Valaistunut?

Eilen alkoi telkkarissa uusi HBO:n sarja nimeltä Valaistunut. Se kertoo naisesta, joka saa töissä hermoromahduksen ja lähtee hoitamaan itseään johonkin henkisen kasvun keskukseen Havaijille. Kaikesta päätellen hänessä on Havaijilla syntynyt syvällisiä oivalluksia, hän on saanut henkisiä kokemuksia ja kokenut yhteenkuuluvuutta ja uudenlaista merkityksellisyyttä. Hän palaa kotiin täynnä rakkautta, luottamusta ja uskoa siihen, että voi muuttaa maailmaa. Mutta maailma ei olekaan valmis ottamaan vastaan naisen tuomaa ilosanomaa.

Saa nähdä, miten sarja etenee, mutta tämä ensimmäinen jakso herätti minussa suurta myötätuntoa, sydämen pohjasta kumpuavaa hilpeyttä, sekä sellaista hieman kyyristyttävää, noloa tunnetta, jonka saattaa joskus kokea, kun äkkiarvaamatta näkee itsensä peilistä.

Minä olen ollut tuo nainen.

Koin ensimmäiset elämää suuremmat oivallukseni vuonna 1999 tanskalaisen Personal Management Internationalin järjestämällä, hahmoterapian metodeihin perustuvalla johtamiskurssilla. Tullessani kotiin koin, että kaikki oli muuttunut. Olin kokenut, mikä voima oli tunteiden ilmaisulla, rehellisellä palautteella ja yhteisöllisyydellä. Yhtäkkiä kaikella oli merkitys, ja minulla oli voima muuttaa asioita, siis maailmaa, paremmaksi. Olin nähnyt valon, säteilin jumalallista rauhaa ja tietoisuutta ja uskoin vilpittömästi, että muutkin näkisivät totuuden, kun vain osoittaisin heille, mistä se löytyy.

Kurssin lopussa kouluttajat olivat muistuttaneet meitä, vitsin varjolla mutta silti täysin vakavissaan, että muu maailma ei sitten ole ollut PMI:n kurssilla, ja tähän todellisuuteen törmäsinkin välittömästi. Esimieheni suhtautui vähintäänkin epäluuloisesti oppimiini metodeihin, ja kollegani ja alaiseni kokivat tunteiden ilmaisuni kiusallisena. Vähän kuin HBO:n sarjan hahmotkin, jotka jähmettyivät ja kiemurtelivat, kun päähenkilö yhtäkkiä halaili heitä. Läheisenikään eivät olleet lainkaan valmiita vastaanottamaan antamaani suoraa palautetta. Eikä riittänyt, että itse toimin näin, vaan aloin käännyttää myös toisia. Uskoin todella, että voisin muuttaa heitä ja siten vihdoin saavuttaa sen rauhan ja rakkauden täyttämän elämän, jota kiihkeästi kaipasin. Minun on täytynyt olla todella rasittava tyyppi.

Moni haluaa nykyään henkisempää elämää. Henkisinä ominaisuuksina pidetään yleensä rauhaa, anteeksiantoa, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja pyrkimystä hyvään. Äärimmäisen hyviä ja kauniita ominaisuuksia kaikki. Mutta kun pyrkii kehittämään ja korostamaan itsessään näitä puolia, saattaa tulla luoneeksi itselleen henkisen imagon, jolloin kaikki siihen sopimattomat ominaisuudet pitää tukahduttaa, tai vähintäänkin "työstää pois". Ei-henkisiksi ominaisuuksiksi saatetaan kokea ahneus, laiskuus, itsekkyys, heikkous, viha, epäluulo, julmuus... kaikki seitsemän kuolemansyntiä ja vähän päälle. Kun tuomitsee nämä ominaisuudet itsessään, tuomitsee ne automaattisesti myös toisissa, ja niin ollaankin jo todella kaukana anteeksiannosta ja myötätunnosta. Tuomitsevuus on tietysti myös yksi niistä ominaisuuksista, joita henkisenä ihmisenä itseään pitävä ei voi itsessään hyväksyä, joten on pakko tuomita oma tuomitsevuutensa. Omalle itselle jää aina vain vähemmän tilaa elää, mikä luonnollisesti lisää ahdistuksen ja vihan tunteita, jotka sitten pahimmassa tapauksessa kohdistetaan ympäristöön: "tämä on sinun syysi, sinä estät minua elämästä." Näin alkavat sodat.

