittavat kuuta, eivät kuu itse. Tämän olin kuullut lukemattomia kertoja, ja tunsin siinä olevan jotain oleellista, jota en kuitenkaan täysin tavoittanut.

Eräänä aamuna syksyllä 2017 tiskasin aamiaisastioita keittiössä ja mietin edellisenä iltana katsomaani Twin Peaksin 3. kauden viimeistä jaksoa. Sarja on kiehtonut minua aina, ja tuohon uuteen kauteen oli latautunut paljon odotuksia. Viimeinen jakso oli minulle suunnaton pettymys, ja olin niin poissa tolaltani kuin vain fani voi olla. Sähköiskun lailla minulle yhtäkkiä valkeni, että olin kertonut itselleni tarinaa siitä, miten sarjan pitäisi loppua, ja kun niin ei käynyt, petyin. Samassa hetkessä tajusin myös, miten paljon olin kertonut itselleni tarinoita siitä, miten elämän pitäisi mennä, minkälainen minun pitäisi olla, ja minkälaisia maailman ja muiden ihmisten pitäisi olla. Ällistyin niin, että tipahdin tilaan, jossa kaikki ajatukseni katosivat, ja oli vain hiljaisuus.

Tuota uutta hiljaisuutta kesti pari päivää. Olin elossa ja tein asioita, mutta sisälläni vallitsi hiljaisuus. Sitä tutkiessani aloin huomata, että se tuntui ikäänkuin toiselta ulottuvuudelta. Ulottuvuudelta, johon vievä ovi aukesi tästä hetkestä, ja josta löytyivät kaikki milloinkaan etsimäni asiat: merkitys, rauha, totuus, rakkaus, turva, ja jopa Jumala. Olin perillä. Tässä.

Havaitsin myös, että noita vihdoin löytämiäni kallisarvoisia asioita ei oikein voinut pukea sanoiksi. Ne olivat puhtaita kokemuksia, ja niiden muotoileminen sanoiksi ja tarinoiksi vei minut heti pois niistä ja typisti ne pelkiksi älyllisiksi käsitteiksi.

Syy, miksi jokin tekeminen tai saavutus voi tuottaa merkityksellisyyden tunteen on se, että sillä hetkellä tuntee olevansa elossa ja on täysin läsnä sille, mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Moni tavoittaa merkityksellisyyden kokemuksen meditaatiossa. Meditaatiokaan ei sinänsä kuitenkaan ole merkityksellistä, vaan se on väylä, joka paljastaa meissä olevan sisäsyntyisen merkityksellisyyden.  Silloin avautuu se ulottuvuus, jossa kaikki nuo edellämainitut kallisarvoiset asiat asuvat. Vähitellen huomaa, että kyseisen ulottuvuuden voi saavuttaa yksinkertaisesti siirtämällä huomionsa siihen. Ei tarvitse tehdä harjoituksia eikä havitella elämyksiä. Sitä ulottuvuutta voi kuvailla sanoilla "minä olen", ja se on läsnä koko ajan, lähempänä kuin oma hengitys. Se on Tässä.

Löytämisen ja perillepääsyn myötä olen huomannut, miten montaa asiaa etsiminen oli elämässäni ohjannut. Nyt, kun suuri ydinmotivaatio on poissa, ulkoiset asiat ovat paradoksaalisesti muuttuneet hiukan merkityksettömämmiksi. Samalla minut on vallannut syvä tyytyväisyyden tunne. Asiat ovat, niinkuin ovat, ja se on oikein.

Elämällä ei ole merkitystä. Elämä ON merkitys. Elämä ON totuus. Elämä ON rakkaus, rauha, turva, Jumala. Niistä meidät on tehty, ja ne sijaitsevat olemassaolomme ytimessä. Me olemme ne. Tie niihin avautuu olemassaolon kokemuksen, nykyhetken, kautta. Luulen, että tätä Jeesus tarkoitti sanoessaan: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä." Kenties hän ei tarkoittanutkaan, että nimenomaan hän, Jeesus, olisi sitä, vaan että tuon minä olen -kokemuksen kautta tie, totuus ja elämä avautuvat. Sitä tietä seuratessaan voi pyykkiä viikatessaan ja Alepassa asioidessaankin tuntea kulkevansa Jumalan valtakunnassa.

Asuuko sinullakin kiduttaja korvien välissä?

Kato nyt, mitä sä taas teit. Koskaan sä et onnistu missään. Häpeäisit. Ylös siitä sohvalta, läskiperse. Se on ihan sun omaa syytä että noin kävi. Kukaan ei koskaan rakasta sua kun oot tommonen. Nyt kun tuhlasit rahaa tohon älyttömyyteen, niin seuraavaksi oot sillan alla eikä kukaan sua auta. Oma moka. Toi luomi on takuulla syöpä. Ei kannata yrittää, epäonnistut kuitenkin. Oo vaan hiljaa niin kukaan ei huomaa sua. Mitähän muutkin ajattelee jos sä teet noin. Mee ittees. Taasko sä oot syöny kakkua, porsas. Se idiootti, se on kyllä ihan täys narsisti. Miten ihmiset ei tajuu. Kato nyt totakin tossa, kuka sekin luulee olevansa. Minä kyllä tiedän. Miks mulle aina käy näin. Mun elämä on ihan paskaa.