Henkisyydestä saattaa tulla puolustuskeino elämää vastaan. Mielenkiintoinen termi "spiritual bypass" tarkoittaa juuri sitä. Henkisten fraasien taakse voi kätevästi mennä piiloon, kun ei halua kohdata elämää sellaisena, kuin se on.

Henkisellä polulla olevia vaanii vaara muuttua ihmisen puolikkaiksi, karikatyyreiksi ja kontrollifriikeiksi - henkistä imagoahan täytyy vaalia. Siitä on elämä kaukana. Hyväksymällä yhden ominaisuuden, mutta ei sen polariteettia, tulee kieltäneeksi elämän kokonaisuuden. Elämähän pitää sisällään kaiken, kaikki ominaisuudet ovat sen ilmenemismuotoja, ja jokaisen ominaisuuden mukana tulee aina sen polariteetti. Jos olemme hyviä, on meissä myös pahuutta. Jos olemme sallivia, vaatimattomia ja vahvoja, on meissä myös tuomitsevuutta, ahneutta ja heikkoutta. Näin on oltava, jotta tasapaino säilyy. Se on todellista täydellisyyttä. Yin ja Yang.

Ainoa tie tästä ulos on se, että antaa itselleen luvan tuntea kaikkia tunteitaan ja lakkaa luokittelemasta niitä hyviin ja pahoihin. (Tuntemisella tarkoitan tuntemista, en toimimista tunteen vallassa.) Eiväthän tunteet edes ole "meidän", siis siinä mielessä että ne voisivat jotenkin määrittää, keitä olemme, vaan ne ovat universaalia elämän energiaa, joka liikkuu meissä kaikissa. Jokaikinen ihminen maailmassa voi ajatella samoja asioita ja tuntea samoja tunteita. Miten siis milloinkaan mikään tunne, joka minussa nousee, saavuttaa huippunsa ja laskee, voisi kertoa mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen? Merikin tietää, etteivät sen aallot sitä määritä: välillä on tyyntä ja välillä myrskyää, mutta meri pysyy aina samana.

Maailma on, mikä on, eikä se suostu muuttumaan sellaiseksi, kuin me haluaisimme sen olevan. Aito, suorastaan radikaali hyväksyntä ymmärtää tämän. Maailma on kyllä täydellinen, ei tarvitse kuin avata silmänsä ja nähdä se. Ja täydellisiä olemme mekin, kaikkinemme. Sen oivaltaminen on tie todelliseen paranemiseen.

Minä olen rakkaus

Eilen illalla kuulostelin tuota olemustani, josta kirjoitin täällä. Kun oikein tarkkaan sitä kuuntelin, huomasin, että se tuntuu samalta kuin rakkaus. Minä siis olen rakkaus. Ja niin olet sinäkin.

Oho.

Onko siis kaikki se, mitä minulle on rakkaudesta kerrottu, totta? Onko niin, että aina, kun olen ollut rakastunut, tai tuntenut rakastavani, onkin ollut kysymys siitä, että silloin todellinen minäni (vaikkei sillä olekaan mitään tekemistä "minän" kanssa, mutta sanat nyt ovat mitä ovat) on tullut enemmän esiin kaikkien maskieni, roolieni ja mieleni rakennelmien alta? Että rakkaus ei riipukaan siitä, onko sille kohdetta vai ei? Että rakkaus ei olekaan jotain, joka minussa joskus tapahtuu ja joskus ei, vaan se on aina ollut minussa, ja tulee aina olemaan, ja minä ja rakkaus emme olekaan erillisiä, vaan olemme yhtä ja samaa?

Olen tietysti lukenut satoja kertoja lauseen: "Minä olen rakkaus", toistellut sitä ja yrittänyt ymmärtää sitä. Mutta mieleni ei moista yltiöpäistä väitettä voi mitenkään hyväksyä. Se kysyy heti: "miten niin olet rakkaus" ja keksii sata esimerkkiä, jotka näyttävät todistavan, että "ei muuten pidä paikkaansa." Mieli haluaa vertailla, tavoitella, hallita ja olla muista erillinen. Mutta sitten kun asian kokee, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen, eikä mielellä ole enää mitään sanottavaa. Se tietää, että nyt puhuu totuus.

Jos minä olen rakkaus, ja Jumalakin on rakkaus, niin olemmeko Jumala ja minä yhtä ja samaa?

OHO.

Kerro mistä mä löydän sen...

Joskus elämän synkroniteetit panevat meikäläisen ihan polvilleen. Sain eilen tilaisuuden kerrata ja kiteyttää itselleni kaikki viimeaikaiset pohdintani. Näin se kävi:

Puuhailin aamulla keittiössäni kuten kaikkina muinakin aamuina. Vieno-kissa pyöri jaloissa ja radio lauloi. Metroliikenne oli taas poikki, ja uutistenlukija painotti taas sanoja väärin. Ihan tavallinen keskiviikkoaamu siis. Jossain sitten siinä munakokkelin ja viherpirtelön välissä pulpahti vielä unesta rentoon mieleeni ajatus, että olisipa hauskaa, jos radiosta tulisi jotain uutta Tuurea. Järki heräsi salamannopeasti ja sanoi, että eihän se nyt ole mahdollista, viimeisin albumihan on hädintuskin ehditty kuunnella puhki, ei vielä voi uusia biisejä tulla...

Lehti oli luettu ja kupit tiskattu, ja olin toisessa huoneessa sähköpostin ääressä, kun korviini kantautui jotain kovin tuttua, mutta samalla ennen kuulematonta. Säntäsin radion ääreen ja väänsin nupit kaakkoon, Vieno työnsi päänsä esiin peiton alta katsoakseen, minkä hepulin emäntä tällä kertaa sai. Oi, miten ihanasti keinui Tuuren ja Karavaanin upouusi kappale "Oi onnenmaa"! Sähköpostit jäivät vastaamatta ja tukka pesemättä, kun sydän pamppaillen rupesin etsimään kappaletta netistä. Hetken aikaa näytti siltä, että tässä käy kuin aikoinaan Unkarinsyreenien kanssa: biisiä ei ole vielä julkaistu, ja mielenrauhani täysin menettäneenä päädyn vahtaamaan radiota (melkein) yötä päivää kuullakseni sen uudestaan. Onneksi se kuitenkin löytyi. Kuunnellaanpa taas...

Tässä on sitä Karavaani-tunnelmaa, joka puhuttelee minua niin, että muu maailma pysähtyy. Haikea itämainen sävelkulku kohdassa "oooooooooi onnen maa", huomasitteko? Ja tuo rytmi! Ja nuo soittimet! Olin ollut Afrikan tähti -albumin ilmestyttyä aavistuksen huolissani, että aikovatko Tuure ja karavaanarit vähitellen luopua noista elementeistä ja hivuttautua enemmän perus-Suomi-iskelmäkomppia kohti, mutta tässä biisissä ne ovat kaikki taas paikoillaan. Oi onnea :)

Mutta ne SANAT. "Oi onnen maa, kerro mistä mä löydän sen, onnen, rauhan ja rakkauden?" Tuure laulaa minun elämästäni. Taas. Kuinka olenkaan etsinyt omaa onnen maatani, niin fyysisestä kuin henkisestäkin maailmasta, ja tuskaillut täsmälleen samojen kysymysten kanssa kuin tässä biisissäkin tehdään. "Entäpä jos vaihdan suuntaa ja muutan Kap Verdeen, jossa musiikki soi, lapset jaloissani ilakoi, entä jos saan silmiini Saharan hiekkaa, eksyn kartalta pois enkä enää nähdä sua voi?" Kaipuuseen vaihtaa maisemia ja aloittaa alusta jossain muualla - uudessa paikassa, parisuhteessa tai työssä - missä onni näyttäisi lymyilevän, sekoittuu aina pelko. Entä jos en tulekaan onnelliseksi, kadotan itseni eikä minulla ole enää paluuta sen luo, josta olen luopunut? Tämä on ikuinen kysymys, johon ei taida olla valmista vastausta. "Käännänkö kivet ja käännänkö kannot vai lähdenkö kulkemaan?" Onko onni täällä, vai sittenkin tuolla, löydänkö sen sitten kun saavutan x ja y?