Miltä tuntuisi, jos joku puhuisi sinulle näin päivästä toiseen? Olisitko sellaisen ihmisen kanssa? Toivottavasti et! Silti moni meistä kuuntelee tällaista jatkuvasti, huomaamattaan. Ääni tulee omien korviemme välistä. Usein emme ole tarkkaan tietoisia siitä, mitä ääni sanoo, mutta sen vaikutukset ovat dramaattiset. Koko ajan on paha olo, ja pahaa oloa myös syljetään ulos, toisten päälle. Tai turrutetaan paremman puutteessa vaikka pakonomaisella älykännykän näpelöinnillä.

Länsimainen ihminen uskoo ajattelun voimaan. Meidät opetetaan olemaan loogisia, analyyttisiä, rationaalisia ja sujuvasti argumentoivia. Meistä tulee vähitellen pelkkiä käveleviä päitä. Mielen ylivalta näkyy kaikkialla ympärillämme: tehokkuusajattelu vie maailmastamme kauneuden, tuhoaa luonnon ja sairastuttaa alati kasvavien suoritusvaatimusten paineissa räpiköivät ihmiset. Empatia katoaa, kun asioita mitataan pelkästään hyötynäkökulmasta.

Suuri osa meistä uskoo omat ajatuksensa ja pitää niitä totena. Silti, kun ajatuksiaan lähemmin tarkastelee, huomaa, että äärimmäisen harvoin ne ovat omia. Useimmiten olemme täysin kyseenalaistamatta nielaisseet jonkun toisen ajatuksen tai uskomuksen, joka on sitten alkanut hallita meitä.

Tunteet ja tuntemukset seuraavat ajatuksia. Kokeile vaikka: kuvittele, että pidät kädessäsi sitruunaa. Kuvittele, että leikkaat siitä viipaleen ja puraiset sitä. Joko alkoivat sylkirauhaset toimia?

Mielen hallinnasta puhutaan meillä aivan liian vähän. Olen oman kokemukseni perusteella vakuuttunut siitä, että tiedostamaton mieli ja ajatukset, joita ei ole kyseenalaistettu, ovat merkittäviä tekijöitä erilaisten mielenterveysongelmien taustalla. Ahdistus, huono itsetunto, rohkeuden ja aloitekyvyn puute, pelko, huolet, masennus tai vain epämääräinen paha olo voivat olla suoraa seurausta loputtomasta ajatusten kierteestä. Kun elää vain päänsä sisällä, ei näe ympärilleen, ei pysty reagoimaan realistisesti, eikä mikään tunnu miltään.

Kovin helposti ei oman pahan olon aiheuttajaa tule etsineeksi ajatuksista. Helpompi on syyttää jotain ulkopuolista tai olosuhteita. Mutta meitä eivät masenna niinkään itse tapahtumat, vaan niistä tekemämme johtopäätökset. Pienikin tapahtuma tai asia, jonka joku on sanonut, voi jäädä muhimaan mieleen ja aiheuttaa pitkäksi aikaa epämääräistä ahdistusta. Jos vaikka keväällä radiojuontaja sanoo, että "kaikkihan keväällä lähtevät mökille, kunnostavat moottoripyörää tai istuvat terasseilla" ja itse ei tee niin, saattaa huomaamattaan ja salamannopeasti päätellä, että on vääränlainen. Siitä voi mennä koko kesä pilalle.

Ajatukset voivat myös lamauttaa ihmisen niin, ettei enää uskalla tehdä mitään. Kuvittelemme pahimman mahdollisen ja alamme pelätä sitä ikään kuin olisi varmaa, että niin tulee käymään. Ei tule mieleenkään, että voisi käydä myös toisin.

Hallitsematon mieli on kuin villivarsa: se poukkoilee sinne tänne, menneisyydestä tulevaisuuteen ja takaisin, kuvittelee, jossittelee ja spekuloi. Usein se hakeutuu vanhoille tutuille urille. Kun on sattunut jotain epämiellyttävää, niin mieli alkaa kehrätä tapahtuneen ympärille muistoja ja kuvitelmia toisista samankaltaisista tapahtumista, ja paha olo lisääntyy. Minulle kävi äskettäin niin, että posti toi epämiellyttävän yllätyksen, joka vaati välitöntä reagointia. Sen jälkeen huomasin, että mieleeni nousi ajatuksia yhdestä jos toisestakin asiasta, joka seuraavaksi voisi mennä pieleen, ja olin jo täyttä vauhtia hahmottelemassa erilaisia kontrollointitoimenpiteitä.

Minulla on sukuperintönä voimakas taipumus huolehtimiseen. Olen tehnyt siitä vapautumiseksi valtavan määrän työtä. On ollut hyödyllistä penkoa menneisyyttä ja tunnistaa, mistä huolehtimiseni on saanut alkunsa, mutta ylivoimaisesti tehokkain keino on ollut yksinkertainen mindfulness-harjoitus: kun huomaan alkavani huolestua, keskityn kaikin voimin siihen, mikä juuri nyt on totta ja silmieni edessä. Vaikka perunoiden kuorimiseen, kissan silittämiseen tai hengittämiseen. Laulaminen toimii erityisen hyvin. Tapaan myös muistuttaa itselleni, että en tiedä koko totuutta. Olennaista on myös ollut oivaltaa, että huolehtiminen on opittu taipumus ja tapa, eikä absoluuttinen, todesta otettava ennuste.