Oma pitkä etsintäni päättyi kun huomasin, että onni ei koskaan tule "sitku". Se veijari on piilossa aivan nenämme edessä. Sitä ei voi löytää eikä omistaa, sen voi vain kokea. Tommy Hellsteniä mukaillen: tule ensin onnelliseksi, ja katso sitten, haluatko muuttaa Kap Verdeen. Onni on ainoastaan tässä ja nyt. Onni on, kun kuulee yllättäen radiosta Tuuren uuden kappaleen. Onni on, kun joulukuun hämärässä muistaa, miltä näyttää helmikuisten aamujen valo. Surussa ja ikävässäkin on onnea, koska ne kertovat, kuinka paljon olen rakastanut.

"Elämä on Afrikan tähti." Ja onnen maan löytää, kun oivaltaa, miten suuri lahja on, että saa olla tässä kaikessa mukana. Onni on siinä, että saa pelata.

Etsivä löytää... vai löytääkö sittenkään?

Olen lakannut tekemästä uudenvuodenlupauksia. Vuosi sitten päätin, että vuonna 2012 sitoutuisin todella kehittämään henkisyyttäni ja intuitiotani. Tein huolelliset suunnitelmat ja mietin, missä haluaisin vuoden lopussa olla, millä keinoin päämäärääni pyrkisin, ja miten manifestoisin sen kaiken. Kattia (!) kanssa. Elämä päätti toisin. Aino-kissani kuoli alkuvuodesta, ja hienot suunnitelmani menettivät tyystin merkityksensä samalla, kun itse kadotin otteen, jonka olin kuvitellut minulla elämästäni olevan. (Paino sanalla "kuvitellut".)

Kirjoitanpa tänään siis henkisestä etsinnästä ja siitä, miten koukuttavaa se voi olla.

Meidät ihmiset on rakennettu siten, että hakeudumme hyvältä tuntuvien asioiden pariin ja kartamme sitä, mikä tuntuu ikävältä. Eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki elolliset olennot pyrkivät samaan. Ongelma, eli riippuvuus, syntyy, kun sinänsä harmiton nautinto tai huvi alkaa viedä meitä, emmekä pysty enää itse säätelemään, kuinka usein ja kuinka paljon sitä käytämme. Siitä tulee krooninen keino paeta todellisuutta. Päihde-, peli-, internet-, seksi- ym. riippuvuudet ovat monelle tuttuja, joko oman tai läheisen kokemuksen kautta. Niistä puhutaan paljon ja niiden haitat ovat yleisesti tiedossa, joten ei niistä enempää tässä.

Mutta henkisiinkin asioihin voi jäädä koukkuun aivan yhtä pahasti. Henkistä etsintää ei vain helposti mielletä ongelmalliseksi, koska se nähdään pyrkimyksenä parempaan elämään. Mitä pahaa on siinä, että ihminen etsii jumaluutta, valaistumista tai rakkaudellisempaa ja hyväksyvämpää elämäntapaa? Ei sinänsä toki mitään. Mutta aivan sama pyrkimys on muillakin riippuvaisilla, vaikkei ehkä yhtä tiedostettuna.

Henkinen etsintä voi käynnistyä, kun ihminen on ensin viettänyt vuosikausia menestystä, rahaa, statusta, sitä oikeaa parisuhdetta/autoa/taloa/matkakohdetta, tai unelmavartaloa jahdaten. Kun lopulta huomaa, että elämä ei muutukaan paremmaksi, vaikka materiaa on yllin kyllin, vaan kaiken roinan ja touhotuksen keskellä on yhä tämä sama vanha itse, yhtä onnettomana kuin ennenkin, voi edessä olla suuri kriisi. Ryhdytään etsimään elämälle syvempää merkitystä siinä toivossa, että onni löytyisikin sitä kautta. Eikä tässäkään ole mitään pahaa.