Voi olla vaikea myöntää, että omat ajatukset eivät olisikaan totta. Voi käydä rankasti egon päälle, jos huomaa, että ei olekaan tiennyt koko totuutta, on uskonut sokeasti jonkun toisen sanoja, tai ollut täysin väärässä. Siinä voi pahimmillaan pudota koko elämältä pohja. Jos on koko elämänsä uskonut, että maapallo on litteä, että eläinrasva on saatanasta, että lapsuudenkokemuksilla ei ole merkitystä tai että kaikki poliitikot ovat rehellisiä, niin meneehän siinä maailmankuva uusiksi. Tai niin sitä ainakin etukäteen kuvittelee. Mutta asian myöntämisestä tulee niin hyvä olo, että on aivan sama, oliko aikaisemmin oikeassa vai väärässä vai kertakaikkisen kuutamolla.

Kun on koko elämänsä ajan ollut omien ajatustensa vietävissä, vaatii uuden tavan opettelu aikaa ja toistoja. Ehkä kymmeniä tuhansia toistoja. Muutos käynnistyy, kun kolikko putoaa ja ihminen oivaltaa, missä ongelma piilee. Omia ajatuksiaan vastaan ei kuitenkaan kannata käydä taisteluun, sillä se vain lisää sisäistä ristiriitaa. Avain tähän, kuten kaikkeen muuhunkin, on asian tiedostaminen ja huomaaminen siinä hetkessä, kun se tapahtuu. Sen jälkeen voi lempeästi kyseenalaistaa ajatuksensa. Byron Katien tekniikka on mielestäni hyödyllinen, vaikkakaan en pidä sitä sopivana traumaattisten kokemusten käsittelyyn. Harjoittelun myötä tietoisuus kehittyy ja kyseenalaistamisesta tulee tapa, ikään kuin lempeä tönäisy itselle: oletko ihan varma, että asia on noin?

Kun uskon ajatukseni, olen ahtaalla, jäykkä, ehdoton, pelokas, vihainen, avuton. Kun kyseenalaistan ajatukseni, vapaudun, olen avoin, saan tilaa, näen vaihtoehtoja, olen luova ja kekseliäs.

* * * * *

Älä usko suoralta kädeltä mitään, mitä juuri luit! Pohdi, ota asioista selvää, kokeile ja totea itse.

Masentunut? Saatatkin olla sokeriherkkä!

Päivää ihmiset,

siitä on näköjään yli kolme vuotta, kun olen viimeksi tälle puolelle kirjoitellut. Excitement and Growth eli kiihkeän elämän, ja on nyt poistunut bittiavaruuteen, kun kaikki tuli sanotuksi. Luovuudelle ja itseilmaisulle löytyi kirjoittamisen sijaan uusi kanava, kun palasin takaisin rakkaan flamencoharrastukseni pariin, ja se vei mennessään niin sielun kuin kropankin.

Tänään minulla kuitenkin on sanottavaa. Luin pari viikkoa sitten Kathleen DesMaisonsin sokeriherkkyyttä käsittelevän kirjan Potatoes Not Prozac (ei suomennettu), ja sen viestiä haluan jakaa eteenpäin.

Kirjan mukaan osa ihmisistä on synnynnäisesti sokeriherkkiä, mikä tarkoittaa sitä, että heidän aivojensa serotoniini- ja betaendorfiinipitoisuudet ovat luontaisesti matalia. Tämä ominaisuus periytyy ja on samankaltainen kuin alkoholisteilla. Matalat pitoisuudet aiheuttavat sen, että ihminen on taipuvainen alakuloon ja masennukseen. Jotta aivot saisivat jokaisen ihanan, mielialaa kohottavan hippusen talteen, on niissä ylimääräisiä reseptoreita. Kun tällaisiin aivoihin sitten pääsee sokeria, se aiheuttaa paljon voimakkaamman mielihyvän tunteen kuin ei-herkillä ihmisillä.

Voimakkaan mielihyvähumahduksen jälkeen tulee syvä aallonpohja ja mieli masentuu uudestaan. Tarve uusia kokemus voi olla pakottava, ja ihminen jää koukkuun. Pitkäaikainen sokerimarinointi kuitenkin heikentää aivojen kykyä tuottaa serotoniinia, joten sokeria tarvitaan aina vain lisää. Sokerin syömisestä tulee äkkiä tapa. Ilman sokeria tulee känkkäränkkäolo, mutta suklaapatukka tyynnyttää ja tekee iloiseksi. Sokeriherkkä saa kiksejä myös pelaamisesta, seksistä, netistä tai telkkarista, shoppailusta, tai paremman puutteessa vaikka kontrolloimisesta, stressaamisesta, riidan haastamisesta, jopa itsensä satuttamisesta. Nämä viimeksimainitut eivät ole tuntemuksina yhtä miellyttäviä, mutta aivoille ne tuottavat samankaltaisen endorfiiniryöpyn kuin muutkin keinot.

Ongelma on monimutkainen, koska sokeria on kaikkialla. Itsestäänselviä sokeriherkkuja on vielä suhteellisen helppo välttää, mutta tuoteselosteita lukemalla selviää, että lähes kaikissa elintarvikkeissa on lisättyä sokeria. Hedelmissä on sokeria ja viljatkin hajoavat sokeriksi elimistössä. Nämä kaikki ovat sokeriherkälle myrkkyä.

Sokerimarinadi aiheuttaa samalta tuntuvan krapulan kuin alkoholikin. Tulee synkkiä ajatuksia, masentaa ja kiukuttaa, ihminen tuntee olevansa merkityksetön ja avuton uhri. Voimat vähenevät, niveliä ja lihaksia särkee, turvottaa, vatsa on sekaisin ja koko ajan tekee mieli syödä lisää. Paino nousee ja itseinho samaten, eikä ihminen tuskissaan tajua, miksi ei saa kierrettä poikki. Yhteiskuntamme ankara, "oma vika"-tyyppinen suhtautuminen ylipainoisiin pahentaa tilannetta entisestään.

Monet sokeriherkät ovat muutenkin herkkiä ja tuntevat syvästi niin ilot kuin surutkin. He ovat impulsiivisia, haluavat nopeita ratkaisuja eivätkä jaksaisi nähdä vaivaa, ja heidän on vaikea sanoa ei. Mieliala saattaa vaihdella nopeasti ja kiukku nousta hetkessä.

Sokeriherkkyys on vielä hyvin uusi asia, eikä siitä löydy varsinkaan suomeksi juuri mitään tietoa. Sokerin fyysiselle terveydelle aiheuttamista valtavista haitoista saatu tutkimustieto näkyy jo valtamedioissa, mutta sen yhteydestä masennukseen ei vielä puhuta. Ja erityisesti masentuneille asian tiedostamisella voi olla todella dramaattiset vaikutukset. Ihminen voi käydä vuosia terapiassa ja saada siitä huomattavasti hyötyä, mutta jos sokeriasiaa ei hoideta, ei masennus ota hellittääkseen.

Potatoes Not Prozac antaa sokeriherkälle tiedon lisäksi paljon toivoa. Ongelma paranee ruokavaliolla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, minkä sokeriherkkä mielellään tekisi: jättäisi kertaheitolla sokerit ja hiilarit pois ja aloittaisi uuden elämän kammottavien vieroitusoireiden laannuttua. Ei. Sokeriherkän kroppa ei pysy hänen impulsiivisen mielensä tahdissa mukana, ja rajua muutosta seuraa ennen pitkää repsahdus ja paluu entiseen. Tämä ruokavaliomuutos toteutetaan huolellisesti valmistellen, hyvin hitaasti, useiden kuukausien aikana, 7 vaiheen ohjelman mukaisesti - ja sokerin poisjättäminen on vasta vaihe numero 6! Kehoa ja mieltä valmistellaan muutokseen niitä tukemalla, ei shokeeraamalla.

Ohjelma vaikuttaa simppeliltä, mutta ei ole sitä. Jokainen askel pitää sisällään koko joukon asioita, jotka pitää omassa itsessään kohdata, käsitellä ja opetella. Tunteet, pelot ja vastustus nousevat esiin vähän väliä. Onneksi kirjan tekijä ymmärtää sokeriherkän luonnetta täydellisesti, ja osaa varoittaa sudenkuopista etukäteen lempeän lohduttavalla tavalla.

Kirja ei kertaakaan tuomitse eikä pakota, mikä tekee siitä hyvin rohkaisevan. Jokainen sokeriherkkä ei toki ole sellainen, kuin kirjan alussa kuvataan: "aloitat päiväsi mustalla kahvilla, syöt aamupäivällä nälkääsi suklaamuffinin, lounaalla sämpylän (jos ehdit), iltapäivällä rohmuat suklaapatukoita ja kahvia väsymykseen, illalla ryntäät salille ja vedät litran energiajuomaa, ja kotona, sudennälkäisenä, ahmit ison lautasellisen pastaa ja puoli pullollista viiniä." Ei toki. Sokeriherkkä voi syödä pääasiassa hyvin ja säännöllisesti, ja sitten ajoittain ajautua ankaraan jäätelö-suklaa-irtokarkki-limpparikierteeseen.

Sokeriherkkyys on alkoholismia kovasti muistuttava tila, ja monella herkällä onkin vaikeuksia alkoholinkäyttönsä kanssa, vaikkei alkoholisti olisikaan. Mutta syy ei ole ihmisen heikkoudessa eikä tahdonvoiman puutteessa, eikä sokeriherkkä ole luuseri, tyhmä, ymmärtämätön, eikä epäonnistunut. Syy on aivokemiassa, ja ratkaisu on olemassa.

Tie vie ja elämä tapahtuu

Rakkaat lukijat, ystävät ja kylänmiehet,

ilolla ja ylpeydellä ilmoitan uuden, englanninkielisen blogini Excitement and Growthin syntymästä!

Excitement and Growth - innostus ja kasvu - ovat elämän alkuvoimaa. Mikäpä muu saa keväällä peipposet ja ruohonkorret kiihkeästi toimimaan, ulos, liikkeelle, puskemaan itsensä maasta esiin? Se on se käsittämätön elämän kohina, joka saa meidät ihmisetkin avautumaan, uskaltamaan ja menemään kohti uutta. Aika on levätä ja aika toimia, aika vetäytyä ja aika kohdata. Uusiin asioihin kätkeytyy aina mahdollisuus oivaltaa itsestään ja elämästä jotain uutta, ymmärtää paremmin vanhaa, nähdä asiat toisenlaisessa valossa tai eri kulmasta. Se hetki, kun on aikansa ollut hiljaa ja levossa, pimeässä, ja yhtäkkiä lamppu syttyy, on aina yhtä sykähdyttävä. Olen jo oppinut sanomaan itselleni, kun pimeys alkaa tuskastuttaa, että ota rauhassa, jotain on syntymässä.