Vaihtoehtoja on henkiselle etsijälle tarjolla kuin jugurtteja supermarketissa. On traditionaalisia uskontoja, new age -suuntauksia, luonnonkansojen uskontoja. Voi ryhtyä noidaksi, saatananpalvojaksi tai meedioksi, tai etsiä itselleen gurun, jota seurata. Kaikki nämä sisältävät lupauksen paremmasta elämästä joko maan päällä tai viimeistään tuonpuoleisessa. Ja se on se, mikä koukuttaa. Kun elämä kolhii, pelottaa, satuttaa, ahdistaa, suututtaa tai on tylsää, haluamme kiihkeästi löytää Sen Jonkin, joka poistaisi meiltä nämä ei-toivotut häiriötekijät ja voisimme elää jatkuvassa onnentunteessa.

Olen henkilökohtaisesti kokenut, miltä etsiminen tuntuu. Mystiset kokemukset ovat järisyttäviä, kirjaimellisesti taivaitahipovan orgastisia. Ja niitä haluaa lisää. Totta kai. Kun sellaisen on kerran kokenut, voi syntyä harha, että voisi olla mahdollista elää pysyvästi moisessa autuuden tilassa. Ja niin ihminen lähtee tavoittelemaan sitä. Etsijä on syntynyt. Jossain vaiheessa huippukokemukset väistämättä laimenevat, tai niitä ei enää onnistu tuottamaan lainkaan, joten on etsittävä uusi suunta, uusi guru, uudet rituaalit. Tämä on täsmälleen sama dynamiikka kuin muillakin riippuvaisilla: aineesta tai toiminnasta saatava nautinto laimenee, joten täytyy siirtyä suurempiin annoksiin tai etsiä uusi, vahvempi aine. Ja sana kiertää henkisissä piireissä aivan yhtä nopeasti kuin uudet muotihuumeet löytävät tiensä kaduille: muutama vuosi sitten Äiti Amman tilaisuudessa Vantaalla oli noin 10 tunnin halausjono. Kuka jaksaa odottaa 10 tuntia halatakseen jotain vierasta tätiä? Seriously?? Vastaus: ihminen, joka kiihkeästi etsii, ja uskoo voivansa löytää.

On todennäköisesti äärimmäisen kerettiläistä sanoa näin.

Ihminen, joka lakkaamatta etsii, on etsintänsä vanki. Paradoksi on siinä, että hän etsii vapautusta, eikä huomaa, että etsijänä hän on suunnilleen yhtä vapaa kuin häntäänsä jahtaava koira. Vapaus tulee etsinnän lopettamisesta ja siitä, kun huomaa, että tässä, juuri nyt ja tässä, on kaikki. Onni on tässä ja nyt tai ei koskaan, se ei ole huomenna eikä ensi vuonna eikä sitten, kun guru löytyy.

Yhteistä kaikille addikteille on se, että he eivät haluaisi kohdata elämää sellaisena kuin se on, kokonaisena. Haluaisimme kyllä ne hyvät asiat: rauhaa, onnea, rakkautta ja turvaa, mutta emme halua epävarmuutta, pelkoa, vihaa, emmekä vaikeuksia. Emme hyväksy sitä, että elämä on aaltoliikettä, ja jokaisen huippukokemuksen erottamattomana parina tulee aallonpohja. Haluaisimme pysäyttää tuon liikkeen, emmekä ymmärrä, että kun liike pysähtyy, pysähtyy elämä.

Elä tässä ja nyt, sanotaan. Moniko todella tajuaa, mitä se tarkoittaa? Helposti kuvitellaan, että elämällä tässä ja nyt saavutetaan se pysyvä onni ja autuus, että se olisi jokin kikka kakkonen, jolla poistetaan elämästä ei-toivotut asiat. Mutta elämä tässä ja nyt tarkoittaa, että otamme vastaan kaiken, mitä tapahtuu, sellaisena kuin se tapahtuu, ilman, että kapinoimme vastaan ja vaadimme, että asioiden pitäisi olla toisin. Meillä jokaisella on kaikenlaisia uskomuksia siitä, minkälaista elämän ja ihmisten tulisi olla, ja kun ne eivät toteudu, petymme. Jos minun mielestäni ihmisten pitäisi olla huomaavaisia toisiaan kohtaan, voin toki parhaani mukaan olla itse sellainen, mutta vaatimalla sitä samaa myös toisilta altistan itseni pettymykselle ja kärsimykselle.