Ja tällä kertaa syntyi uusi blogi. Aion kirjoittaa siellä samoista asioista kuin täälläkin, kieli vain vaihtuu ja sen myötä lukijakunta laajenee. Haaveenani on luoda monipuolinen sivusto, josta lukijat voisivat löytää apua, tukea ja inspiraatiota elämänsä erilaisiin kysymyksiin. Eräänlainen helposti lähestyttävä virtuaaliterapeutti siis. Keskityn jatkossa kirjoittamaan pääasiassa sinne, mutta tämäkin blogi jatkaa edelleen elämäänsä.

Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan osoitteessa excitementandgrowth.com!

Mörkö tulee, oletko valmis?

Kylläpä on taas ahdistanut oikein urakalla. Mihin tahansa olen katsonut, olen nähnyt pelkkiä epäkohtia, huolenaiheita ja riskejä. Joka-aamuisen depressiokäynnistyksen olen saanut lukemalla Hesarin ja kuuntelemalla radiouutiset, ja niiden jäljiltä olen ollut jo niin lannistunut, että on vaatinut hurjia ponnistuksia löytää jokin syy lähteä taas uuteen päivään, ulos maailmaan, joka on niin kuralla, niin kuralla, eikä mitään ole edes tehtävissä. Hetkellisesti suurta iloa tuottaneet asiatkin ovat kääntyneet ennen pitkää masentaviksi puutteen kokemuksiksi. Elämä on tuntunut varsin synkältä ja äärimmäisen vaaralliselta puuhalta. Miten elää, kun maailman asiat ovat päin prinkkalaa, katastrofi vaanii oikealla ja vasemmalla, ja kaiken lisäksi kuolema tulee ja vaatii omansa hetkenä minä hyvänsä? Nuokin pienet nipistykset tuolla ja täällä voivat osoittautua joksikin kaameaksi, latinankieliseksi, hivuttavaan ja tuskalliseen kuolemaan johtavaksi sairaudeksi. Tai ainakin nyt talouskriisimörkö tulee ja ahmaisee pankit ja meidät asuntovelalliset kuolaiseen, torahampaiseen kitaansa. Eikä elämän tarkoituksesta ole edelleenkään mitään tietoa. Mikä ihmeen tolkku tässä kaikessa on, ja miten elää sen tosiasian kanssa, että mitään tolkullista selitystä ei ole, eikä tule?

Me ihmiset rakastamme epäkohtia, ongelmia ja tragedioita. Niin valtakunnalliset kuin yksityisetkin uutiskynnykset ylittyvät vasta, kun on jotain valittamisen aihetta. Media tietää tämän, ja käyttää sitä hyväkseen. Kansainvälisillä uutiskanavilla suorastaan ryvetään onnettomuuksissa ja pienienkin tapahtumien vaiheita seurataan kiimaisina minuutti minuutilta. Sama meininki on tulossa meillekin. Tässä eräänä aamuna radiossa seurattiin Punavuoressa käynnissä ollutta tulipaloa vähän väliä: mitä uutta, mitä palopäällikkö nyt sanoo, joko on palo saatu hallintaan, joko on syttymissyy tiedossa, epäilläänkö tuhopolttoa? Toimittajat ovat kuin hyeenat haaskalla: irtoaisiko jostain raadon kulmasta vielä mehevä lihakimpale tai roiskahtaisiko jopa veri?

Sama juttu on kuultavissa vaikka bussissa. Tai Facebookissa. Ongelma siellä, vääryys täällä, pettymystä ja katkeruutta ja ainakin vääränlaista säätä.

Ja tämähän koukuttaa kuin paraskin huume. Jos et mässäile mukana, olet ulkona. Ketään ei kiinnosta kuulla, kuinka hyvin voit. Uhrin asema houkuttelee, niin pahalta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin. Mutta uhrina olemisessa on paljon hyviä puolia: voi syyttää toisia, ei tarvitse ottaa vastuuta itse, ei tarvitse riskeerata, voi rypeä itsesäälissä ja saada osakseen huomiota, ja saa oikeuden käyttäytyä kusipäisesti toisia kohtaan. Sen kautta voi myös saada oikeutuksen olla vihainen, vaikka viha todellisuudessa liittyisikin johonkin kauan sitten keskeneräiseksi jääneeseen asiaan, joka yhä kaihertaa.

Moni pelkää onnellisuutta ja tiedostamattaan sabotoi omat mahdollisuutensa siihen. Tämäkin voi kuulostaa kummalliselta, sillä eikö nyt jokainen halua olla onnellinen ja yritä tavoitella sitä? Pinnalta katsoen, tottakai. Joku tavoittelee parempaa työpaikkaa, toinen isompaa asuntoa tai toimivampaa parisuhdetta siinä toivossa, että tulisi onnelliseksi sen saatuaan. Mutta jos huomaa toistuvasti tai pysyvästi olevansa tyytymätön, vaikka elämän puitteet vaikuttavat olevan kunnossa ja kaiken järjen mukaan ihmisen "pitäisi" olla onnellinen, voisi kysyä itseltään, onko mahdollista, ettei uskallakaan olla onnellinen.

Jos onnellisuus riippuu ulkoisista tekijöistä, niin se on silloin hyvin hatarissa kantimissa. Voi tulla ero, tulipalo, kuolema tai työttömyys, ja niiden mukana katoaa onnellisuuskin. Onnellisuuden saavuttaminen voi myös tuoda mukanaan vaatimuksia ja suorituspaineita onnellisuuden tilan säilyttämiseksi, ja silloin pettymys vaanii jo nurkan takana. Joku saattaa myös pelätä, että onnellisuuden saavutettuaan hän lakkaa yrittämästä ja viettää loppuelämänsä sohvalla maaten eikä koskaan enää saa mitään aikaan. Riskihommaa ja ehdottoman vältettävää siis.