Miten voi elää tässä ja nyt, jos rakas läheinen kuolee? Itkemällä. Menetys tekee ihan tarpeeksi kipeää jo sellaisenaan, mutta jos lisäksi kieltäytyy hyväksymästä ilmeistä tosiasiaa ja ajattelee, että "näin ei olisi pitänyt käydä", pahentaa omaa oloaan moninkertaisesti.

Meille on annettu tämä elämä ja tämä maailma. Ihan yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, että kumpaakaan ei olisi koskaan tapahtunut. On ihme, suuri mysteeri, että ylipäätään olemme tässä, ja sen äärelle uskaltautuminen selityksiin turvautumatta on kaikista henkisistä harjoituksista vaikein, mutta samalla helpoin. Suurin guru on tavallinen elämä.

Elämän rikkautta teidän kaikkien uuteen vuoteen!

Olematon minä

Tämä kirjoitus on tehnyt tuloaan jo pari viikkoa, mutta se ei tahdo oikein muotoutua. Ehkä siksi, että asia, josta haluaisin kirjoittaa, jotenkin katoaa, jos sille antaa muodon tai hahmon, vaikka sitten vain sanallisen. Kirjoitanpa muutaman sanan, niin katsotaan, mihin päädyn...

Vaikka en koko ajan kontrolloi kaikkea, mitä elämässäni tapahtuu, tapahtuvat asiat siitä huolimatta. Työt tekevät itsensä, laskut maksavat itsensä, kissaa tulee halittua ja metsälenkit syntyvät ihan itsestään, kun vain astun polulle ja annan hetken viedä. Kuka sitten tekee tämän kaiken, jos en minä?

Niin psykoterapiassa kuin monissa moderneissa henkisissä suuntauksissakin korostetaan ihmisen itsensä osuutta elämän muodostumisessa tietynlaiseksi. "Minä" teen päätökset, valinnat, ratkaisut ja toimenpiteet, ja jos menee "pieleen", toisin sanoen tapahtuu jotain, josta en pidä, niin omaa syytäni kaikki. En ollut yrittänyt tarpeeksi, olin välttänyt vastuutani tai tiedostamattani vetänyt puoleeni moisen epäonnen. Vähän kuin muinaisina aikoina, kun ihmistä kohdannut epäonni tulkittiin jumalten vihaksi. Epäonni on niin sietämätön asia, että sen täytyy johtua jostakin; syyllisen on löydyttävä, jotta voitaisiin välttää tapahtumien toistuminen. Näin ollaan taas kontrollissa, tai ainakin sen illuusiossa. "Niin vain tapahtui" on ihmismielelle sietämätön ajatus.

Kuka tämä "minä" sitten on? Tarkemmin tarkasteltuna se koostuu enimmäkseen ajatuksista. Uskomuksista, muistoista, kuvitelmista, mieltymyksistä, mielipiteistä. Mutta nämähän muuttuvat kaiken aikaa! Teen johtopäätöksiä kaikesta, mitä minulle tapahtuu, ja muodostan niistä aina uusia selityksiä itsestäni, yhteiskunnasta, maailmasta ja elämästä yleensä. Samalla vanhat selitykseni katoavat jonnekin. Mieleni selittää jatkuvasti minulle tapahtuvia asioita ilman, että aktiivisesti itse edes tuottaisin noita selityksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä tarkkailemaan omaa mieltään kun huomaa, että ajatuksia tulee jostain ja menee jonnekin, ihan omia aikojaan. Tämä "minä" ei siis ole kovin pysyvää sorttia.

"Minä" käsittää myös tämän fyysisen kehoni. Kehon, jolla voin tehdä vaikka mitä. Kehon, joka ihan itsekseen kasvaa, kehittyy, muuttuu, aistii ja tuntee, ylläpitää uskomattoman monimutkaisia toimintoja, sairastuu, paranee, ja aikanaan kuolee. Minun ei tarvitse millään tavoin vahtia, että sydämeni lyö ja hengitykseni toimii, vaan voin kaikessa rauhassa vaikka nukkua! Soluni uusiutuvat koko ajan, enkä siis ole fyysisestikään enää sama ihminen kuin olin syntyessäni.