Voi olla turvallisempaa pysyä pessimistinä. Pessimisti ei kuulemma pety. Kun varautuu pahimpaan, tuntuu se sitten ennen pitkää saapuessaan vähemmän pahalta. Väitän silti, että koska pessimisti ei koskaan saavuta tyytyväisyyttä, on hän koko ajan pienessä puutteen ja pettymyksen tilassa. Se on tullut hänelle jo niin tutuksi, että sitä ei enää edes pettymykseksi tunnista. Vaan lähiympäristö kyllä tunnistaa.

Ikäviä asioita tapahtuu meille kaikille. Jokainen on kokenut, miltä tuntuu, kun jokin asia omassa ympäristössä ei ole sellainen, kuin sen haluaisi olevan. Silloin voi tehdä parhaansa muuttaakseen tilannetta. Voi myös katsoa muualle tai lähteä kokonaan pois. Kolmas vaihtoehto on tarkastella sitä mahdollisuutta, että omalla suhtautumisellaan aiheuttaa itselleen pahan olon. Valitsenko nähdä ne asiat, jotka ovat hyvin, vai valitsenko kiinnittää huomioni aina epäkohtaan? Näenkö aina ainoastaan kuprut? Syytänkö usein ympäristöäni omasta pahasta olostani? Sanonko usein "kyllähän minä muuten, mutta kun..."? Olenko harvoin tyytyväinen?

Selviytyminen uhkakuvien täyttämässä maailmassa vaatii pontevaa strategiaa. Maailmankuva vääristyy helposti, jos antaa liikaa painoarvoa uutisille ja ajankohtaisohjelmille. On hyvä muistaa, että media elää ongelmista, ei hyvinvoinnista. Vaikka kuinka aamu-uutisissa kehotetaan tarkistamaan nettisivuilta, miten nopeasti oman kännykän jälleenmyyntiarvo laskee, voi viitata sille kintaalla ja mennä parvekkeelle kuuntelemaan pääskysiä. Jokaisen on itse huolehdittava joka päivä siitä, että näkee ympärillään jotain kaunista, jotain rauhallista, jotain joka on hyvin, oikein ja kohdallaan, ja josta tulee iloiseksi.

Miten sitten saada muutos aikaan? Ensimmäinen askel on, kuten aina, sen tiedostaminen, että itse on vastuussa pahasta olostaan. Se on tärkein, mutta samalla vaikein askel. Vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnistaan on joskus rankkaa, ja avuttomana uhrina olisi niin kovin houkuttelevaa olla. Mutta oman valinnan vapaus on se vapaus, jota meiltä ei voi kukaan ottaa pois, vaikka kaikki ympärillä sortuisi. Sen oivaltaminen tuo ihmeesti tilaa hengittää.

Tähänkin kirjoitukseen löytyy Tuurelta sopiva kappale. En mä välitä.

https://www.youtube.com/watch?v=-4BB45ufmHY

 

 

Vesi silmistä ja vaahto suusta - Tuuren keikalla Savoyssa 26. ja 27.4.

Minkälainen on venäläinen parranajo? Siinä tulee vesi silmistä ja vaahto suusta. Jotenkin näin menee vanha vitsi, jonka nokkela siskoni lanseerasi uusiokäyttöön parisenkymmentä vuotta sitten. Se on sittemmin muodostunut meille tunnuslauseeksi: jos on tullut vesi silmistä ja vaahto suusta, niin on koettu jotain, mikä on itkettänyt, naurattanut, tärisyttänyt ja järisyttänyt ja käynyt sydämeen. Ja Tuuren ja Karavaanin eilisellä keikalla vesihanat kohisivat kyllä aivan täysillä.

Kirjoitan tätä aikaisin lauantaiaamuna, mutta julkaisen vasta huomenna, sillä mainittu sisko on tänä iltana tulossa mukaan toiselle keikalle, enkä halua etukäteen inahtaakaan hänelle niistä kaikista ihanuuksista, joita on odotettavissa.

Savoy-teatteri oli ääriään myöten täynnä ja meillä oli loistavat paikat 5. rivillä, suoraan Tuuren edessä. Heti kun valot sammuivat, alkoivat aplodit, ja Tuure ja Karavaani tulivat lavalle muina miehinä, ilman sen kummempia seremonioita. Tyylikkääseen, hyvinistuvaan ruskeaan pukuun (oliko peräti parhaasta desperado-villakankaasta?) pukeutunut Tuure kumarsi syvään yleisölle, kuten herrasmiehen tuleekin. Ja jo ensimmäisen laulun "Miksei vieläkään ole rauhaa" ensimmäisessä oooijoijoijooijoi-kohdassa tulivat kyyneleet. Konsertti oli siis kestänyt noin 18 sekuntia...