Kun katson kehoni ja mieleni taakse, mitä siellä on? EI MITÄÄN. Ei sitten niin yhtikäs mitään. Ja silti jotain on. Jokin, joka hiljaa todistaa tätä kaikkea. Jokin, joka on tietoinen kaikesta, mutta ei ole pelkästään passiivinen sivustakatsoja vaan jotenkin hyvin aktiivisen ja - paremman sanan puuttuessa - innostuneen oloinen. Se suorastaan tärisee innostuksesta. Se on se jokin, jonka olemassaolosta olen tullut aina vain tietoisemmaksi vuosien vieriessä. Huolimatta siitä, että fyysisestä syntymästäni on kulunut 44 vuotta, tunnen sisimpäni olevan aina vain se sama. Pysyvä, elävä, muuttumaton. Niin tuttu, ja silti mysteeri. Väistämättä herää kysymys, että jos kerran tämä Jokin ei tunnu muuttuvan miksikään, mahtaako sen olemassaolo mitenkään olla edes sidottu fyysisen ruumiini olemassaoloon? Kun ei se kerran muutu, vaikka ruumiini muuttuukin? Olisiko se sellainen osa minua, joka on olemassa aina? Yli syntymän ja kuoleman rajojenkin?

Kiinnostavaa on myös se, että voin olla tietoinen tuosta hiljaisesta tietoisuudesta. Ikään kuin sieltä katsoisi joku, ja joku, jota kutsun minäksi, katsoisi takaisin. Joku siinä kohtaa Jonkun. Kenties siellä on se, jota olen koko ikäni etsinyt, mutta eksynyt omani ja toisten mielen tuottamiin selityksiin siitä. Mutta sitä ei voi selittää, sen voi vain kokea. "Tao, jonka voi nimetä, ei ole Tao."

Unelmat kantavat meitä

On ollut kiinnostavaa huomata, miten tämä henkinen nenänvalkaisu, josta kirjoitin täällä, on vaikuttanut aktiivisuuteeni tämän blogin kirjoittamisessa. Kun asiat saavat olla kuten ovat, kun en kysele mitään, vaan elän elämääni kaikessa rauhassa, ei ole tarvetta ihmettelyyn eikä asioiden ratkomiseen. Kun en tee asioista ongelmia, ei ole mitään, mikä pitäisi ottaa haltuun ja ratkaista. Maailma ja elämä etenevät omalla painollaan, eikä minun tarvitse sekaantua siihen. Ongelmien ratkaisuko antaa minun elämälleni merkitystä? Kyllä, ehdottomasti. Eikä tarvitse kuin vilkaista ympärilleen, niin huomaa, että ongelmien ja niiden ratkomisen varaanhan tämä maailma rakentuu. Joku näkee jossain epäkohdan ja alkaa toimia muuttaakseen sitä, keräten ehkä ympärilleen muitakin, joiden mielestä asia todellakin on pielessä. Jokin asia yhteiskunnassa, yhteisössä, puolisossa tai omassa itsessämme on toisin, kuin meidän mielestämme pitäisi olla, ja sen muuttamisyrityksistä saa taas uutta puhtia, sisältöä ja merkityksen tunnetta elämään. Mitähän tapahtuisi, jos tämän lopettaisi kokonaan? Ainakin iltapäivälehdet kaatuisivat saman tien...