Koko ensimmäinen puolikas keikasta oli akustinen, ja Tuuren ja poikien laulu- ja soittotaidot pääsivät todella oikeuksiinsa. Jokaikinen sointu, rummun kopsahdus ja laulun sana erottui niin selvästi, että niitä ei pelkästään kuullut, vaan aisti koko kropallaan. Hurmaannuin taas Tuuren monipuolisesta lauluäänestä, joka ulottuu sekä korkealle että matalalle, ja on välillä herkkä ja kaunis, välillä raaka ja raju. Symmetriaa ja täsmällisyyttä rakastavana koin äärimmäisen tyydyttävänä sen, miten viimeisen päälle huolellisesti porukka lauloi ja soitti. Ja jokaisesta bändin jäsenestä välittyi luottavainen läsnäolo ja kotona olemisen tunne. He seisoivat lavalla ihan lähellä toisiaan, Tuuren kertoman mukaan suurinpiirtein siinä asetelmassa, jossa laulunsa yleensä syntyvät, ja oli ilmiselvää, miten läheisiksi he ovat toisilleen tulleet. Ilmankos heidän musiikkinsa niin puhutteleekin. Hitaasti vedetty Hamahelmisydän sai yleisön hiirenhiljaiseksi ja minusta tuntui, että osallistuimme johonkin hyvin syvään, herkkään ja merkitykselliseen. Kappale alkoi yksinkertaisesti, pelkällä Tuuren kitaralla ja Jarnon bassolla säestettynä, muut soittimet tulivat sitten vähitellen mukaan, ja Jirin haitari oli sydäntäsärkevän haikea ja kaunis.

Tuurella on usein keikoillaan muitakin esiintyjiä, mutta tällä kertaa oltiin vain omalla porukalla. Mikä oli aivan ihanaa. Tunnelma tiivistyi lähes hurmokselliseksi, kun oltiin vain me ja tutut biisit. Lauloin mukana koko ajan, ja kun loppupuolella Tuure laulatti meillä Yksinäisen miehen puvun "kali kali kali, vilu vilu vilu, hali hali hali"-kohtaa, oli yhteenkuuluvuuden tunne jo niin vahva, että minulta katosivat kokonaan käsitteet "minä" ja "nuo" - me olimme kaikki yhtä suurta, iloista ja hullua kokonaisuutta.

Kaikki lempikappaleeni kuultiin illan aikana: Unkarinsyreenit, Yksinäisen miehen puku, Bonsaipuu, Sairasloma, Erämaa, Eloon, Hamahelmisydän, Jumalan kukka, Hyvä paha ruma mies, Tahtoisin tahtoisin, Veljet - ja jopa Kanna mukanasi unelmaa, jonka esittämistä Tuure on kuulemma aikaisemmin arastellut. Kuule nyt Tuure, siinä biisissä on niin tanssimaan pakottava meno ja väkevä sanoma, kun elämä ja kuolema ovat läsnä yhtäaikaa! Anna palaa vaan! Joskus ne asiat, jotka meitä eniten arasteluttavat, ovat niitä kaikkein merkityksellisimpiä.

Valon pisaroissa koettiin hieno yllätys, kun alun dramaattisen Valooooon-huudon taustalle syttyivät kirkkaat valot, jotka oli suunnattu suoraan meihin katsojiin. Kiitos, kyllä oli häikäisevät valon pisarat!

Tuure oli hurjassa vedossa. Hän pomppi lavalla kuin kevyt ja iloinen kumipallo, tanssi ja pyöri ja hymyili sitä tuttua hymyään, joka tuntuu sydämen pohjassa asti. Viimekeväisestä, tajunnanräjäyttävästä Sellosalin konsertista Tuure ja kumppanit olivat edelleen vapautuneet ja rohkaistuneet, he heittivät letkeästi huulta keskenään kappaleiden välillä ja eivät tuntuneet esiintyvän ollenkaan, he vain elivät tätä hetkeä yhdessä meidän muiden kanssa. Erityismaininta täytyy antaa basisti Jarnolle, joka antautuu musiikilleen ilmeitä ja eleitä myöten. Olet ilo silmälle! Keikan päättäneessä Sairasloma-biisissä herrasmiehet vallan riehaantuivat: Tuuren liivi lensi kaaressa lattialle, Jiri ja Jarno heiluivat olkihatuissa, Jiri paukutti rumpua, jossa luki Revohka :) ja Tuure rojahti lavan reunalle selälleen, hukaten hattunsa, joka kieri jonnekin yleisön puolelle. Hiki lensi lavalla ja katsomossa. Kotimatkalla ratikassa huomasin hymyileväni edelleen leveästi, eikä se hymy ole yönkään aikana kadonnut. Vieläköhän poskilihakset kestävät toisen mokoman... no kestävät tietenkin!

Rakkaat, hassut kulta-ihmiset Tuure, Rocka, Aarne, Jarno, Jiri ja Sampo, KIITOS! Illalla nähdään taas.

 

PS. Parranajosta puheenollen: Jirin mahtava parta katosi lauantain konsertin väliajalla! Ihanaa kesää sulle nyt Jiri :)

Aika elää, aika kuolla

"Minun mielestäni on aika elää, minun mielestäni on aika kuolla", laulaa Tuure. Näistä sanoista olen saanut paljon lohtua viime päivinä, kun eksistentiaalinen tuska ja kuolemanpelko ovat kouristaneet sydäntäni.