Vaikka en etsi, asiat näyttävät silti löytävän minut. Rupesin taannoin katsomaan monien tuttujeni hehkuttamaa Vain elämää -sarjaa. Viattomuudessani luulin sen olevan vain harmitonta laulelua, enkä lainkaan aavistanut, mille vaaralle itseni altistin. Kaksi jaksoa katsottuani tunteet ja ajatukset alkoivat sitten vyöryä pintaan valtavalla voimalla: tunsin vastustamatonta halua myydä kaikki ja lähteä maailmalle toteuttamaan sitä sisäistä ääntäni, joka on ennenkin ajanut minut liikkeelle kuin Bilbo Reppulin ilman taskunenäliinaa konsanaan: seikkailunhalua ja kaipuuta kaukaisiin maihin. Isäni lähti nuorena miehenä merille, ja muistot hänen kokemuksistaan rahtilaiva M/S Atlantic Oceanin radiosähköttäjänä olivat lapsuudenkodissani vahvasti läsnä: egyptiläiset seinävaatteet, karibialaiset marakassit, kiinalaiset astiat, bumerangit, sekstantit, kartat ja valokuvat sekä Nat King Cole ja Harry Belafonte, jotka samettisine lauluäänineen merkittävästi osallistuivat kasvatukseeni. Meitä tyttöjä vietiin ulkomaille jo pieninä, ja kaukokaipuusta tuli osa persoonallisuuttani. Työni ja harrastukseni ovat tarjonneet minulle lukuisia mahdollisuuksia toteuttaa tätä kaipuuta, eikä se tunnu kesyyntyvän, vaikka kuinka yritän, päinvastoin: hinku lähteä nostaa päätään säännöllisesti muutaman kerran vuodessa. Olen rakastunut moniin näkemiini paikkoihin ja vaihtelevalla vakavuudella suunnitellut niissä asumistakin, mutta vielä toistaiseksi olen pysynyt täällä koti-Suomessa. Toisaalta kotiudun nopeasti melkein minne vain, joten "kotimaa" tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä sitä, missä minulla on pysyvä asuinpaikka.

Ja nyt tuo riivattu Vain elämää herätti kaipaukseni taas henkiin. Tai "kaipaus" on oikeastaan liian laimea sana; kyseessä on pikemminkin pakottava tarve, joka talviuniltaan heräävän nälkäisen karhun lailla rynnistää esiin ja vaatii tyydytystä heti paikalla. Mutta enhän minä voi lähteä, minullahan on asuntolaina ja praktiikka ja kissa, perhe ja ystävät ja kummipoika ja eläkevakuutus ja saunavuoro ja Kaikki Tämä! Sisäinen kevätkarhuni vaatii, ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, jos todella kuuntelen sitä. Unelmien toteuttaminen ei ole mitään harrastelijoiden sunnuntaipuuhastelua, vaan raju prosessi, jossa joutuu vastakkain sen kysymyksen kanssa, kuinka paljosta olen valmis luopumaan, jotta voin elää unelmani mukaisesti. Ja mitä pidemmälle prosessissa menee, sitä korkeammiksi nousevat panokset.

Apuun tuli taas Tuure. Hän laulaa: "Kanna mukanasi unelmaa, sille pieniä lantteja heitä. Kanna mukanasi unelmaa, sillä unelmat kantavat meitä." Voisiko olla niin, että kaikkia unelmia ei ole tarkoituskaan toteuttaa? Että unelmointi sinänsä on arvokasta ja tarpeellista? Huomasin, että jossain vaiheessa olin nielaissut dogmin, jonka mukaan Unelmat Pitää Toteuttaa. Jos et toteuta, olet luuseri. "Kerran sitä vain eletään", "onpahan sitten jotain, mitä vanhana muistella", "ei sitten tarvitse katua", "carpe diem"...... viesti on aika selvä. Jos haluat jotain, pane toimeksi. Maailma on täynnä guruja ja pseudoguruja, jotka hokevat tätä samaa. Harvemmin kuulee kenenkään kannustavan unelmointiin kaikessa rauhassa kotisohvalla. Mutta mikä voisikaan paremmin auttaa jaksamaan välillä ahdistavaksi käyvää harmaata arkea kuin unelma siitä, että jonain päivänä minä panen koko omaisuuteni lihoiksi ja häivyn? Että jos en kertakaikkiaan enää jaksa, niin voin aina ottaa ja lähteä. Tietoisuus siitä, että minulla on vaihtoehto, antaa uskomattoman paljon voimaa ja tilaa. Se, käytänkö vaihtoehdon hyväkseni vai en, on sitten toinen juttu.

Voi olla, että tämä "oivallus" onkin vain piilossa olevaa rohkeuden puutetta, ja huijaan sillä itseni pysymään aloillani tuolla kotisohvalla taas pari vuotta. Mutta mitä sitten? Missä määrätään, että ihmisen pitää olla rohkea? Tästäkin voisi tehdä ongelman ja ryhtyä muuttamaan itseään rohkeammaksi, mutta nenänvalkaisu jatkuu, enkä aio tehdä tällekään asialle yhtään mitään. Jos lähden, lähden. Jos en, en.

Talvi

Ensilumen kunniaksi tein tällaisen.