Kuolemanpelon laukaisevat minussa herkästi taloudelliset huolet. Näin se menee: minulla ei ole rahaa > minulla ei ole varaa harrastuksiin eikä terveelliseen ruokavalioon > alan masentua ja sairastun > en jaksa tehdä töitä > menetän kotini ja joudun kadulle > syrjäydyn > yksinäisenä ja hylättynä lopulta kuolen. Toki järkeni avulla ymmärrän, että tämä ketju ei ole mikään kalteva pinta, jolle kerran päädyttyäni luisun auttamatta suoraan tuhooni, vaan on paljon asioita, joita voin tehdä ja selviytyä voittajana hankalistakin tilanteista. Apua voi saada ja raha-asioitakin voi järjestellä. Mutta kaiken alla lymyilevää eksistentiaalista tuskaa ei rahalla parannetakaan, sillä totuus on, että joskus vielä tulee päivä, jolloin joudun luopumaan rakkaistani, terveydestäni, työstäni, kodistani, itsemääräämisoikeudestani, ja lopulta jopa hengittämisestä.

Kuolema tulee. Sitä ei pääse karkuun.

Kuoleman katsominen silmästä silmään kauhistuttaa. Se on niin suuri mysteeri, että se pitää yrittää selittää - ja selättää - keinolla millä hyvänsä. Lupaukset iankaikkisesta elämästä paratiisissa tai ajatukset jälleensyntymisestä, materian kahmiminen tai pyrkimys vapautua sen vallasta, fanaattinen kehon muokkaaminen ja ikääntymisen merkkien kätkeminen ovat kaikki pohjimmiltaan yrityksiä paeta sitä tietoisuutta, että jonain päivänä kuolemme. Emmekä tiedä, milloin ja miten.

Minua ei niinkään huolestuta se, mitä kuoleman jälkeen ehkä tapahtuu. Jos jotain tapahtuu, niin kiva, mutta jos ei, niin enpähän minä sitä ole enää tietämässäkään. Pelottavampaa on se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Miten voin luopua kaikesta tästä, joka on minulle niin rakasta? Auttaisiko, jos yrittäisin rakastaa vähemmän? Tämä elämä, tämä tässä, on niin ainutlaatuista, niin kaunista, ja näennäisessä kaoottisuudessaan niin täydellisen mielekästä, että siitä luopuminen tekee kipeää. Ja vaikka tämä kaikki olisikin vain unta, tai jättimäinen tietokonesimulaatio, niin mukana on silti hengailtava ja lopulta kaikesta luovuttava.

Kun Aino-kissani kuoli, huomasin, miten vaikeaa oli käsittää asian peruuttamattomuutta. Sitä, että mikään ruumiinavausraportti tai eläinlääkärin selitys ei toisi Ainoa enää takaisin. Kaikki se oli siinä mielessä aivan turhaa. Totuus kuitenkin oli, että Aino oli mennyt. Sen pieni sydän oli lopullisesti lakannut lyömästä. Huomasin, että keskittyessäni syihin ja selityksiin oma sydämeni sulkeutui, ajauduin kauemmas surustani ja aloin tuntea vihaa. Faktoja jahdatessani aloin vastustaa tapahtunutta. Ja juuri sen kaikki selitykset tekevät: vievät huomion pois asian ytimestä, kuolemasta, irtipäästämisestä, surusta ja tuskasta.

Muistan myös sen seuraavan aamun, jolloin vein Ainon eläinlääkärille tuhkausta varten. Muistan, miten suurta helpotusta tunsin, kun olin viimeisen kerran silittänyt Ainoa ja luovuttanut sen kylmenneen ruumiin hoitajan käsiin. Kävelin ulos alkukevään auringonpaisteeseen ja päästin irti. Ilo, jota tunsin, kertoi että se oli oikein. Aurinkolasieni takana itkiessäni aloin puhua Ainolle ja minusta tuntui, että sain vastauksia. Aino myös tuntui patistavan minut ostarin kahvilaan lounaalle: "mene syömään ja nauti siitä!" Minun aikani on vielä elää, ja elävän kuuluu huolehtia itsestään.

Tuuren keikoilla on usein mukana romaniyhtye Suora Lähetys. Viimekeväisessä Sellosalin konsertissa heidän kappaleensa Latso diives herätti minussa sanoinkuvaamatonta riemua. Ajattelin silloin, että tämän hengellisempää kokemusta ihminen tuskin voi saavuttaa. Yhdessä laulaminen tuo minulle niin suurta iloa, että olen usein tukehtua kyyneliin. Niinä hetkinä elämä on niin lähellä, että lähellä on myös kuolema ja kaiken tämän herkkyys ja katoavaisuus. Elämä ja ilo, kuten myös kuolema ja sen pelko, yhdistävät meitä kaikkia. Laulun sanat: "Hyvän päivän, ystäväni, sen Luoja meille tänään antakoon", muistuttavat minua siitä, että tärkeintä on tämä hetki, se riittää, ja nyt, juuri nyt, kuoleman läheisyydenkin tiedostaen, olemme elossa. On kuin viikatemieskin saisi tanssia ja laulaa yhdessä meidän kanssamme. Ja miksei saisi?

Kukaties kuolema on meihin sisäänrakennettu, kuten kaikki muukin elämän varrella tarvittava tieto ja taito. Olen katsonut ja suuresti ihmetellyt pienten lasten kykyä oppia. Ehkä kuolemisenkin oppii sitten, kun sen aika on. Ehkä voisin yrittää luottaa siihen, että kun hetki koittaa, tiedän, miten toimia. Kukaties irtipäästämisen ilo on mahdollinen myös silloin, kun on aika päästää irti elämästä. Kun menettää kaiken, jää jäljelle vapaus.

Tänään elän. Lokit ovat palanneet ja niiden kailotus kuuluu taas.